Regina Raskin blogi: Mitä australialaisen kokkikokelaan romahdus kertoo itseluottamuksesta ja sen syistä?

Australian MasterChef-kilpailun ennakkosuosikkia kutsuttiin makujen kuningattareksi – sitten hänen taitonsa kummallisesti katosivat. Regina Rask kirjoittaa blogissaan tietävänsä miksi.

itsetunto
Regina Rask
Ilmari Fabritius/Yle

Samastuin tähän nuoreen naiseen kilpailun alusta asti. Hän oli selkeän ylipainoinen, herkästi punasteleva, ymmärtääkseni kohtuullisen varattomasta perheestä.

Paistoi pitkälle, että tavalla tai toisella hän oli alun alkaenkin saanut huonommat kortit kuin moni muu kilpatovereistaan.

MasterChef on kilpailu, jossa tehdään ruokaa. Ohjelma alkoi BBC:llä parikymmentä vuotta sitten. Samalla formaatilla on tehty tv-ohjelmaa ympäri maailman, myös Suomessa.

Julkkiksille ja lapsillekin on omat MasterChef-mittelönsä, mutta minä pidän eniten versiosta, jossa tavalliset kotikokit mittelevät paremmuudestaan. Nimenomaan aussiversio on suosikkini.

Kiperien kokkaustehtävien jälkeen kilpailijat yksi toisensa jälkeen putoavat kisasta. Voittaja saa ison tukun rahaa, auton ja tietysti paljon julkisuutta. Monista voittajista ja kärkipään kilpailijoista on tullut kuuluisia kokkeja ja ravintoloitsijoita.

Tuo nuori naiseni, Abbey Rose, pärjäsi alussa hyvin. Hän oli yksi MasterChef Australia -kisan ennakkosuosikeista, kun hän alkoi silmin nähden murentua. Yksinkertaisimmatkaan hommat eivät tahtoneet onnistua.

Kaikki alkoi epäonnisesta hummuksesta, jonka kanssa Abbey vatuloi punakkana ja itkuisena. Muutkin maustamiset menivät pieleen. Vaikka merenelävien piti olla Abbeyn vahvinta alaa, jätti hän mustekalan raa’aksi.

Abbey putosi kisasta.

Mitä ihmettä tapahtui?

Minä tiedän.

Abbeyn kaatoivat ne puuttuvat 25 prosenttia itseluottamuksesta. Juuri ne samat, joista minäkin tiedän niin paljon.

Abbey oli selkeästi luokkaretkellä, matkalla ylempään yhteiskuntaluokkaan. Pois australialaisesta lähiöstä kohti kuuluisuutta ja juhlittua uraa tv-kokkina.

Kilpailussa vieraillut kokkijumalatar Nigella Lawson suorastaan ylisti Abbeyn tekemiä ruokia. Australian kokkikisaa tuomaroi sympaattinen kolmikko, joka alkoi kutsua häntä makujen kuningattareksi.

Abbey tuntui onnistuvan kaikessa. Hän loi makupaletteja, joita tuomarit nautiskelivat silmät ummessa.

Näin Abbeyssa niin paljon tuttua. Kun onnistumisten putki alkoi, paukutteli hän henkseleitään. Abbey oli hetkittäin ärsyttävän itsevarma, haastatteluissa itserakkaan ja kaikkitietävän kuuloinen.

Kunnes ei enää ollut.

Veikkaan, ettei minuakaan kovin moni sanoisi epävarmaksi ihmiseksi. Mutta se puuttuvan neljänneksen syndrooma on kovin tuttu minullekin. Psykiatria tai lääketiede ei tätä nimeämääni syndroomaa tunne. Minulle, Abbeylle ja kaikille kohtalotovereillemme se on valitettavan tuttu.

Abbeyn itseluottamus toimi kahdella ääripään asennolla, on ja off. Abbey tuskin oli maanis-depressiivinen, mutta hänen itsetuntonsa oli. Hänen MasterChef-koitoksensa muistutti epäonnista keinuleikkiä. Vauhtia piisasi ja se tuntui riittävän taivaisiin saakka. Varomaton horjahdus ja lisää vauhtia vaatinut kiikkuja itkee polvet ruvella leikkikentällä.

Minunkin itseluottamukseni ja taistelutahtoni taisi olla suurimmillaan aluksi. Lukion jälkeen pääsin yliopistoon. Valmistumisen jälkeen menin toimittajan työhön: radioon ja televisioon.

Näin jälkeenpäin ajateltuna se aika oli kovaa punnerrusta hampaat irvessä.

Parempiosaisten perheiden lapsille tämä kaikki olisi ehkä ollut itsestäänselvää. Minä pelkään vieläkin, että paljastun ja joku huomaa, että oikea paikkani olisikin tehtaan liukuhihnalla.

Kuljen edelleen heikoilla jäillä, koska en oikein tiedä, minne kuulun.

Mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä vakuuttuneempi hän oli siitä, että elämässä oli ratkaisevaa, minkälaisessa ruokapöydässä oli lapsena istunut. Se oli hänen teoriansa numero yksi. Sen jälkeen tuli pitkä väli tyhjää ja sitten voitiin alkaa keskustalla jostain muusta.

Näin kirjoitin monta vuotta sitten esikoisromaanissani Ei millään pahalla. Monien esikoisromaanien tapaan se oli selkeä avainromaani, jossa purin oman lapsuuteni osattomuuksia.

Olin suuren työläisperheen pahnanpohjimmainen. Siinä pöydässä oli todellakin herttaisen yhdentekevää, otetaanko vai annetaanko vasemmalta tai muistettiinko kattaa leipälautaset. Ateriointi oli niukkaa ja nopeaa. Ruskea kastike kulkee vieläkin perässäni kuin raskas laahus.

Luulen, että Abbey olisi tajunnut, mitä yritin kirjassa sanoa. Sen, että edelleenkin jokin erottaa köyhien perheiden lapset parempiosaisista kavereistaan.

Ero on läpinäkyvä, mutta selvästi olemassa oleva. Se on kuin radon, hajuton ja näkymätön, mutta vaarallinen kaasu.

Ratkaisevimmat erot vähäosaisten ja parempiosaisten lasten välillä eivät ole materiassa: kenkien, kännyköiden ja huppareiden merkeissä ja hintalapuissa.

Uskaltaisin väittää, että kohtalokkaimmat, pitempikestoiset erot näkyvät erona nimenomaan itseluottamuksen määrässä.

En väitä, että kaikki hyvin toimeentulevien perheiden lapset puhkuvat itseluottamusta. Väitän, että heillä usein on paremmat rakennuspalikat itsetunnon rakentamiseen.

Tutkijat puhuvat ylisukupolvisuudesta. Ylisukupolvisella huono-osaisuudella tarkoitetaan vanhempien hyvinvoinnin ongelmien siirtymistä tai jatkumista heidän lapsilleen. Siitä on paljon tieteellistä tutkimusta (siirryt toiseen palveluun).

Sosioekonomisten, psykososiaalisten, biologisten ja geneettisten tekijöiden yhteisvaikutuksesta syntyy huono-osaisuuden ylisukupolvisuuden ketju. Se voi ilmetä heikkoina voimavaroina elämän eri alueilla.

Myös itseluottamus on voimavara. Se syntyy niin monesta pienestä, merkityksettömänkin tuntuisesta asiasta ja taidosta, jotka opitaan jo lapsuuskodissa. Minä en vieläkään oikein osaa käyttää leipälautasta. Lautasliinojenkin kanssa tahtoo tehdä tiukkaa.

On paljon asioita ja taitoja, joita olen vajaa tai jotka olen myöhemmin joutunut opettelemaan.

Minun luokkaretkeni huipentuma oli kymmenen vuoden mittainen pesti diplomaatin puolisona, jolloin järjestin edustusillallisia. Ja hyvin järjestinkin, kaikesta huolimatta. Mutta miettiä piti aina.

Olen äreän sotaveteraanin ja masentuneen suurperheen äidin yhdeksäs lapsi, jolla oli ruskeat kunnan monot, isoveljeltä perityt. Nyt se ei kuulosta suurelta asialta, mutta silloin vääränväriset monot täyttivät koko pukuhuoneen, värjäsivät ladun edessäni ja perässäni ruskeaksi.

Luuseri. Silloin ei vielä käytetty koko sanaa, mutta jos olisi käytetty, olisi se kuvannut minua varsinkin niillä talvisilla liikuntatunneilla. Valkoiset monot olivat merkki jostain. Parempien perheiden tyttärillä oli vitivalkoiset monot. Huonompien perheiden tyttärillä ruskeat.

En tiedä mitkä olisivat nykyajan lapsien kunnan monot, mutta niitä on. Viimeisimmät tilastot kertovat, että Suomessa on 150 000 köyhää lasta. Vuonna 2012 luku oli 123 000. Huonompaa suuntaan siis ollaan menossa.

Kunnan monoja piilotellaan jaloissa edelleen. Ja pahoin pelkään, että niitä muistellaan vielä kymmenienkin vuosien päästä.

Köyhyydellä kun on outo taipumus aiheuttaa kokijoissaan häpeää.

Olemme niin pitkään luulleet, että jokainen on oman onnensa seppä. Ajatusta ovat toitottaneet varsinkin ne, jotka yleensä ovat oman mammonansa perineet. Mutta ehkä noin yksinkertaisen älyttömyyden uskominen vaatiikin varsin rikkumatonta itseluottamusta?

100 prosenttisella itseluottamuksella voi usein korvata neljänneksen puuttuvasta osaamisesta tai luovuudesta. Mutta jos se viimeinen 25 prosenttia itseluottamuksesta on jostain syystä jäänyt puuttumaan, mikään määrä taitoa tai luovuutta ei taida olla kylliksi kun edessä on kova paikka.

Niin se Abbey vain valitettavasti on. Sen olen minäkin, vaneritehtaan apulämmittäjän tytär niin monessa käänteessä saanut tuta.

Mutta Abbey, minun silmissäni sinä voitit kokkikisan. Minä puolestani en vieläkään omista valkoisia monoja. Pistän hanttiin. En halua, että ne loppumattomiin määrittävät minua. Joskus onnistun paremmin, joskus huonommin. Mutta on tyytyminenkin taito. Ja jos jotain, niin sen olen tässä ylisukupolvisuuden ketjussa saanut oppia.

Regina Rask on Puoli seitsemän-ohjelman toimittaja, joka ei osaa syödä artisokkaa eikä hummeria.