Talvivaaran ympäristöpäästöillä pisin jälki tällä vuosituhannella: "Eivät olleet valtavia, mutta vaikutukset korostuivat pienessä vesistössä"

Talvivaaran kipsisakka-altaan onnettomuuden päästöjen vaikutukset näkyvät luonnossa edelleen.

ympäristöonnettomuudet
Etelään lähtevä purkuputki Talvivaaran kaivoksella.
Kuvassa puhdistettujen jätevesien purkuputki etelän suuntaan Talvivaarassa vuonna 2013.Heikki Rönty / Yle

Sotkamon Talvivaaran kaivoksen onnettomuuden aiheuttamat ympäristövahingot olivat poikkeuksellisen suuria nykypäivän mittakaavassa.

Marraskuussa 2012 Talvivaaran kipsisakka-altaan kalvo repeytyi, ja valutuskentälle pääsi vuotamaan ympäristölle vahingollista metallipitoista vettä ja sakkaa noin 1,2 miljoonaa kuutiometriä. Kaivosalueen ulkopuolelle vettä päätyi noin 240 000 kuutiometriä.

Kaivosalueelta valui pohjoisen ja etelän suunnan vesistöihin suuria määriä metalleja.

Suomen ympäristökeskuksen arvion mukaan mangaania ja rautaa valui vesistöihin noin 150 tonnia kumpaakin. Sen lisäksi nikkeliä joutui vesistöihin yli kaksi tonnia, sinkkiä noin tonni ja radioaktiivista uraania yli 70 kilogrammaa.

Lue myös: Korkein oikeus tiukan äänestyksen jälkeen: Pekka Perä turmeli ympäristöä törkeästi – myös muut tuomiot pysyvät ennallaan

Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Jouko Tuomainen nostaa esiin kolme ympäristöonnettomuutta viimeisten 20 vuoden ajalta, joita voi vertailla Talvivaaran ympäristöonnettomuuteen.

Pitkäaikaiset vaikutukset nostavat Talvivaaran kärkeen

Vuonna 2003 Lappeenrannassa UPM-Kymmenen Kaukaan sellutehtaalta vuoti mustalipeää sisältävää jätevettä Saimaaseen liki 10 000 kuutiometriä.

Vuoto aiheutti kalakuolemia ja muita haittavaikutuksia Etelä-Saimaalla, ja lipeävesi levisi Venäjälle asti. Haittavaikutukset kestivät Tuomaisen mukaan kuitenkin vain yhden kesän, sillä suuri vesistö ja virtaama levittivät lipeän nopeasti.

Seuraava iso ympäristöonnettomuus tapahtui vuonna 2014 Harjavallassa. Norilsk Nickelin tehtaalla Kokemäenjokeen pääsi jäähdytysveden mukana jopa 66 tonnia nikkeliä. Samalla Kokemäenjokeen pääsi myös muita metalleja. Vuoto havaittiin vasta 30 tunnin kuluttua.

Kyseessä oli Suomen historian suurin nikkelipäästö. Metallipäästöt saastuttivat jokivettä ja aiheuttivat muun muassa miljoonan rauhoitetun vuollejokisimpukan tuhoutumisen. Suuresta nikkelimäärästä huolimatta virtaava jokivesi kuljetti ja laimensi päästöt nopeasti.

Kuolleita simpukoita Kokemäenjoen rannassa.
Kuolleita simpukoita Kokemäenjoen rannassa heinäkuussa 2014.Jari Pelkonen / Yle

Uhkaava ympäristöonnettomuus tapahtui vuoden 2018 huhtikuussa Mäntyharjulla. MTBE-kemikaalia valui luontoon junan säiliövaunuista.

Bensiinin lisäaineena käytettävä metyyli-tert-butyylieetteri eli MTBE on vaarallinen luontoon valuessaan ja se on bensiiniäkin herkemmin syttyvää.

Tapauksessa oli suuronnettomuuden ainekset, ja Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Tuomaisen mukaan aine vaikuttaa alueen luontoon edelleen.

Näihin kolmeen tapaukseen verrattuna Tuomainen sijoittaa Talvivaaran onnettomuuden ympäristöhaitat ensimmäiseksi, niiden pitkäaikaisten vaikutusten takia.

Haitat korostuvat pienessä vesistössä

Ennen kipsisakka-altaan vuotamista Talvivaarasta pääsi vesistöihin myös sulfaattia eli rikkihapon suolaa, mutta kyse ei ollut onnettomuudesta, vaan prosessiongelmista. Metallitehtaan toiminnan alkaessa vuonna 2009 kaivokselta tuli pahoja hajuja, jotka johtuivat rikkivetypäästöistä.

Hajuja ryhdyttiin poistamaan lipeällä toimivilla kaasupesureilla. Lipeän käytön lisääminen aiheutti arvioitua suurempia sulfaatti- ja natriumpitoisuuksia jätevesiin. Pitoisuuksia kohotti myös se, että metallien saostuksessa käytettiin lipeää sammutetun kalkin sijaan.

Talvivaaran onnettomuuden ja sulfaattipäästöjen seurauksena alueen vesistöjen pohjakerroksissa on edelleen metalleja ja sulfaattia.

Niistä on aiheutunut ihmiselle muun muassa virkistys- ja kalastushaittoja sekä pelkoa kiinteistöjen arvon laskusta. Alueen eliöstölle on koitunut vuorostaan kemiallisia haittavaikutuksia.

– Päästöjen määrät eivät olleet valtavan suuria, mutta niiden vaikutukset korostuivat pienessä vesistössä, Jouko Tuomainen kertoo.

Ympäristökeskuksen kehittämispäällikkö Kimmo Silvon mukaan Talvivaaran päästöihin vaikuttivat kaivosalueen maaperän suuret metallipitoisuudet. Kaivoksen edelleen käyttämät prosessit vaikuttavat myös osaltaan päästöihin.

Sulfaattia joutuu esimerkiksi suurista paperitehtaista vesistöihin jatkuvasti, mutta ratkaisevaa on se, miten suuri ja virtaava vesistö on kyseessä.

– Sulfaatti itsessään ei ole haitallinen aine, mutta se voi aiheuttaa happikadon vesistössä ja irrottaa fosforia pohjakerroksesta, Silvo kertoo.

Pilaantuneet vesistöt olivat arkipäivää 1970-luvulle asti

Metsäteollisuuspaikkakunnilla Talvivaaran tapauksen kaltaiset sulfaattipäästöt olivat Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija Tuomaisen mukaan normaaleja aina 1970-luvulle saakka.

Tuohon aikaan jätevesien puhdistus oli kehittymätöntä ja ympäristöön päästettävien aineiden kiintiöt eivät olleet tarpeeksi tiukkoja.

Metsäteollisuuden lisäksi myös yhdyskuntajätteet ja kotitalouksien jätevedet pilasivat vesistöjä pahoin. Silvon mukaan ne aiheuttivat merkittäviä happikatoja ja bakteerimääriä vesistöihin.

Vesistöjen kunto parani kuitenkin nopeasti jätevesien käsittelyn myötä, ja tilanne nykypäivänä on hyvä. Kuormitukset ovat vain hetkellisiä, tai esimerkiksi maatalouden aiheuttamaa vesistön rehevöitymistä.

Voit keskustella aiheesta kello 22:een saakka!