Pekka Juntin kolumni: Helsingin pimeydestä

Maakunnan siltarummuista valitetaan, mutta voiko mikään mikä rakennetaan Helsinkiin koko Suomen rahoilla, olla liian kallista tai suurta, kysyy Pekka Juntti. Tämän kolumnin voi myös kuunnella.

Kaupunkielämä
Kolumnisti Pekka Juntti
Pekka Tynell / YLE

Olen kuullut turkulaisen post punk -bändin soittavan. Se kuulosti siltä kuin Samuli Putro olisi menettämässä malttinsa. Olen istunut yleisössä ympäristöäni tiiraten, kuin olisin valmistautunut tappamaan linjan yli vilahtavan jäniksen.

Tämä on Kallio. Meikämaalainen on päässyt vihdoin mestoille, hienoihin bileisiin debatoimaan fiksujen ihmisten kanssa pääkaupungin sykkivässä ytimessä. Tunnen olevani siellä kuin kala vedessä, ja se vesi on erämaajärvi hetkeä ennen kuin tammikuun tappopakkanen jäädyttää sen pohjaa myöten teräsjäähän.

En mie pahalla.

Olen joka sakissa se tyyppi, joka katsoo ohi virtaavia ihmisiä kuin elämäänsä eikä tiedä mitä ajatella. Olen ulkopuolinen kaikkialla paitsi kodissani ja niissä kämpissä, joissa kaminan turvallinen humina sekoittuu kavereiden vereviin turinoihin.

Helsinkiläinen arki on minulle Ambomaa ja tarujen Persia, vaikka sanotaan, että olemme samaa kansaa.

Illan jälkeen kävelen läpi öisen Helsingin koko matkan Punavuoreen, josta vuokrasin itselleni asumuksen.

Katu kaatuu niin jyrkästi, että epäilen sen vievän suoraan mereen. Muistan, että parikymppisenä juoksin kerran näitä katuja, hyvin lyhyen yön jälkeen, kännissä vielä, hysteerisesti elämälle nauraen.

Minulla ja kahdella kaverillani oli kiire pohjoisen junaan, eikä meillä ollut aavistustakaan, mihin kaupunginosaan ja keiden asuntoon olimme illan lopuksi päätyneet. ”Alamäkeen”, minä huusin. ”Rautatieasema on lähellä vettä.”

Se saattoi olla ainoa kerta kun päästin irti ja elin niin kuin nuoret. Sitten jotenkin jäykistyin.

Autot rullaavat ohi. Katson ikkunoihin. Niitä on valtavasti. Joku asuu tuon ruudun takana, ja tuon. Se on uskomatonta. En tiedä yhtään, millaista heidän elämänsä on. Helsinkiläinen arki on minulle Ambomaa ja tarujen Persia, vaikka sanotaan, että olemme samaa kansaa.

Kuljen ohi päiväkodin, jonka piha on niin jämerästi aidattu, että häkkipökö Ilma-setterinikin olisi pysynyt sisällä. Marssin jotakin katua nimettömälle torille, jonne pikaruokayrittäjät ovat raahanneet kojunsa. Siinä on heidän arkensa ja elantonsa.

Voiko mikään, mikä tehdään Helsinkiin koko Suomen rahoilla, olla liian kallista tai suurta?

Saavun päärautatieasemalle. Katselen suuria rakennuksia, yleistä paljoutta. Hesalaiset ovat niin kärkkäitä moittimaan tulonsiirtoja maakuntiin. Siltarumpupolitiikkaa, he nassuttavat, kun joku kylä saa asfaltin tiehen. Mutta kertoisitteko, millaista infraa ja millaisia palveluita täällä pitäisi olla lisää, että teillä olisi tarpeeksi? Yksi Janne siellä huutaa, että tunneli, mieluiten pystysuoraan ja syvälle, mutta oliko vielä jotakin muuta?

Aseman takana takana nuokkuu Oodi. Veronmaksajat ympäri Suomen kustansivat siitä kolmanneksen, yhteensä 30 miljoonaa. Kansallisooppera on hesalaisten oma lähipalvelu, kansallismuseoon voi hipsutella kauppareissullaan. Niitä ylläpidetään pitkälti muun Suomen rahoilla. Voiko mikään, mikä tehdään Helsinkiin koko Suomen rahoilla, olla liian kallista tai suurta?

Koskaan ei asioiden tila pohjoisessa näyttäydy niin selkeänä kuin silloin, kun helsinkiläinen toimittaja kirjoittaa sieltä jutun.

Pysähdyn katsomaan pääkaupunkia. Tunnen sen suuruuden, haistan vallan kitkerän katkun. Ilmassa leijuvat ajatukset ovat niin painavia ja näkökulmat niin kantavia, että katulamppujen loisteessa siipivät yöperhoset pysyisivät ilmassa, vaikka ne eivät kertaakaan löisi siipiään.

Koskaan ei asioiden tila pohjoisessa näyttäydy niin selkeänä kuin silloin, kun helsinkiläinen toimittaja kirjoittaa sieltä jutun. Tarinassa on musta ja valkoinen. Tuhannet harmaan sävyt loistavat poissaoloaan, ja mitä sitten. Eihän jutussa ole kyse pohjoisesta vaan Helsingistä ja sen asukkaiden yhdessä hellimistä narratiiveista.

Jutut kertovat maakunnan takapajuisuudesta yhtä paljon kuin siitä, ettei meillä Helsingissä sentään tollasta. Ne kertovat, kuinka vähemmistön edustaja tai syntymähauras taiteilija ahdistui maakunnan ahdasmielisyyteen ja huimaan sortoon, muutti satujen Helsinkiin ja elää nyt kaunista ja mielekästä elämää.

Luen ne jutut, hiihdän Tornionjoelle ja ihmettelen, että mitäs vikaa pohjoisessa on. Ruokaa saa kaupasta, taloissa on nurkat vielä sulana. Aineen taidemuseolla on vaihtuvat näyttelyt ja hotellissa soittaa vuoroin Chisu, vuoroin Lalli, en ole varma, koska vietän aikani enimmäkseen kotona.

Jatkan matkaani, puikkaan kujille, joita en ole ennen kulkenut eikä pelota yhtään. Ennen olisin aavistellut, että täällä minut hakataan tai ryöstetään, mutta nyt kaupunki on puolellani.

Pitkään toppatakkiin pukeutunut nainen pysäyttää kadun kulmalla ja kysyy slaaviaksentilla, tarvitsenko seuraa tai jopa sexiä.”No thanks”, vastaan ja jatkan matkaani. En kaipaa seuraa, en mitään. On hyvä haahuilla yksin näillä kaduilla, joista en tunne yhtäkään.

Pekka Juntti

Kirjoittaja on Ruotsin Haaparannalla asuva, Lapissa työskentelevä vapaa toimittaja.

Aiheesta voi keskustella 18.11. klo 16.00 asti.

Lue myös

Pekka Juntin kolumni: Soinen maa ei elättänyt kaikkia

Jani Halmeen kolumni: Suomella menee hienosti – ja tätä menoa menee tulevaisuudessa vielä paremmin

Tommi Kinnusen kolumni: Pääkaupunkiseudusta tuli median tarinoiden normi