Kati Kelolan kolumni: Meidän pitäisi opetella tuntemaan myös paikkoja, joista Suomeen muutetaan

Vaadimme tänne tulevia elämään yhdessä maassa: Suomessa. Mutta tosiasiassa me kaikki elämme monessa paikassa yhtä aikaa, kirjoittaa Kati Kelola.

ihmiset
Kati Kelola, Yle, 27.09.2019
Antti Haanpää / Yle

Pihakeinusta oli jäljellä sään ruostuttama rautakehikko. Laidun oli muuttunut metsäksi. Kukkapenkissä ikkunan alla kasvoi pionien tilalla tuuhea kuusi.

Mutta ikkunalasiin aika oli pysähtynyt. Sisällä tuvassa kaikki oli aavemaisesti ennallaan: vaaleaksi maalattu leivinuuni, pöytä ja penkit, ovi ruokakomeroon raollaan.

Viime kesänä tein nostalgiamatkan lapsuuteni kesäpaikkaan Savoon. Edellisestä kerrasta oli kolmisenkymmentä vuotta. Olin silloin varhaisteini.

Nyt seisoin kumisaappaissa autioituneen talon villiintyneessä pihassa. Mielessäni näin kuitenkin kaiken juuri sellaisena kuin se oli joskus ollut.

Voin palata tähän pihapiiriin missä vain. Muistan valokuvantarkasti, millainen oli kesäyön valo ikkunan takana pellolla, jossa viirupöllö lensi hämärän aikaan. Haistan eri komeroiden tuoksut. Tunnen, miltä iso, sileä kivi rappusten edessä tuntui kämmenissä.

Paikat elävät meissä ja me elämme niissä vielä senkin jälkeen, kun olemme jo muualla.

Meillä kaikilla on tällaisia merkityksellisiä paikkoja. Jos pyytäisin sinua kertomaan omasi, osaisit viedä minut heti sinne.

Mitä kauemmas lähdemme, sitä laajemmiksi nämä paikat muuttuvat. Ulkomailla asuessa ne ovat jo maita. Koivut, järvet, tietty valo… Kaikista herää koti-ikävä.

Paikat elävät meissä ja me elämme niissä vielä senkin jälkeen, kun olemme jo muualla.

Niistä ovat syntyneet maailman chinatownit, koreatownit, Suomi-kylät ja -kesäleirit (siirryt toiseen palveluun).

Pala kotia istutetaan uuteen maahan.

Kävin alkusyksystä kuuntelemassa libanonilais-australialaista antropologia Ghassan Hagea Helsingin yliopistolla. Hän on tutkinut libanonilaisten siirtolaisten paikkakäsityksiä.

Siirtolaiset eivät Hagen mukaan elä vain yhdessä paikassa, vaan monessa yhtä aikaa. Eräs Yhdysvaltoihin muuttanut haastateltava kertoi, kuinka Grand Canyon toi mieleen Qadishan laakson kotona. Toinen sanoi, että hänen vaimonsa mielestä kaikkialla Yhdysvalloissa oli ”ihan kuin Libanonissa!”

Minne menemmekin, kuljetamme mukanamme maisemia ja seutuja, joissa olemme aiemmin olleet. Ne nivoutuvat osaksi uutta paikkaa.

Maailma rakentuu ihmisten liikkeelle. YK:n mukaan siirtolaisia on nyt noin 272 miljoonaa. He ovat vaihtaneet maata kuka mistäkin syystä: rakkauden, opintojen, toimeentulon tai uhan vuoksi. Yli 70 miljoonaa ihmistä on joutunut jättämään kotinsa pakotettuina.

Myös yhä useampi suomalainen elää Hagen esittämällä tavalla yhtä aikaa monessa paikassa: Suomessa ja Virossa, Suomessa ja Irakissa, Suomessa ja Somaliassa. Jo 400 000:lla suomalaisella on juuret ensimmäisen tai toisen polven maahanmuutossa (siirryt toiseen palveluun).

Mietin, mitä tiedän Somaliasta tai Irakista. Hyvin vähän.

Usein tänne tulevilta tentitään, mitä he tietävät Suomesta. Mielestäni meidän pitäisi useammin kysyä, mitä me tiedämme paikoista, joista he tulevat. Mitkä ovat heidän koivunsa, järvensä ja valonsa väri, joita he kantavat mukanaan?

Maahanmuuttoa koskevissa keskusteluissa tulee usein esiin jonkinlainen yksipaikkaisuuden oletus. Kun ihminen on Suomessa, hänen pitää olla täällä koko sydämellään, hylätä entiset paikat.

Ajattelen, että se on paljon vaadittu. Ne ovat sentään juuret, ankkurimme.

Mielestäni meidän pitäisi pikemminkin hyväksyä se, että ihmiset elävät monessa paikassa yhtä aikaa, limittäin ja lomittain. Me kaikki teemme jo niin.

Jos olemme kiinnostuneita siitä, mistä kukin meistä tulee, kaukaiseltakin tuntuvat kolkat voivat tulla lähelle yllättävillä tavoilla.

Alun perin Irakista Suomeen muuttaneelta kirjailija Hassan Blasimilta kysyttiin haastattelussa, mitkä kokemukset määrittävät irakilaisia. Vastaus oli: vuosikymmeniä jatkunut sota.

Omat vanhempani tekivät äskettäin matkan Venäjän Karjalaan. Lukemattomien muiden suomalaisten tavoin, minunkin sukuni tarina on evakkotarina.

Sodan kokemukset ovat Suomessakin vielä osalla omassa muistissa, toisilla välillisesti.

Isäni suvun kotipaikka oli meillä tiedossa vain valokuvien ja arkistosta kaivettujen tiedonsirpaleiden kautta. Silti se oli jatkanut elämäänsä hänessä ja myös minussa, hänen tyttäressään.

Jäin ajattelemaan Blasimin sanoja.

En voi sanoa, että ymmärtäisin yhtään mitään sodasta. Mutta siitä tiedän jotain, että ihmiset kantavat tällaisia paikkoja mukanaan pitkään.

Se on meille yhteistä.

Kati Kelola

Kirjoittaja on toimittaja ja antropologi, joka kantaa mukanaan ainakin seuraavia paikkoja, joissa on joskus asunut: Mikkeli, Kennebunk, Amsterdam, Lontoo.

Aiheesta voi keskustella tiistaina 12.11. klo 16.00 asti.

Lue myös:

Kati Kelolan kolumni: Puolet maapallosta pitäisi poistaa ihmisen käytöstä, esittää tutkija – missä viipyy keskustelu oikeudestamme luontoon?

Reetta Rädyn kolumni: Evakko, emigrantti, pakolainen – suomalaisten luulisi tajuavan, miltä tuntuu lähteä kotoa