Reetta Rädyn kolumni: Evakko, emigrantti, pakolainen – suomalaisten luulisi tajuavan, miltä tuntuu lähteä kotoa

Taas kerran ihmiset pakenevat kodeistaan tällä kertaa Syyriassa. Suomalaisten jos jonkun luulisi ymmärtävän heitä, jotka nyt jättävät kotinsa, kirjoittaa Reetta Räty.

pakolaiset
Reetta Räty
Reetta Räty.Antti Haanpää / Yle

Kiitos some-tuttujen, löysin Yle Areenasta Eva Polttilan äidinäidin Olga Polttilan elämästä kertovan radiodokumentin. Siinä Olga kertoo, miten varakkaan perheen elämä Pietarissa muuttui, kun Venäjän vallankumous alkoi. Olga onnistui pakenemaan Suomeen, mutta ei se tarkoittanut turvaa ja vakautta.

Sodat osuivat kovaa paon jälkeenkin: Toinen maailmansota vei Olgalta sekä puolison että 19-vuotiaan pojan. Sisko kuoli Stalinin pakkotyöleirillä. Äiti menehtyi Prahassa 1945, kun natsit heittivät vanhuksia sillalta jokeen. Hän itse päätyi Yhdysvaltoihin sairaanhoitajaksi.

Olga Polttilan tarina on hengästyttävä, ja voi mikä aksentti hänellä on. Kielessä ihminen kantaa historiaansa, tässä tapauksessa elämää, joka heitteli perhettä pitkin maailmaa.

Radiodokumentin tehnyt Veera Ikonen, Eva Polttilan tytär, on nimennyt sen näin: Olga – pakolainen 1918. Hän olisi voinut käyttää myös sanaa emigrantti, mutta mielleyhtymää tähän päivään ei olisi syntynyt. Olga Polttila oli osa vuonna 1918 alkanutta pakolaisaaltoa. Suomeen saapui noina vuosina noin 30 000 pakolaista, suunnilleen saman verran kuin muutama vuosi sitten.

Ohjelmassa entisen uutisankkurin Eva Polttilan tuttu ääni puhuu: ”Niin mummon perhe hajosi. En tiedä, kelpaisiko hänen tarinansa 2000-luvun Suomelle. Katsottaisiinko hänen täyttävän pakolaisen pääsyvaatimukset? Sen tiedän, että hänet saivat lähtemään samat syyt, jotka saavat ihmiset yhä lähtemään.”

Ajattelin tsaarin ajan Venäjää, Olgan perheen arkea joka särkyi, kuoleman kohtaamista kotikadulla ja sitä, miten kaikki, minkä ihminen kokee, jää häneen ikuisiksi ajoiksi.

Kuuntelin Olgan tarinaa sattumalta samalla viikolla, kun matkustin itse Pietariin, Olgan kotikaupunkiin. Olga kertoo haastattelunauhalla, miten hän juoksi Nevan yli nostosiltaa pitkin. Katselin tuota samaa nostosiltaa hotellihuoneeni ikkunasta, kävelin sitä pitkin kaupunkiin. Ajattelin tsaarin ajan Venäjää, Olgan perheen arkea joka särkyi, kuoleman kohtaamista kotikadulla ja sitä, miten kaikki, minkä ihminen kokee, jää häneen ikuisiksi ajoiksi. ”Vapisuttaa vieläkin, kun ajattelen niitä kauhuja”, Olga sanoo.

Kaduilla vesi jäätyi kaatuneiden hevosten ja ihmisten päälle. Hevosia syötiin, oli tulipaloja, murhia. Junat saapuivat rintamalta, miehillä oli sammaleita avohaavoissa.

Ajattelin Olgaa, joka onnistui harhauttamaan passiinsa turistiviisumileiman. Hyvä Olga!

Ajattelin viime vuosina Suomessa tapaamiani ihmisiä, joista puhutaan ikään kuin heidän pakolaisuutensa olisi jotain joka tapahtui suomalaisille.

Ajattelin Aino-mummoani, jonka piti jättää koti Sortavalassa ja lähteä evakkomatkalle.

Ajattelin, että aina sama tarina, vuosikymmenestä toiseen.

Kävelin Pietarin katuja viikon ajan. Iltaisin luin lehdistä, mitä tekee Turkki, miten tempoilee Trump, missä myhäilee Putin. Taas kerran ihmiset pakenevat kodeistaan, lapset pakataan matkalle, avustusjärjestöt siivoavat vallanhimon jälkiä.

Suurvaltapolitiikka on turhauttavaa, raivostuttavaa, toisteista. Mutta kaukaista se ei ole, vaan ihan läheistä. Suomalaisten jos jonkun luulisi ymmärtävän heitä, jotka nyt jättävät kotinsa.

Sanotaan, että maailman kriisit tulevat nykyään lähelle, kun kodeistaan lähtevät päätyvät aina Suomeen asti eivätkä terroristit sodi sotiaan vain rintamalla. Mutta ainahan maailman kriisit ovat olleet ovellamme. Ne ovat tapahtuneet sukumme ihmisille, tutuilla silloilla, kodeissa ja kaupungeissa.

Asumme huoneissa, joissa sodat tapahtuivat.

Reino-pappani selvisi sodista, enhän tässä muuten olisi. Koti-Kuusamo poltettiin poroksi ja sen itäiset osat piti luovuttaa Neuvostoliitolle. Kallion kotini oli Helsingin pommitusten keskellä talvella 1944, ja taloyhtiön pöytäkirjoista selviää, että pelkästään 1940 kaksi hallituksen jäsentä kuoli rintamalla.

Asumme huoneissa, joissa sodat tapahtuivat

Sen sijaan, että kerromme tarinoita omien sotiemme erityisyydestä, voitaisiin katsoa sitä, mikä on aina samaa: Olga hautaa unelmansa ja rakkautensa, äiti ei uskalla katsoa tielle kun pelkää papin lähestyvän, lapsia hyssytetään pakomatkalla, huoli ja ikävä parkkeeraavat rintaan, historian kirjoihin päädytään numeroiksi.

Hesarin jutuss (siirryt toiseen palveluun)a Turkin hyökkäystä Irakiin paennut kurdimies kertoo maalaavansa irakilaisten taloja, jotta saisi maksettua vuokran ja lähetettyä rahaa perheelle Syyriaan. ”Jumalalle kiitos, ihmiset täällä ovat hyviä meille ja ymmärtävät tilanteemme”, hän sanoo Irakin kurdeista.

Tämäkin on aina samalla lailla: kun on lähdettävä kotoa, ei voi kuin toivoa, että ihmiset siellä jossain ovat hyviä meille ja ymmärtävät tilanteemme.

Reetta Räty

Kirjoittaja on toimittaja, joka lukee sotakirjoja, jotka eivät sijoitu rintamalle.

Aiheesta voi keskustella 04.11. klo 16.00 asti.