Paula Tiessalo: Hetki jolloin päästin irti lapsistani

Kuka minä olen, jos en enää ole kenenkään vanhempi, kysyy Paula Tiessalo blogissaan.

vanhemmuus
Paula Tiessalo
Paula TiessaloLaura Railamaa / Yle

Se iski tajuntaan kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tuossa se nyt on, kylpyhuoneen seinällä roikkumassa. Vanhemmuuteni loppu.

Joku muu olisi nähnyt seinällä pyyhetelineessä kuivuvan rätin. Sellaisen vaaleansinisen tuikitavallisen mikrokuituisen siivousliinan, jolla saa näppärästi pyyhittyä pölyt kaapin päältä ja ruokaroiskeet hellan ympäriltä. Minulle rätti symboloi jonkin aikakauden päättymistä.

Rätti liittyy keskusteluun Suomea vaivaavasta vauvakadosta. Tilastokeskus julkaisi loppukesällä uuden väestöennusteen, jonka mukaan nykyisellä syntyvyydellä Suomen väkiluku kääntyy laskuun reilun kymmenen vuoden päästä. Elokuussa Helsingin Sanomat uutisoi (siirryt toiseen palveluun), että lapset kyllä lisäävät vanhempiensa onnellisuutta, mutta eniten siinä vaiheessa kun he muuttavat pois kotoa.

Oman vanhemmuuspolun arviointi voi tehdä kipeää. Parhaani tein, vai teinkö?

Lapsia ei ole kenenkään pakko haluta. Vapaaehtoinen lapsettomuus on aivan yhtä arvokas tapa elää kuin suurperheen perustaminen. Lasten näkeminen yhteiskunnallisessa keskustelussa pelkkinä taloudellisina resursseina ja eläkkeiden maksajina tai vanhempien itsenäisen ja itsekkäänkin elämäntavan esteinä, on kuitenkin vain osa totuutta.

Minä pidän perheen ajatuksesta; laumasta eri-ikäisiä ihmisiä, jotka jakavat arjen ilot ja surut keskenään. Jotka antavat rakkautta ja ärsyttävät yhtä aikaa. Yhteen hangatessaan hiovat toisistaan terävimpiä kulmia ja pakottavat toisensa muuttumaan paremmiksi ihmisiksi.

Ylen kolumnisti Pekka Juntti kirjoitti lasten merkityksestä hienosti isänpäivän yhteydessä. Hän on oivaltanut, että lasten myötä näkökulma maailmaan muuttuu. Lapset myös kasvattavat vanhempiaan, Juntin sanoin ilman lapsia hänessä olisi ”erinomaiset mulkvistin ainekset”.

Kaikkein eniten lapset kasvattavat vanhempiaan itsenäistyessään. Ja se vaihe sattuu vanhempaan. Tämä kolahti tajuntaani hieman ennen siivousrättiepisodia, kesämökin saunan lauteilla. Koko perheen yhteiseksi suunniteltu lomareissu muuttui yllättäen kahden keski-ikäisen mökkiviikoksi, koska perheen nuoret jäivät kaupunkiin kesätöihin.

Siellä me sitten istuimme, puusaunan lempeässä syleilyssä, kaksi kohta tarpeettomaksi muuttuvaa vanhempaa. Katse osui alalauteella olevaan pesuvatiin, jossa esikoinen vuosia sitten mahtui istumaan ja läiskyttämään vettä pienillä käsillään.

Punaposkisen vesivadissa hihkuvan ihmisen riemua katsellessa ei ollut maailmassa parempaa paikkaa olla. Pieni ihminen, joka tarvitsi meitä iloaan ja eloaan todistamaan. Oli helppo olla vanhempi.

Mutta keitä me olemme nyt, kun lapset eivät enää tarvitse meitä? Saunan lauteilla lausuttiin painavia sanoja sekä kysyttiin itseltä ja toiselta suuria kysymyksiä. Kysymyksiä, joihin ei ollut valmiita vastauksia. Saunan lauteilla vanhempia kirpaisi muukin kuin kiukaalta ilmaan sihahtava kipakka löyly.

Tyhjän pesän syndrooma tekee näkyväksi vanhemman sisimmässä myllertävän muutoksen.

Nuoreksi aikuiseksi kasvaneen lapsen kuuluukin itsenäistyä ja muuttaa pois lapsuudenkodista. Lasten on tarkoitus pyörähtää elämässämme kasvattamassa meistä vanhemmista ihmisiä. Kun lapsi sitten lähtee, on pakko katsoa peiliin ja kysyä: kuka minä nyt olen?

Oman vanhemmuuspolun arviointi voi tehdä kipeää. Parhaani tein, vai teinkö? Olinko sittenkin liikaa töissä tai omissa toteutumattomissa haaveissani? Annoinko tarpeeksi rakkautta, rajoja, lohtua ja kannustusta? Onnistuinko hankkimaan kunkin joulun hittilahjan, vaikka se olisikin suuren kysynnän (ja joulupukin apulaisen liian myöhäisen kauppareissun) vuoksi toimitettu postipaketissa vasta maaliskuussa?

Oman vanhemmuuden vajavaisuuden tajuaminen teki nöyräksi. Mökkisaunan lauteille jäi seuraavaa kesää odottamaan myös se kaikkein tärkein kysymys: minkälaisen ihmisen mallin pakkasin lapseni elämänreppuun?

Vanhempien sopeutumishankaluuksille on annettu hauska nimi: tyhjän pesän syndrooma. Termi ymmärretään joskus pelkästään käytännön asiana, jossa suurin kysymys on miten saan aikani kulumaan kun ei enää tarvitse kokata makaronilaatikkoa eikä seisoskella sateessa tekonurmikentän laidalla katsomassa alakouluikäisten pallon potkiskelua.

Tyhjän pesän syndrooma tekee kuitenkin näkyväksi vanhemman sisimmässä myllertävän muutoksen. Väestöliitto kuvailee, että vanhempien kokemukset tyhjenevästä pesästä ovat usein ristiriitaisia (siirryt toiseen palveluun). Yhtä aikaa voi tuntea sekä surua että helpotusta. Vaikka harva kokee voimakasta ahdistusta tai sopeutumisvaikeuksia, niin osa vanhemmista voi joutua suoranaiseen identiteettikriisiin. Se pakottaa miettimään uudella tavalla omaa roolia perheessä ja koko yhteiskunnassa.

Vanhemmuuteen liittyvä velvollisuudentunne vyöryy päälle auton renkaiden niellessä asfalttia ja kodin lähestyessä yksi ABC toisensa jälkeen.

Psychology Today -verkkosivusto kehottaa (siirryt toiseen palveluun) lasten poismuutosta järkyttyneitä vanhempia syömään terveellisesti, liikkumaan ja nukkumaan tarpeeksi. Lisäksi artikkelissa opastetaan, että yhteydenpito kerran viikossa pitää vanhemman järjissään. Kyynikko voisi ajatella, että puolipakotettu lauantaipuhelu vastaa enemmän vanhemman kuin itsenäistyvän nuoren tarpeisiin.

Näitä ajatuksia sulatellen ajelimme mökiltä kohti kotia. Vanhemmuuteen liittyvät velvollisuudentunne ja huoli vyöryivät päälle yhä voimakkaammin auton renkaiden niellessä asfalttia ja kodin lähestyessä yksi ABC toisensa jälkeen. Ajatuksissa lapset ovat yhä huollettavia. Miten lienevät pärjänneet yksin kaupungissa, lapsirukat.

Perille saavuttumme alkoi normihässäkkä tavaroiden autosta kantamisineen ja laukkujen purkamisineen ja pyykin pesemisineen. Ja siellä, pyykkikoneen ääressä kylpyhuoneessa katseeni osui kuivumassa olevaan rättiin. Siististi viikattu ja huolellisesti rättipatterin päälle kuivumaan laitettu mikrokuiturätti. Lapset ovat ennen tuloamme siivonneet itsenäisesti, pyytämättä.

Rättiä tuijottaessani näen vanhemmuuteni lopun. Tässä se on. Homma hoidettu. Yhteen vaaleansiniseen rättiin on kiteytetty koko vanhemmuuden tarkoitus: tehdä vanhemmista tarpeettomia. Näyttää omalla esimerkillä, miten tässä maailmassa eletään ihmisiksi. Se riittää.

Paula Tiessalo

Kirjoittaja on terveys- ja hyvinvointiaiheisiin erikoistunut toimittaja. Hänen elämänmottonsa on lapsensa nelivuotiaana tekemä oivallus: "Sellaista elämä on: välillä päätä kutittaa ja välillä ei.”

Aiheesta voi keskustella sunnuntaina 17.11. klo 17.00 asti.

Lue myös:

Pekka Juntin kolumni: Jokaisen tulisi kasvattaa lapsi

Susi Nousiaisen kolumni: Me isät, jotka saamme olla läsnä lastemme elämässä, olemme etuoikeutettuja

Laura Hallamaan kolumni: Vauvakato ei ole sukupolveni vika

Tuija Siltamäen kolumni: Tästä syystä emme halua lapsia