Leena Vilkan kolumni: Mitä lapseni opetti minulle kuuden vuoden, kuukauden ja neljän päivän aikana

Lapsen vilpitön rakkaus vanhempiinsa on eheyttävää. Siksi on surullista, jos nuoret naiset kokevat niin syvää huolta tai ilmastoahdistusta, etteivät halua lapsia, kirjoittaa Leena Vilkka.

Lapsen kuolema
Leena Vilkka
Juha Kivioja / Yle

Esikoislapseni opetti minulle elämästä enemmän kuin kukaan muu. Ehkä siksi hänet kannatti hankkia, vaikka epäonnistuin äitiydessä pahemman kerran.

En selviytynyt vanhemmuuden minimihaasteesta.

En kyennyt pitämään lastani hengissä.

Esikoistyttöni Tekla muutti elämäni, toi valon ja ilon. Hän oli lapsi, joka näki lävitseni. Lapsen kanssa et voi teeskennellä olevasi muuta, mitä olet. Lapseni havainnoi ihmisiä ilman tulkintoja ja hänen havaintonsa olivat tarkkoja. Lapsen mieli on puhdas ja kirkas, lapset syntyvät maailmaan hyvinä ja erottavat luonnostaan hyvän pahasta. Teklan mielestä eläimiä ei saanut satuttaa eikä syödä. Lapseni suusta sain kuulla totuuden niin itsestäni kuin maailmasta.

Tekla oli oman tiensä kulkija ja hyväksyi muutkin sellaisina kuin he olivat. Hän opetti muitakin kuin minua. Isovanhemman moittiessa sotkuista kotiamme, hän huomautti napakasti: Älä sinä pappa piittaa, millaista meillä on. Tämän jälkeen pappa ei ole kertaakaan kommentoinut kotiamme ja pyrin itsekin olemaan puuttumatta toisten asioihin.

Tekla oli hyvin sosiaalinen lapsi. Opin häneltä, miten otetaan kontaktia ihmisiin ja ollaan heistä kiinnostuneita. Hänellä oli laaja ystäväjoukko niin aikuisia kuin lapsiakin. Tässä lapsessa koin vahvasti Kahlil Gibranin ajatuksen: Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi. Tekla kuului muille ihmisille, maailmalle, huomiselle, ei yksin minulle.

Tekla oli huumorintajuinen lapsi, joka keksi sanaleikkejä ja väänsi asioita hassusti. Lastenklinikalla hän huijasi psykologiakin huumorillaan. Hän oli juuri saanut hirvittävän syöpädiagnoosinsa (siirryt toiseen palveluun) ja psykologi kuuli, että lapsi sanoi ”voi että” ja totesi saman uudelleen empaattisesti. Tyttö kihersi, että mä muuten pyysin vettä!

Hän myös keksi ihmisille lempinimiä. Yksi hoitavista lääkäreistä sai lempinimen Taskurapu, joka oli väännetty hänen nimestään. Toiselta lääkäriltä Tekla sai iskulauseen, joka elää perheessämme edelleen: Tärkeintä ei ole voitto, vaan murskavoitto! Lapseni tykkäsi lautapeleistä ja oli kilpailuhenkinen. Hän tosin tuli leppoisammaksi sairautensa myötä ja antoi välillä pikkusiskojensa voittaa.

Lapsellani oli myös kyky haltioitua, omista ja muiden esityksistä, luonnon pienistä ja suurista ihmeistä. Liian usein aikuiset ovat tämän kyvyn menettäneet ja maailmasta tulee tylsä paikka.

Kysyin Teklalta päivittäin hänen vointiaan ja hän vastasi aina, että hänellä on kaikki hyvin. Lapseni oli kiitollinen siitä, mitä hänellä oli eikä murehtinut sitä, mikä häneltä puuttui.

Kun laitoin ruokaa keittiössä ja Tekla istui tyynyjen varassa olohuoneen lattialla, kysyin, nostaisinko hänet keittiön puolelle. Hän vastasi: Äiti, enhän mä ole yksin, Vimpulahan on mun kanssa! Tosiaan, koiramme oli liimautunut tytön kainaloon.

Liikuttavimmat sanat, mitkä hän sanoi ennen kuolemaansa, olivat:  Kiitos äiti, että synnytit minut.

Viimeisten päiviensä aikana Tekla oli käytännössä liikuntakyvytön. Kun kysyin häneltä, miltä hänestä tuntuu nyt, kun ei enää voi kävellä, hän katsoi minua vilpittömän hämmästyneenä ja vastasi iloisesti: Äiti, mun vasen käsihän toimii! Hän pystyi vielä hieman nostamaan tätä kättään. Liikuttavimmat sanat, mitkä hän sanoi ennen kuolemaansa, olivat: Kiitos äiti, että synnytit minut.

Hän myös totesi, että teillä on sitten suuri suru, kun hän on kuollut. Niin totta ja niin murheellista edelleen.

Lapseni oli kuollessaan viisas ja väsynyt, elämästä kyllänsä saanut. Hän koki itsensä aidosti hyvin vanhaksi, olihan hän paljon vanhempi kuin pikkusiskonsa. Hän koki myös osaavansa jo kaiken, mitä elämässä tarvitsi osata: puhua, laulaa, piirtää, laskea sataan, kirjoittaa oman nimensä. Koska olimme käyneet talutusratsastuksessa, hän koki osaavansa myös ratsastaa. Hän ei verrannut taitojaan muihin, korkeintaan pikkusiskoihinsa, jotka hädin tuskin osasivat mitään. Hänen elämänsä ei ollut vajaa tai liian lyhyt, hän eli täyden elämän, täyttä elämää.

Vaikka lapseni on kuollut, voin vilpittömästi sanoa, että lapset ovat parasta, mitä elämä on minulle antanut.

Hän olisi jo 19-vuotias, millenium-tyttöni, vuonna 2000 syntynyt. Minulle Tekla ei kuitenkaan ole muisto, jotain kauan sitten tapahtunutta vaan elävä lapsi, lihaa ja verta, todellinen. En ole menettänyt häntä, hän on vahvasti läsnä jokaisessa päivässäni. Tekla ei ole imperfekti, jotain joka oli, vaan preesens, yhä läsnä oleva. Hän on rakas lapseni tänäänkin, puhun hänestä ja hänelle päivittäin.

Ja vaikka lapseni on kuollut, voin vilpittömästi sanoa, että lapset ovat parasta, mitä elämä on minulle antanut. Siksi on jotenkin surullista, jos Teklan ikäluokka, työelämään astuvat nuoret naiset kokevat niin syvää huolta tai ilmastoahdistusta, etteivät halua lainkaan lapsia.

Toki allekirjoitan näkemyksen, että maailmassa on liikaa ihmisiä. Suomessa syntyvyys on alentunut viimeisen sadan vuoden aikana (siirryt toiseen palveluun). Mielestäni suomalaisten nuorten naisten harteille ei pidä asettaa velvoitetta lisääntyä, mutta ei myöskään kaikkia maailman ympäristöongelmia.

Olen kokenut olevani enemmän saamapuolella lasten myötä. Oman lapsen myötä ihminen saa ikään kuin uuden mahdollisuuden. Voit elää uudelleen oman lapsuutesi ja ymmärtää omia vanhempiasi.

Lapsen vilpitön rakkaus omiin vanhempiinsa on eheyttävää. Halu tehdä lapsia on myös biologista ja kuuluu normaaliin elämän kulkuun. Elämän jatkuvuus luo rauhan ja elämällä on tarkoitus. Lapsi karsii itsekkyyttä ja opettaa elämään tässä hetkessä. Opit itsekin katsomaan maailmaa uteliaasti, lapsen silmin. Elämään tulee iloa ja naurua. Lapset ovat tehneet minusta onnellisemman ja uskoakseni hieman paremman ihmisen, mitä olisin ilman heitä.

Leena Vilkka

Kirjoittaja on Helsingin NNKY:n toiminnanjohtaja ja KÄPY – Lapsikuolemaperheet ry:n puheenjohtaja.

Aiheesta voi keskustella 13.01. klo 23.00 asti.

Lue myös

Leena Vilkan kolumni: Lapset pelastavat maapallon – ihmisen asema ja arvo on ajateltava uudelleen

Jani Kaaron kolumni: Merkintöjä lasten syöpäosastolta