Anton Vanha-Majamaan kolumni: Jos haluamme kitkeä rasismin yhteiskunnastamme, meidän täytyy tunnistaa se itsessämme

Ysärillä koulussa tiedettiin, ettei somaleita saanut haukkua. Venäläisiin pätivät eri säännöt, toimittaja Anton Vanha-Majamaa kirjoittaa.

rasismi
Anton Vanha-Majamaa
Mårten Lampén / Yle

Istuin syksyllä rantabaarissa Sri Lankassa ja tajusin olevani vähän rasisti.

Viereisessä pöydässä istui venäjänkielinen seurue. He pitivät metakkaa niin kuin isot ihmisryhmät tapaavat tehdä. Seurueen pöydälle oli kaatunut olutta. Yksi miehistä anoi tarjoilijalta: "Auta, ole kiltti!"

Tarjoilija oli solakka, pitkähiuksinen ja -partainen mies, jolla oli jäntevät käsivarret ja ylisuuri hihaton t-paita. Hän oli selvästi surffaaja ja näytti siksi silmiini leppoisalta ja sydämelliseltä. Sellaisina tuppaan intuitiivisesti surffaajia pitämään.

Toisaalta hän työnsi kävellessään leukaansa ja rintaansa ulos kuin riitaa haastava kukko.

Tarjoilija sanoi venäläisille: "Rauhoittukaa. En pidä venäläisistä. He aiheuttavat hankaluuksia."

Pidin heitä hetkessä suorastaan uhkaavina.

Huomasin asettuvani kiistassa tarjoilijan puolelle. Totta! Venäläiset aiheuttavat hämminkiä! Ovat äänekkäitä ja epäkohteliaita!

Pidin heitä hetkessä suorastaan uhkaavina. Yksi miehistä oli lihaksikas. Hänellä oli päässään bandana ja sen päällä aurinkolasit. Hän näytti jengiläiseltä. Viereisellä pöydällä oli röykkiö kypäriä. Ehkä nämä miehet olivat Yön susia!

Tarjoilija kysyi asiakkailta, haluaisivatko he vodkaa. Kysymys oli retorinen, sillä hän jatkoi heti kertomuksella venäläisistä, jotka joivat ravintolassa vuosi sitten vodkaa ja löivät häneltä hampaat suusta.

Yksi venäläisistä sanoi: "Me emme ole kaikki samanlaisia. Et voi sanoa vihaavasi venäläisiä siksi, että olet kohdannut pari öykkäriä."

Aivan oikein. Rasistitarjoilija kohteli röyhkeästi turistiryhmää, joka ei syyllistynyt muuhun kuin hauskanpitoon. Mutta siinä hetkessä koin ryhmän ongelmana.

Rationaalinen puoli aivoistani ei arvota kansallisuuksia.

Ennakkoluuloni eivät perustu empiriaan. Olen matkustanut onnellisesti Viipuriin, Pietariin, Moskovaan, Irkutskiin. Tutustunut ihmisiin ja ihastunut kulttuuriin. Juonut vodkaa, puklannut Siperian-junan vessaan, haahuillut Eremitaasin käytävillä. (Suosittelen lämpimästi näitä kaikkia.)

Perheeseeni on tullut aikuisiällä venäläisiä ja minulla on sukujuuria itärajan takana.

Rationaalinen puoli aivoistani ei arvota kansallisuuksia. Mutta niin tiukassa on sisällissodan propagandasta kai periytynyt (siirryt toiseen palveluun) äkä isoa itänaapuria kohtaan, että kieli tai aksentti synnyttävät spontaanin reaktion.

Tiesin jo pienenä, että vitsit tummaihoisista olivat kiellettyjä. N-sanan käyttäjä oli rasisti, rasismi yhtä kuin ei-valkoisten kohteleminen alempiarvoisina. Itäeurooppalaiset olivat sen sijaan vapaata riistaa. Venäläisen aksentin vääntäminen ja vitsit prostituoiduista olivat hupia yläasteelle saakka.

Kun joku mokasi täysin, puhuttiin ryssimisestä. (Sanaa käyttävät yhä mainostajat (siirryt toiseen palveluun) ja eturivin popparit (siirryt toiseen palveluun).)

Venäläisiä sai halveksua.

Venäjä on toki tehnyt venäläisten rakastamisesta vaikeaa, kuten Ylen kirjeenvaihtaja Erkka Mikkonen lokakuussa kirjoitti. Pidämme ulkomaalaisia oman valtionsa ja sen politiikan edustajina, koska olemme yksinkertaisia. Ja kun vallitseva narratiivi on mollivoittoinen, maan ja kulttuurin rikkautta on vaikea nähdä.

Venäjää puhui Suomessa vuonna 2018 äidinkielenään melkein 80 tuhatta ihmistä. Silti venäjänkielisten kohtaamasta syrjinnästä ei pidetä samanlaista meteliä kuin siitä, miten kohtelemme somaleja, arabeja tai kurdeja.

Ylen vuonna 2015 tilaaman kyselyn vastaajista kolmannes kertoi kokeneensa kielteistä kohtelua venäjänkielisyytensä vuoksi. Työ- ja elinkeinoministeriön kysely vuodelta 2012 osoitti, että työnhakijan, jolla on venäläiseltä kuulostava nimi, on kaksi kertaa vaikeampaa päästä työhaastatteluun kuin hakijan, jolla on suomalaiselta kuulostava nimi. Useimmiten syrjintä ei ole tietoista tai systemaattista. Kyse on vaivihkaisista mielikuvista, joita nimet ja kielet synnyttävät, ja jotka sitten vaikuttavat isoihin konkreettisiin asioihin, kuten työnsaantiin.

Rasismi, joka ei kiteydy ihonväriin, on helposti näkymätöntä. Siksi sen käsitteleminen ja kitkeminen on myös vaikeampaa.

Tämän kolumnin kirjoittaminen on yksi pyrkimys korjata omia ajatusvirheitäni niin, etten seuraavalla kerralla asettuisi rantabaarissa intuitiivisesti ahdasmielisen tarjoilijan puolelle.

Jos haluamme kitkeä rasismin yhteiskunnasta, täytyy meidän rehellisesti tunnistaa se itsessämme.

Että niin. Hei, olen Anton. Olen rasisti.

Anton Vanha-Majamaa

Kirjoittaja on toimittaja ja kirjailija, joka suunnittelee kesälle futismatkaa Pietariin.

Lue myös:

Erkka Mikkonen: Venäjä tekee venäläisten rakastamisesta vaikeaa

Anton Vanha-Majamaan kolumni: Halpavaatteiden ostamisesta ei saa ekologista millään, ja siksi meidän täytyy saada dopamiiniryöppymme muualta

Anton Vanha-Majamaan kolumni: Kolmetoistavuotiaana minua epäiltiin tytöksi, ja siitä asti olen halunnut olla miehinen mies