Pekka Tuomela, 55, ja äiti Anja Tuomela, 85, istuttavat porkkanoita, punajuuria ja salaattia kotipihan pieneen puutarhaan. Molempien liikkeet ovat varmoja ja rentoja. Tuttua työtä, johon Anja opetti Pekan jo silloin, kun tämä oli aivan pieni poika.
– Meitä oli viisi sisarusta. Isä oli minulle etäinen hahmo ja kuoli kun olin 9-vuotias. Äidin kanssa tehtiin aina paljon asioita, saatiin olla mukana. Jotenkin ajattelen, että tämä oma hoivaviettinikin on osaltaan syntynyt juuri siitä, että olen viettänyt pienenä niin paljon aikaa äidin kanssa.
Anja nyökyttelee poikansa puheille ja ryhtyy kertomaan tarinaa viljelyneuvojasta, joka kierteli kylän taloissa Nivalassa hänen omassa lapsuudessaan. Saman tarinan olemme kuulleet jo hetkeä aikaisemmin. Pekka on sen kuullut kymmeniä tai satoja kertoja, mutta kyselee silti lempeästi äidiltään lisää.
– Äidillä on vaskulaarinen muistihäiriö ja lähimuisti on aika huono, melkein olematon. Juttua meillä aina piisaa, mutta aika iso osa on kertausta. Samoja tarinoita tulee moneen kertaan, mutta aina välillä muistin lokeroista tulee jotain ihan uutta ja kiinnostavaa - sellaisia kultahippusia.
Pirkon kaunis kotikuolema
Pekka Tuomela on äitinsä omaishoitaja, eikä ole ensimmäistä kertaa mummoa kyydissä. Ensimmäinen asukki Pekan rakentamassa mummonmökissä oli anoppi, Päivi-vaimon äiti Pirkko.
– Pirkko asui omassa asunnossaan Oulussa, muttei sitten enää Alzheimerin takia pystynyt itsenäiseen elämään. Siinä vaiheessa päätimme ottaa hänet tähän meille asumaan, ja rakensimme oman talon viereen toisen mökin.
Pirkko-anoppi vietti Pekan rakentamassa talossa elämänsä viimeiset kaksi vuotta. Loppuvaiheessa Alzheimer oli jo vienyt Pirkon voimat, ja avuksi tarvittiin sairaalasänkyä ja nostolaitetta. Viimeisin apuväline oli Pekan itsensä tekemä mäntypuinen ruumisarkku.
– Pirkko kuoli kauniin kotikuoleman tässä tuvassa. Päivi silitteli häntä ja sanoi sitten, että nyt äiti lähti. Pesimme ja puimme hänet, ja lähisukulaiset kävivät jättämässä jäähyväiset täällä kotona.
Pirkko kuoli kolme vuotta sitten. Samoihin aikoihin alkoi käydä ilmeiseksi, että Pekan oma Anja-äiti ei enää ihan pärjännyt kerrostalokodissaan Porissa. Kotihoito kävi kyllä tuomassa ruuat ja annostelemassa lääkkeet, mutta ne saattoivat Anjalta yksin ollessa unohtua syömättä ja ottamatta.
– Sisarusten kanssa pohdimme, että joku ratkaisu on löydettävä. Päädyimme siihen, että äiti muutti tänne Karkkuun. Muutaman viikon hän haikaili takaisin Poriin, mutta pikkuhiljaa alkoi kutsua tätä kodiksi.
Pekka kääntää puheensa äidille.
– Sinä kun olet aina sanonut, että et halua asua toisten nurkissa. Tässä on hyvä kun sinulla on omat nurkat, ja me olemme ihan tuossa vieressä. Etkä sinä ainakaan ole mihinkään karkuun lähtenyt.
Anjaa ajatus karkuun lähdöstä naurattaa, ja Pekkaa naurattaa aina kun Anjaa naurattaa.
– En kai minä tästä nyt mihinkään… vaikka ei sitä koskaan tiedä mitä mieleen tulee.
“Jos jotakin sattuu, niin sitten sattuu”
Pekka Tuomela on sähköasentaja ja vuorotöissä Tampereen Työväen teatterilla. Työnantaja on koko ajan suhtautunut Pekan omaishoitajuuteen ymmärtävästi.
– Olen tehnyt välillä lyhennettyä työaikaa. Ja joustoa löytyy tarpeen mukaan, jos yllättäviä tilanteita tulee. Esimieheni on sanonut, että mummo ensin ja työt sitten.
Kun Pekka ja Päivi-vaimo lähtevät töihin ja Sanni-tytär kouluun Tampereelle, käy Anjalla yksityinen kodinhoitaja ja välillä hän touhuilee tontilla yksinään.
Tasaisen varmat ja vakaat vanhan naisen askeleet kulkevat milloin postilaatikolle, milloin kasvimaalle tai klapeja hakemaan. Puuvajalla kirves kohoaa vähän vapisten yläasentoon, mutta iskee sitten terävästi ja tarkasti klapin halki. Vuosikymmenten aikana kertynyt taito on tallella.
Täydessä puukorissa on painoa lähes 20 kiloa, mutta Anja kantaa sitä päättäväisesti taloa kohti. Kori kulkee ja laskeutuu tömähtäen pönttöuunin viereen. On kesä, eikä uunia varsinaisesti ole tarpeen lämmittää. Mutta tämä on puuhaa jonka Anja osaa ja jonka parissa hän viihtyy.
– Äiti vielä pilkkookin klapeja. Kyllähän minä sitä olen ajatellut, että onko se jo liian vaarallista. Mutta toisaalta, äiti osaa ja haluaa tehdä näitä asioita, joita on tehnyt koko ikänsä. Jos jotain sattuu niin sitten sattuu.
– Tässä on kuitenkin paljon arvoa ja elämänlaatua. Ainakin jos vertaa vaikka johonkin palvelutaloon, jossa vanhukset eivät todellakaan saa kolata lumia tai heilutella klapikirvestä, Pekka Tuomela pohtii.
“Meissä on sisäänrakennettuna kyky vanhentua”
Pekka käy useimpina aamuina herättelemässä Anjan ja keittää aamupuurot. Lehdet luetaan yhdessä ja keskustellaan ajankohtaisista asioista. Pekka myös annostelee lääkkeet. Päivän mittaan hän, Päivi-vaimo tai Sanni-tytär käyvät muutaman kerran katsomassa miten Anjan päivä sujuu.
Illallinen syödään yhdessä jommassa kummassa talossa ja usein Pekka vielä katselee äidin kanssa yhdessä televisiota.
– Onhan tämä aika sitovaa, mutta toisaalta antoisaa. Meillä on ollut se onni, että sekä Pirkko että Anja ovat olleet hyväntuulisia vanhuksia, melkein aina positiivisella mielellä.
Anja Tuomelan lähimuisti ei toimi enää kovin hyvin, eikä hän Pekan mukaan aina välttämättä edes muista että onko joku käynyt hetki sitten kyläilemässä hänen luonaan vai ei.
– Mutta sillä hetkellä kun tässä ollaan, hän on aina iloinen sitä toisen ihmisen läsnäolosta.
Pekan mukaan anopin ja äidin kanssa eläminen on muuttanut myös hänen omaa suhtautumistaan vanhenemiseen. On surullista seurata, miten moni asia ei Anjalta enää suju yhtä hyvin kuin on joskus aikanaan sujunut. Mutta samalla vanhuksen kanssa elämisessä on myös jotain lohdullista.
– Olen ajatellut omaakin ikääntymistäni. Jotenkin meissä on sisäänrakennettuna kyky vanhentua. Ei tehdä ongelmaa voimien vähenemisestä, vaan tehdään se mihin pystytään ja ollaan iloisia siitä.
– Kun me teemme jotain yhdessä, kasvimaan laittoa tai pyykkien viikkausta tai jotain muuta pientä, niin äidistä huokuu tyytyväisyys siitä, että taas saatiin jotain tehtyä. Kun itse tästä vielä vanhenen, niin olisi hienoa, jos saisin samanlaista huolenpitoa. Joku huolehtisi siitä, että pystyn osallistumaan elämään omien voimavarojeni rajoissa.
“Vastavuoroisuuden ajatus elää uutta nousua”
Perhetutkimuksen professori Kimmo Jokisen mukaan Pekka Tuomelan kaltainen vanhusta hoivaava aikuinen mies saattaa tulevaisuudessa olla paljon tavallisempi näky kuin nykyään.
– Hoiva on edelleenkin pääasiassa naisten hommaa. Nähtävissä on, että isoisät aktivoituvat lastenlastensa hoitamisessa, ja nuoret isät ottavat yhä enemmän vastuuta lapsien hoidosta.
Ylipäänsäkin sukupolvien väliset suhteet ovat viime vuosikymmeninä pikemminkin lähentyneet kuin etääntyneet. Isovanhemmat ovat tärkeitä aikuistuville lapsenlapsille sekä tunnetasolla että usein myös taloudellisesti. Tämä puolestaan tiivistää myös keskimmäisen sukupolven suhdetta omiin vanhempiinsa.
Läheisyyttä voi yllättäen lisätä myös vanhustenhoidon palvelujen yksityistäminen, kilpailuttaminen ja pirstaloituminen.
– Ennen paikkakunnalla saattoi olla vain yksi vanhainkoti, jonne kukin vuorollaan meni. Nyt vanhuksen hoidon järjestäminen edellyttää kykyä sähköiseen asioimiseen. Tässä sekä lapset että lapsenlapset voivat mielekkäällä tavalla olla avuksi omille vanhuksilleen.
Toinen sukupolvien suhteita lähentävä tekijä on Kimmo Jokisen mukaan avio- ja avoero. Noin joka toinen parisuhde päättyy eroon, ja erotilanteissa omien vanhempien rooli tukiverkkona voi olla hyvinkin merkityksellinen.
– Kaikki tämä johtaa siihen, että vastavuoroisuuden ajatus elää uutta nousua. Kun vanhemmat auttavat meitä nyt, autamme me heitä kun vanhuus koittaa, Kimmo Jokinen arvioi.
“Se on semmonen vanha loru, jotenkin on jäänyt mieleen”
Aurinko laskee hämäläisen kuusimetsän taakse. Kesäilta hämärtyy. Anja ja Pekka istuvat saunan terassilla vilvoittelemassa ja maistelevat oman pihan mustaherukkamehua. Se tuo Anjan mieleen lorun.
– Vitamiinia on joka paikassa, soosissa sopassa ja saikassa. Kortilla leipä ja leivässä reikä, ja leivänreiässäkin on vitamiineja.
– Se on sellainen loru, jota yhteen aikaan opetettiin. Se on jäänyt mieleen.
Pekka on kuullut vitamiinilorun tänään kymmenkunta kertaa, mutta jotenkin se tuntuu tuoreelta. Mustarastas laulaa iltasäveliään, äiti ja poika katsovat hetken kaukaisuuteen ja ryhtyvät sitten keskustelemaan hämähäkeistä.
Pekan kanssa istumme vielä hetken keinulla sen jälkeen, kun Anja on vetäytynyt iltapuulle omaan mökkiinsä. Joskus Pekka käy vielä myöhään illalla katsomassa että kaikki on hyvin, että äiti nukkuu ja hengittää. Ihan niin kuin Anja on joskus käynyt katsomassa nukkuvaa pikku Pekkaa.
– Onhan tämä tietysti työlästä tällainen vanhuksen kanssa eläminen, eikä kaikille millään lailla mahdollista. Ainakin tässä on se hyvä puoli, ettei tarvitse sitten joskus harmitella, että olisi pitänyt nähdä enemmän.
Perjantai-dokkari: Pidän sinusta huolta, äiti nyt Areenassa.