Matti Mörttisen kolumni: Porukka päättää, totesi Rinne, ja nyt porukka on päättämässä Rinteen uran pääministerinä – mutta mikä porukka?

Minkähänlaisia isänmaallisia ilmeitä on luvassa perjantaina linnanjuhlissa, miettii Matti Mörttinen.

Hallituskriisi
Matti Mörttinen
Jani Aarnio / Yle

Porukka on päättänyt.

Antti Rinteen suosikkiperustelu toimilleen on usein ollut tuo ylle kirjoitettu työväentalojen pyhä opinkappale.

Nyt porukka on päättämässä Antti Rinteen uran Suomen pääministerinä.

Ja yhtä lailla kuin aiemmissakin tapauksissa on yksi kysymys monille mysteeri:

Mikä porukka, ja missä?

Monien tietojen mukaan taustalla on keskustan konservatiivisiipi edellisen pääministerin Juha Sipilän johdolla.

Sipilää puolueen puheenjohtajana seuranneen Katri Kulmunin ilmeitä ja eleitä katsoessa on saanut tukea tulkinnalle.

Oli takana kuka tahansa, on Rinteellä nyt myös tilaisuus osoittaa, että hänelle ”porukka” ei ole vain mantra tai veruke. Että hän oikeasti kuuntelee, ja ratkaisee asioita saamansa palautteen perusteella.

Merkittävintä on, jos Rinne pystyy asettamaan asian henkilöiden edelle.

Jos hän olisi taistellut ensisijaisesti omasta asemastaan pääministerinä, hän olisi saattanut aiheuttaa – ainakin välillisesti – maan ajautumisen uusiin eduskuntavaaleihin.

Ei tarvita suuria ennustajantaitoja sen näkemiseen, millainen tulos vaaleista olisi nykyoloissa luvassa.

Rinne sai keväällä haastavissa oloissa koottua hallituksen ja juostua kokoon hallitusohjelman, joka on poikkeuksellisen aatteellinen – siitäkin huolimatta, että siinä on sovitettu yhteen viiden erilaisen puolueen intressit. Ja siitäkin huolimatta, että sitä sote- ja maakuntamalleineen on kutsuttu myös keskustan sanelemaksi.

Sipilä itse asiassa on riskeerannut rakkaan maakuntaunelmansa lähtiessään operoimaan Rinnettä nurin. Ei nimittäin ole lainkaan satavarmaa, että uusi hallituskokoonpano on identtinen vanhan kanssa.

Aina on olemassa mahdollisuus vaihtaa keskusta kokoomukseen. Se jopa nostaisi hallituksen parlamentaarisen enemmistön seitsemän paikkaa nykyistä vahvemmaksi.

Keväällä kootun viisikon suurin merkitys oli se, että Suomella oli pitkästä aikaa hallitus, joka ei joudu tekemään työtään populismin kahleissa.

Viime vaalikauden alussa perussuomalaiset nostettiin yhdeksi Sipilän kolmepylväisen koalition peruskivistä.

Seuraukset näkyivät etenkin ps:n sisällä, kun Timo Soinin tilalle valittiin Jussi Halla-aho. Perussuomalaisten eduskuntaryhmästä erosi valtaosa kansanedustajista, ja he jatkoivat keskustan ja kokoomuksen kanssa sinisten nimellä hallitusyhteistyötä.

Edellinen hallitus oli puolestaan populismin vankina siksi, että sdp meni lupailemaan finanssikriisin keskellä Suomen vaativan lainavakuuksia Kreikalta.

Lupaus, jota Jutta Urpilainen yritti puolueen puheenjohtajana ja Jyrki Kataisen hallituksen valtiovarainministerinä täyttää, johtui täysin perussuomalaisten vaatimuksista ja suosiosta.

Rinteen hallituksen ohjelmassa ei ole merkkejä persupelosta. Kun kannatusmittauksia lukee, voi joku miettiä, olisiko pitänyt olla. Väitän, ettei se mitään olisi muuttanut.

Antti Rinteen jälkeen Suomen pääministeriksi on hyvin mahdollisesti nousemassa tamperelainen liikenneministeri Sanna Marin.

Hänen tärkein näyttönsä politiikassa tähän mennessä on viime kevättalvelta. Rinteen sairausloman ajan hän piti demarit kannatusmittausten kärjessä vaalikampanjan kriittisinä aikoina.

Marin on ollut Rinteelle lojaali. Hänet nähdään sdp:n sisäisissä kuvioissa vaihtoehtona eduskuntaryhmää johtavalle Antti Lindtmanille, joka taas mielletään ex-puheenjohtaja Eero Heinäluoman perintöprinssiksi.

On julkinen salaisuus, etteivät Rinteen sekä toisaalla Lindtmanin ja Heinäluoman kaksikon välit ole lämpimät.

Mutta kuinka varmoja voidaan olla siitä, että Marin jatkaa Rinteen luottoparina saatuaan avaimet valtioneuvoston linnan tärkeimpään virkahuoneeseen?

Kun Esko Aho aikoinaan voitti keskustan puheenjohtajavaalin, häntä pidettiin Paavo Väyrysen poliittisena jatkeena. Pahemmin ei olisi voitu erehtyä, ja pahimman pettymyksen koki Väyrynen itse.

Kun entinen kokoomusjohtaja Sauli Niinistö auttoi Jyrki Kataisen puolueen huipulle 2004, hän ei varmasti osannut odottaa kohtelua, jonka sai tältä vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen.

Katainen käytännössä pakotti Niinistön eduskunnan puhemieheksi, vaikka kansansuosikkia olisi kiinnostanut paikka hallituksessa.

Politiikassa näistä tilanteista käytetään suorastaan vastenmieliseltä kuulostavaa ”isänmurha”-termiä, mutta parempaakaan ei ole keksitty.

Jos Rinne ajattelee estävänsä sen pitämällä itsensä puolueen johdossa samalla kun Marin johtaa sdp-vetoista hallitusta, hän yrittää jotain, mikä ei valtaosassa tapauksia ole onnistunut.

Hallituskriisin 2019 aikana on hoettu muutamaa tuttua avainsanaa. Niitä ovat totuus, luottamus ja viestintä.

Välillä kolmen kärki on ollut viestintä, viestintä, viestintä. Politiikkaa kuulemma vaivaa tiedonkulun puute.

Eiköhän kyse ole kuitenkin siitä, että viestintää on liikaa. Ja tiedonkulkua muka helpottavia välineitä on liikaa.

Tuuteista tulee toinen toistaan korville lyöviä viestejä. Totuutta niistä ei erota erkkikään.

Politiikassa viestitään usealla eri tasolla. On se, mitä kerrotaan kameroiden edessä kansalle. Sitten on se, mitä kuiskaillaan toimittajille ”taustaksi”. Ja sitten on vielä se, mitä selitetään luotetuille tai vähemmän luotetuille toisille poliitikoille.

Poliittiseen historiaan kirjataan tämän hallitusvaihdoksen ”viralliseksi” syyksi postilaitoksen työehtosopimustilanteesta syntynyt epäselvyys. Se, että päättäjät eivät osanneet sanoa, oliko jotain tapahtunut päivämäärällä xx vai yy.

Tästä jää taatusti tongittavaa vähän pidemmäksikin aikaa. Sitä ennen odotamme mielenkiinnolla, millaiset ovat isänmaalliset ilmeet ja tunnelmat linnanjuhlissa, joille kansakunnan kerma kokoontuu vain kolmen päivän päästä.

Hyvä Suomi!

Matti Mörttinen

Kirjoittaja on pirkanmaalainen toimittaja ja tietokirjailija, joka on seurannut suomalaista politiikkaa Harri Holkerin hallituksen ajoista alkaen.

Lue myös:

Yle seuraa hallituskriisiä hetki hetkeltä