Inkeriläisyys pakotti pienen Eila Nikitinan työleireille Neuvostoliittoon – "Nyt ihmettelen, miksi olen lykännyt kysymyksiä"

Kun Kim Suponin kuuli vihdoin inkerinsuomalaisen mummonsa tarinan karjavaunuista ja pakkosiirroista Neuvostoliitossa, hän järkyttyi.

inkerinsuomalaiset
Eila Nikitina ja Into Isomäki
Eila Nikitina ja Into Isomäki suunnittelivat pieninä menevänsä naimisiin. Eeva Hannula / Yle

Tammelassa maatalon sateiselle pihalle pyrähtää pari autoa. Sisältä kömpii iäkäs Eila Nikitina ja hänen lapsenlapsensa Kim Suponin.

Eila Nikitina kuuluu niiden kymmenien tuhansien inkerinsuomalaisten joukkoon, joita toisen maailmansodan aikana pakkosiirreltiin Suomeen ja pois Neuvostoliittoon, edestakaisin. 1990-luvulla Suomeen palanneita inkeriläisiä on jäljellä enää hyvin vähän. Lapsenlapsilla on vielä hetki aikaa kysellä tarkemmin vaietusta elämästä.

Ystävän kohtalo oli aina mielessä

Eila Nikitina palaa vihdoin takaisin lapsuutensa Tammelan maisemiin, parhaan kaverinsa luokse. Kun Into Isomäki on koko ikänsä asunut kotitalossaan, Eila Nikitina on kiertänyt pitkin Neuvostoliittoa, aluksi työleiriltä toiselle.

Lapsuudenystävät olivat miettineet toistensa kohtaloita läpi elämän.

– Kiva kuulla Eilalta, onko pihamaa muuttunut, sanoo Into Isomäki.

He itkevät sateessa, halaavat toisiaan ja nauravat. Matka takaisin on ollut 75 vuoden pituinen. Lapsenlapsi Kim Suponin seuraa kohtaamista vierestä.

– Minä kaik muistan, sanoo Eila Nikitina.

Inkeriläisten pakkosiirto oli iso operaatio

Eila Nikitina syntyi Inkerinmaalla, mistä hänet siirrettiin Kloogan keskitysleirille Viroon. Sieltä hänet lähetettiin pienenä tyttönä Hangon kautta Tammelaan. Pienen tovin hän sai leikkiä Into Isomäen kanssa rauhassa.

Dosentti Toivo Flink Siirtolaisinstuutista kertoo, että saksalaiset käynnistivät Inkerin siviiliväestön siirtohankkeen loppuvuodesta 1941. Syynä olivat siviilien kärsimykset sotatoimialueella ja nälkä, koska saksalaiset eivät osallistuneet siviilien elintarvikehuoltoon. Siirto piti aloittaa heti, kun Suomenlahti jäätyy, sillä inkeriläisten oli tarkoitus kävellä lahden yli Suomeen.

Inkeriläisten siirtäminen kuitenkin viivästyi. Kesällä 1942 komissio vieraili Kloogan, Pölkkylän ja Paldiskin leireillä. Raportin mukaan "Viroon siirrettyjen inkeriläisen huono yleistila osoittaa selvästi todeksi, että tällä hetkellä on Inkerissä ainakin osalla suomalaisesta väestöstä nälänhätä".

Inkeriläisten väestönsiirrot alkoivat vihdoin maaliskuussa 1943 ja jatkuivat kesäkuuhun 1944. Tuolloin Eila Nikitinakin muutti äitinsä ja sisarensa kanssa tammelalaisen maalaistalon pihapiiriin.

Dosentti Toivo Flink kertoo, että sodan aikana Suomeen muutti yli 63 000 henkeä, joista Neuvostoliittoon palasi ja palautettiin noin 56 000.

Inkerinsuomalaiset palautettiin työleireille

Jatkosodan päätyttyä Eila Nikitinan perhe joutui palaamaan muiden inkeriläisten joukossa Neuvostoliittoon Jaroslavin metsätyöleirille.

Palautuksia varten Suomeen perustettiin 21 kokoamiskeskusta, joista valtaosa sijaitsi Etelä- ja Länsi-Suomessa. Kanta-Hämeessä kokoamiskeskuksia oli Oitissa ja Hämeenlinnassa.

Palautukset Suomesta Neuvostoliittoon toteutettiin vuoden 1944 loppupuolella ja seuraavan vuoden alussa. Vastoin lupauksia inkeriläisiä ei päästetty kotikonnuille, vaan heidät karkotettiin ilman paluuoikeutta Pihkovan, Novgorodin, nykyisen Tverin, Velikolukin ja Jaroslavlin alueille.

– Käytännössä siirtolaiset vietiin näille alueille mahdollisimman kauas rautateistä ja maanteistä, kertoo Toivo Flink.

"Mummo on luvannut nyt kertoa kaiken"

Kim Suponille yhteinen matka mummon kanssa syvälle Tammelan maaseudulle on avain omaan perheeseen, Inkerin kansan kohtaloihin. Hän tietää sukunsa historiasta vain vähän. Aikaisemmin hän pelkäsi kysyä, vaikka mummo onkin läheinen. Asioista ei voinut puhua suoraan. Kysyminenkin sattui.

kim supotin ja eila nikitin
Kim Suponin ja Eila Nikitina ovat myös hyviä ystäviä.Hanna-Katariina Hannula

Inkeriläisyyteen liittyy vaikenemisen kulttuuri, joka on helposti siirtynyt seuraavalle sukupolvelle. Eläviä tarinoita inkerinsuomalaisten pakkomuutoista ei enää ole paljoakaan jäljellä.

– Joitakin vuosia sitten kuulin ensimmäistä kertaa juttuja karjavaunuista ja työleireistä. Nyt, kun me selaamme vanhoja valokuvia, kykenen jo kysymään kuvien sisällöstä. Se lähentää, että voi kysyä. Mummo on nyt luvannut kertoa kaiken, minkä muistaa.

Juuret ja kieli oli Suomessa

Eila Nikitinan elämänpituinen vaellus jatkui Karjalaan, Petroskoihin, Kastranaan, Liettuaan, Kaliningradiin ja Uzbekistaniin.

Lapsenlapsi Kim Suponin syntyi Venäjällä, asui siellä ensimmäiset vuotensa ja oppi venäjän. Hän kertoo, että kun 1990-luvulla tuli mahdollisuus muuttaa Suomeen, Eila-mummun äiti halusi palata, koska juuret ja kieli olivat täällä.

Perhe asui tuolloin Uzbekistanissa, missä ei-paikallisia ihmisiä ryhdyttiin sortamaan. He tarttuivat mahdollisuuteen lähteä. Kim Suponin isomummu eli viimeiset vuotensa Suomessa, ja pelkäsi loppuun saakka, että joku tulee koputtamaan ovelle ja vie. Neuvostoliiton aikaisista tapahtumista ei puhuttu koskaan.

Eila Nikitina sanoo, että inkerinsuomalaiset menivät Neuvostoliittoon suomalaisina, mutta muuttivat takaisin Suomeen venäläisinä. Heitä on aina pidetty vieraina muukalaisina.

– Itse olen pitänyt itseäni aina suomalaisena.

Postikortin viesti oli sutattu punakynällä

Eila Nikitan suomenkieli on päässyt hieman unohtumaan Neuvostoliiton vuosien aikana. Kim Suponin tulkkaa vaikeat asiat. Nikitina mainitsee, että hän on rukoillut oman tammelalaisperheen puolesta aina, kun on käynyt kirkossa.

Kylmä tuuli puhaltaa niskaan pelloilta, mutta vanhukset eivät osaa päästää toisistaan irti. He pyörähtelevät pihamaalla ja kyselevät toisiltaan: Muistatko tätä? Muistatko, kun haettiin lehmiä laitumelta? Miten nostettiin perunoita? Muistatko leikit? Missä on iso kivi?

Kuvausryhmä pihalla
Inkerinsuomalaisen Eila Nikitinan elämästä tehdään myös dokumenttia.Hanna-Katariina Hannula

– Yhden kortin saimme perheen lähdön jälkeen. Vain jokin viesti siinä oli jäljellä, kaikki muu oli sutattu punakynällä, sanoo Into Isomäki.

Kim Suponin kuuntelee tarkasti, sillä vaikka historiankirjoista saa tietoa, on eri asia kun kuulee, mitä oma mummo on kokenut.

"Olen suomalainen"

Kahvipöydässä Eila Nikitina nauraa vähän väliä heleästi. Neuvostoliittoon paluu oli ollut todella raskasta. Inkeriläisille oli kerrottu, että nämä pääsevät takaisin kotiin, mutta matka pysähtyi Viipuriin.

– Siellä meiltä vietiin kaikki omaisuus ja tuli selväksi, ettei kotiin voida mennä. Meidät laitettiin karjavaunuihin ja osa lähetettiin Siperiaan, osa Keski-Aasiaan ja meidän perhe vietiin Jaroslavliin. Kylässä ei ollut yhtään mitään, ei minkäänlaista sivitystä, kertoo Eila Nikitina.

Hän näkee oman elämänpolkunsa tarinana ihmisten kohtelusta.

Eila Nikitina on nykyisin yksi vanha rouva lahtelaisessa lähiössä. Hän kertoo, että viihtyy erinomaisesti.

– Olen suomalainen ja Suomessa on hyvä. Naapurit minulle ovat kaik mummut, hein kans puhhuut mist ymmärrät. Mist ei ymmärrä, sit on käsit. Mut eletään!

Kim Suponin sanoo, että hänen mielenmaisemansa on muuttunut.

– On ollut vaikeaa selvittää asioita, jotka kaikki ovat halunneet jättää taakse. Nyt ihmettelen, miksi olen lykännyt kysymyksiä.

Lue myös: Kohtalona suljettu kaupunki