Susi Nousiaisen kolumni: Me isät, jotka saamme olla läsnä lastemme elämässä, olemme etuoikeutettuja

Sotien muistelu voi auttaa ymmärtämään nykypäivän perheitä, kirjoittaa Susi Nousiainen.

isyys
Susi Nousiainen, Ylen kolumnisti, kuvattuna studiossa lokakuussa 2019.
Katriina Laine / Yle

Lokakuun toisella viikolla ne ilmestyivät. Harmaasävyisellä taustalla vakaina ja asiallisina puhuvat kirjamainokset. Isänä minäkin muka haluan lahjaksi sotakirjoja ja välipalaksi huippu-urheilijan elämäkerran. Mutta miten ne liittyvät isyyteeni?

Isänpäivä tuo mieleeni isät, joilla ei ollut tilaisuutta olla lastensa luona. Heidät, joilla ei ollut vapautta valita isyyttä sodan takia.

Kuten monen muunkin isoisä, myös molemmat minun isoisäni kokivat nuo sodat.

Teini-iässä tajusin sen konkreettisesti vasta vaarini hautajaisissa. Veteraanin iltahuudon aikana huomasin itkeväni syystä, jota en ymmärtänyt. Kollektiivinen suru yhdisti hautajaisväen “Hoivatkaa”-kertosäkeen toistuessa.

“Kertokaa lastenlapsille lauluin”, kehottaa kappale. Veteraanin iltahuudon avulla aikuiset puhuivat ääneen siitä, millaisen uhrauksen minunkin vaarini oli puolestamme tehnyt. Sellaista kunnioittavaa vakavuutta en ollut ennen tuntenut vaarini ympärillä, enkä nytkään oikein löydä sille sanoja.

Siihen asti olin nähnyt vaarini vain vanhenevana miehenä, jonka karhumaisen nyrkin sisässä oli vaapukoita lapsenlapsille. En minä häntä sotilaana ajatellut, vaan hurjan kilttinä ihmisenä, joka osasi liudan erilaisia asioita kuten ajaa traktorilla , nostaa perunoita ja täyttää Seuran ristikoita.

En halua ajatella niitä traumaattisia asioita, joita hän todennäköisesti oli nähnyt. Haluan pitää hänet mielessäni nostalgisena vanhan ajan miehen mallina.

Eihän tasa-arvo ole vain sitä, että naiset liikkuvat kodin ja uran välillä, mutta moni mies saa edelleen vain uran.

Sotien muistelu voi kuitenkin auttaa ymmärtämään nykypäivän miehuutta, isyyttä ja perheitä. Kun puhumme Suomesta tasa-arvon mallimaana, keskitymme enimmäkseen naisten mahdollisuuteen olla sekä äitejä että luoda uraa. Se on toki tärkeää ja miesten tulisi ottaa nykyistä suurempi vastuu naisten asemasta työelämässä.

Silti ihmettelen, missä ovat kotiin liittyviä oikeuksiaan penäävät miehet, kun yrityksissä ja politiikassa edistetään perhe- ja työelämän tasapainottamista.

Eihän tasa-arvo ole vain sitä, että naiset liikkuvat kodin ja uran välillä, mutta moni mies saa edelleen vain uran. Mikseivät useammat miehet ole barrikadeilla tämän tasa-arvon organisoimiseksi?

Suuri syy siihen, että osa ihmisistä ei uskalla perustaa lapsiperhettä, on työ- ja perhe-elämän yhdistämisen haasteissa. Osasyy näihin haasteisiin on asenteissamme.

Vaikka Kela kuinka tukisi valinnanvapautta vanhempainvapaissa, vauva jää helposti tekemättä, jos työnantaja kohottelee kulmiaan miehen väläytellessä ideaa koti-isyydestä. Vaatii aikamoista pokkaa kulkea vastavirtaan, jos kahvihuoneen naiset puhuvat siitä, ettei mies nyt osaa tuttipulloa pestä ja miehet taas siitä, että vauvaa hoitava isä on tossun alla. Enemmän tai vähemmän vitsillä jostain voi pulpahtaa yhä kommentti: “Ei olisi Suomi pysynyt sodissa itsenäisenä, jos miehet olisivat jääneet kotiin lapsia hoitamaan”.

Hyväksyvä katseesi jää lapsesi ihon alle ja määrittää sen, miten hän katsoo itseään peilistä aikuisena. 

Mutta arvaa mitä, isä. Vauvaasi ei kiinnosta osaatko hiihtää kuin isoisoisäsi 40-luvulla. Taaperollesi on täysin yhdentekevää minkä merkkiset kurarukkaset olet pystynyt hänelle hankkimaan, jos sinä olet vieressä osoittamassa lehtikasan värejä.

Hetki, jonka lapsesi sinusta muistaa on, kun istuit alas hänen tasolleen ja rakensitte legoista dinon.

Te onnistutte tai ehkä epäonnistutte yhdessä ja nauratte itsellenne. Hyväksyvä katseesi jää lapsesi ihon alle ja määrittää sen, miten hän katsoo itseään peilistä aikuisena.

Aikamoinen valta pienen ihmisen tulevaisuuteen.

Mutta jos palaamme hetkeksi isoisäni hautajaisiin ja yhteisölliseen tunteeseen. Veteraanin iltahuuto symboloi monelle hiljaista tietoa siitä, kuinka eräs isäsukupolvi joutui tekemään tekoja, joihin moni meistä ei pystyisi.

Laulun sanat eivät kannusta toistamaan aiemman sukupolven poissaoloa. Ei suomalaista sankaria kuvaava hahmo laulanut:

“Sotikaa” tai “Ihannoikaa kovuutta ja poissaoloa perheenne luota”.

Vaan edelleen: “Hoivatkaa”.

Kun luemme sodasta ja muista historian vaiheista kertovia isänpäivälahjojamme ja koemme tarvetta sankaruuteen, on hyvä muistaa, että moni meistä voi olla lapsensa sankari olemalla läsnä. Nykyajan syyt vanhempien poissaoloon ovat erilaisia kuin ennen, mutta asenteillaan ja teoillaan jokainen voi vaikuttaa isien mahdollisuuksiin osallistua lapsensa elämään.

Ehkä sodassa olleita miehiä kannatteli myös toive tulevaisuudesta, jossa isillä ja isäksi aikovilla olisi mahdollisuus valita?

Susi Nousiainen

Kirjoittaja on Jyväskylässä asuva kulttuuri- ja kasvatusalan sekatyöläinen, transmies sekä kahden lapsen isä, joka uskoo empatiaan ja dialogiin.

Aiheesta voi keskustella 10.11. klo 18.00 asti.

Lue myös

Pekka Juntin kolumni: Jokaisen tulisi kasvattaa lapsi

Tommi Kinnusen kolumni: Isän syli