Olivatko ne laukauksia? Ruotsissa väkivaltaa joutuu miettimään useammin kuin Suomessa

Arkea maailmalta: Ruotsissa ihmiset ovat pikku hiljaa turtuneet korkeaan rikollisuuteen, kirjoittaa Pohjoismaiden-kirjeenvaihtaja Kirsi Heikel.

väkivaltarikokset
Kirsi Heikel
Kirsi HeikelAntti Haanpää / YLE

Laukauksen ääni halkaisi ilman. Pysähdyin. Otin kuulokkeet pois korvista.

Olin iltalenkillä koiran kanssa Solnassa Hagan puistossa. Koira oli jähmettynyt paikoilleen. Seisoimme himmeästi valaistulla hiekkatiellä, joka reunusti pimeää metsää.

Katselin ympärilleni. Ei ketään. En tiennyt, mistä suunnasta ääni oli tullut.

Toinen laukaus. Ääni peitti alleen kaiken muun. Oli kuin jokin olisi viiltänyt ilman. Onko tämä todellista, ajattelin. Onko joku jengien välienselvittely käynnissä?

Mitä hittoa tapahtuu, mietin. Sammutin koiran valon ja lähdimme juoksemaan takaisin.

Ajatus siitä, että joku ampui tuntui niin absurdilta, että päätin pysähtyä. Eihän tämä ole mahdollista. Vastaan tuli nuori pariskunta, joka ulkoilutti kahta koiraansa. He näyttivät hätääntyneiltä.

Pariskunta kyseli samoja kysymyksiä kuin minäkin. Olivatko ne laukauksia? Olivatko ne tarpeeksi teräviä ollakseen laukauksia? Mistä ne tulivat?

Aloimme puhua koirista, koska tuntui turvalliselta puhua jostain tutusta asiasta. Kävimme läpi niiden iät, luonteenpiirteet ja ruokahalun. Nainen palautti meidät maan pinnalle.

– Alkaako tätä tapahtua nyt täällä, hän kuiskasi.

Katsoimme koiriamme.

En tiedä. Ehkä. Toivottavasti ei.

Jatkoimme matkaa eri suuntiin, mutta en malttanut lähteä vielä pois. Ehkä poliisiauto ajaa kohta paikalle tai nuorisoporukka kävelee ohi ja tilanne selviää.

Kolmas laukaus.

Ja sen jälkeen täysi hiljaisuus. Koira kieltäytyi menemästä eteenpäin.

Tältäkö se tuntuu, ajattelin kotimatkalla. Kun joutuu miettimään, saako sivullisena osuman luodista.

En osaa tietenkään kuvitellakaan, miltä tuntuu vanhemmasta, joka menettää lapsensa rikollisuuden takia, tai ylipäätään kenestäkään uhrista.

Heitä alkaa olla jo paljon.

Muutama vuosi sitten Ruotsissa yleistyivät ampumiset. Tänä vuonna on ollut paljon räjähdeiskuja. Nyt syksyn aikana on uutisoitu nuorisojengeistä, joka levittäytyvät uusille alueille.

Meidän kotikulmilla tapahtuu myös. Viime syksynä taloyhtiössämme olevassa liiketilassa oli kaksi räjähdystä. Ainakin toisessa tapauksessa käytettiin käsikranaattia.

Olen miettinyt, mitä jos sinne isketään uudestaan? Juuri kun lapseni tulevat koulusta kotiin?

Ihmisiä seurataan. Ajetaan autolla viereen tai seurataan kotiin ja vaaditaan antamaan kännykkä, lompakko ja kello, jos sellainen on.

Silti minkäänlaista pelkoa en ole nähnyt kenenkään silmissä ennen tätä iltaa Hagan puistossa. Yksi syy on se, että ihmiset ovat tottuneet, itsekin olen.

Rikosuutiset hätkähdyttivät joka kerta muutettuamme Ruotsiin kolmisen kuukautta sitten. Aamukahvilla kävin läpi kännykän näytölle kerääntyneitä paikallisuutisia ja pohdin, nousevatko nämä isoiksi uutisiksi valtakunnan lähetyksiin.

Ei noussut juuri yksikään. Väkivaltaisuus nousee uutisiin vasta, kun se on suuri ja vakava tapahtuma. Näitä ovat olleet viime päivinä räjähdykset Malmössä ja ihmisen ampuminen keskelle katua kymmenien laukausten jälkeen.

Joka aamu kännykän uutisvirran joukossa on räjähdys, mahdollisesti murha, ehkä ammuskelu, joista ei kerrota iltauutisissa.

Ihmiset ovat huolestuneita rikollisuudesta. Mutta ne, joita uutiset eivät kosketa, jatkavat elämää kuten ennen.

Siltä ainakin päällepäin vaikuttaa.

Minulle tulee yhä useammin mieleen kuvaus, jonka kuulin 1996 Belfastissa tehdessäni haastatteluita Pohjois-Irlannin tilanteesta. Eräs paikallinen kertoi, miten IRA:n pommi-iskut vaikuttivat ihmisiin.

– Kun istut ruuhkabussissa aamulla, kenenkään ilme ei värähdä. Mutta ilmassa on tietty tunnelma, josta tiedät, että jokaikinen siinä bussissa miettii, onko seuraavassa risteyksessä pommi.

Ehkä Ruotsissakin useampi pohtii, mitä voi tapahtua, kuin uskaltaa näyttää.