Lasten huostaanotto rikkoi Riikan äitiyden – ”Äidin ei pitäisi joutua kysymään lapseltaan, mikä hänen lempiruokansa on”

Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten vanhemmat kokevat usein tulevansa syrjäytetyiksi. Toimiva suhde vanhempiin on yleensä lastenkin etu.

vanhemmuus
Riikka peilin kautta
Mökillä puuhastelu auttaa Riikkaa jaksamaan arkea ilman lapsiaan.Rami Moilanen/ YLE

Marraskuun tasainen harmaus kietoo syleilyynsä suurten kuusten suojassa sijaitseva hirsimökin. Hento huurre on kuorruttanut pihanurmen ja vadelmapensaiden lehdet valkoisiksi. Tuuheaturkkinen kissa vilahtaa pensaiden suojiin piiloon, se arastelee reviirilleen tulleita muukalaisia.

Pihalla meitä, toimittajaa ja kuvaajaa, tulee tervehtimään Riikka. Puhelias keski-ikäinen nainen on nykyään mökin ympärivuotinen asukas ja kolmen lapsen äiti. Riikan synnyttämät lapset otettiin joitakin vuosia sitten huostaan yksitellen alle teini-ikäisinä.

– Lasten menettäminen yksitellen on ehkä ollut se raain asia. Aina yksi lapsi on revitty pois perheestä ja kun olen saanut itseni kasaan niin on viety toinen ja taas kolmas. Käytäisin ehkä sanaa kidutus, Riikka kuvailee huostaanottoprosesseja.

Äiti sai aluksi tapaamisoikeuden lapsiinsa. Yhden lapsen kanssa tapaamiset kaatuivat pitkään välimatkaan, ja toisen kanssa jatkuvien jäähyväisten kivuliaisuuteen. Lopulta Riikka luopui tapaamisoikeuksistaan ajatellen, että niin on paras kaikille osapuolille.

Riikka kokee, ettei äitiys kuitenkaan poistu hänestä kun se kerran on häneen tullut. Äitiyden käsite on tosin hänelle nykyään vieras.

– En oikeastaan tiedä, mitä äiti tarkoittaa. Minulle se on vain sana, jossa on neljä kirjainta.

Tunteet heittelevät häpeästä helpotukseen

Mirjami Koivunen tietää, mistä Riikka puhuu. Koivunen työskentelee asiantuntijana huostaanotettujen ja sijoitettujen lasten vanhempien Voikukkia -toiminnassa (siirryt toiseen palveluun). Hänen mukaansa lasten huostaanotto tai kodin ulkopuolelle sijoittaminen on vanhemmillekin suuri, jopa traumaattinen kriisi.

– Moni vanhempi kokee häpeää ja epäonnistumista vanhempana. Jotkut kuvailevat lapsen lähtemisen tuntuvan yhtä pahalta kuin jos lapsi kuolisi.

Vanhemman tunteet voivat olla myös ristiriitaisia. Surun, ikävän ja ahdistuksen lisäksi isä tai äiti voi tuntea helpotusta. Huostaanottoa tai sijoitusta on usein edeltänut pitkä hankala aika joko vanhemman tai lapsen oireillessa, joten tilanteen ratkeaminen voidaan kokea myös helpottavana. Siitä puolestaan tunnetaan usein syyllisyyttä.

Likainen muovitonttu
Puutarhatontut tervehtivät vierailijoita mökkitien varrella.Rami Moilanen/ YLE

Kodin ulkopuolelle oli vuoden 2018 aikana sijoitettuna kaikkiaan 18 544 lasta ja nuorta. Määrä kasvoi 2,6 prosenttiyksikköä edellisestä vuodesta (Lastensuojelu 2018 -tilastoraportti) (siirryt toiseen palveluun). Lyhyen tai pidemmän sijoituksen kokeneita vanhempia on noin 45 000.

Sijoituksen ja huostaanoton välinen ero on, että sijoitus on päätös lapsen sijoittamisesta kodin ulkopuolelle. Huostaanotto on päätös, jossa vanhemman oikeuksia huoltajana rajoitetaan ja päävastuu lasten asioista siirtyy sosiaalityöntekijälle. Vanhempi saa kuitenkin osallistua lapsen asioita koskevaan päätöksentekoon. Huostaanottokaan ei ole Suomessa lopullinen vaan sen jatkoa harkitaan aina kerran vuodessa.

Huostaanotto romahdutti itsetunnon

Uudellamaalla sijaitseva kesämökki on Riikalle elintärkeä paikka. Mökki rakennettiin ennen kolmen lapsen syntymää. Siellä vietettiin monet aurinkoiset kesälomat pienten lasten kanssa. Nykyään elämä mökin ympärillä on hiljentynyt, mutta Riikalle se on yhä sydämen paikka.

Hyviin muistoihin sekoittuu häivähdys surua, joka liittyy lapsista erossa elämiseen. Riikan ääni murtuu, kun hän muistelee 9-vuotiaana huostaanotetun lapsensa sanoja:

– Hän sanoi minulle kerran, että ”en enää edes muista tietä mökille”.

Riikka katsoo leikkimajaa
Puuhun rakennetun majan viimeistely jäi kesken, kun lapsi otettiin huostaan.Rami Moilanen/ YLE

Riikka kiittää julkisista palveluista saamaansa terapiaa, mutta kokee vanhemmuutensa kanssa jääneensä yksin. Huostaanottoprosessissa hän koki, ettei tullut kuulluksi vaan tuomituksi.

– Koin, että minua vain haukuttiin, että kaiken olin tehnyt väärin. Se jyrsi minun äitiyteni rikki.

Mirjami Koivusen mukaan vanhempaa tuettaisiinkin parhaiten siten, että hän saa tukea huostaanoton tai sijoittamisen aiheuttamaan kriisiin. Tämän lisäksi viranomaisten pitäisi yhdessä vanhemman kanssa arvioida, mitä muita palveluja vanhempi mahdollisesti tarvitsee. Päätetyt toimet olisi kirjattava vanhemman asiakassuunnitelmaan.

Riikka itse toivoo, että keskellä oikeuskiistojakin molemmille vanhemmille jätettäisiin mahdollisuus jonkinlaiseen vanhemmuuteen.

– Ei sitä etävanhempaa tarvitse vasaralla hakata pirstaleiksi. Vanhemmuus kuolee, jos sille ei jätetä tilaa hengittää.

Raskaan oikeuskäsittelyn vaihtoehtona on nykyään tarjolla myös huoltoriidan tuomioistuinsovittelua (siirryt toiseen palveluun). Se on tarkoitettu tapauksiin, joissa vanhemmille muissa eropalveluissa tarjottu apu on osoittautunut riittämättömäksi. Riikan mielestä tällainen sovittelumahdollisuus on vanhemmille reilumpi ja tasa-arvoisempi.

Vanhemmat jäävät liian usein yksin

Lasten sijoittamisen tai huostaanoton jälkeen vanhemmille tarjottu tuki vaihtelee paikkakunnasta riippuen.

Mirjami Koivunen harmittelee, ettei tuki ole järjestelmällistä ja että usein vanhempi jää yksin. Lastensuojelu keskittyy ymmärrettävästi lapseen, mutta vanhempien unohtaminen ei ole kenenkään etu.

– Usein lapsi kantaa huolta siitä, miten vanhempi pärjää. Vanhempien tukeminen auttaisi myös lasta asettumaan sijoituspaikkaansa, Koivunen sanoo.

Myös yhteydenpitoon vanhempien, mahdollisten sisarusten ja muiden läheisten kanssa pitäisi kiinnittää parempaa huomiota. He ovat se verkosto, jonne lapsi todennäköisesti palaa täytettyään 18 vuotta.

– Ihmisellä pitää olla juuret, kuvailee Koivunen.

Vertaistukena toimiminen auttaa Riikkaa

Riikka ei enää osaa kuvitella häneltä huostaanotettuja lapsia takaisin elämäänsä. Hän kokee menettäneensä liian suuren osan kasvuvuosia ja vieraantuneensa lapsistaan.

– Jos he nyt ilmestyisivät ovelle, en tietäisi mitä sanoa. Ei äidin pitäisi joutua kysymään lapsensa lempiruokaa. Äitinä minun pitäisi tietää se, Riikka kuvailee tuntemuksiaan.

Trampoliini pihalla
Vuosia käyttämättömänä ollut trampoliini muistuttaa kesistä lasten kanssa.Rami Moilanen/ YLE

Riikka ymmärtää hyvin vertaistuen merkityksen vanhemman hyvinvoinnissa, koska kokee jääneensä aikoinaan itse yksin vaikeiden tunteidensa kanssa. Nykyään hän itse auttaa kokemusasiantuntijana muita vanhempia, jotka ovat kokeneet lapsensa sijoituksen tai huostaanoton.

– Onhan siinä tiettyä mustaa huumoria, että juuri tämä asia on minun erikoisvahvuuteni, hän naurahtaa.

Riikalle toisten auttaminen tuo merkityksellisyyttä omaan arkeen ilman lapsia. Lohtua hän on saanut myös lapseltaan, joka täysi-ikäiseksi kasvettuaan sanoi, ettei syytä äitiään mistään. Nuo sanat tuntuivat Riikasta kuin synninpäästöltä.

– Silloin tiesin, että jotain olin tehnyt oikeinkin, hän sanoo hiljaa.

Juttuun haastateltu Riikka esiintyy anonyymisti aiheen arkaluonteisuuden takia.