Jari Ehrnroothin kolumni: Totuutta edeltävä aika jatkuu yhä

Politiikassa totuuden puhumisen taitoja koetellaan. Totuus on tarkoituksenmukainen väline vallan saavuttamiseksi, pohtii Jari Ehrnrooth.

valta
Kuvassa kolumnisti Jari Ehrnrooth.
Laura Railamaa / Yle

Presidentin virkarikostutkinta Washingtonin Capitol Hillillä ja pääministerin eroon johtanut selvittely Helsingin Arkadianmäellä todistavat, että totuuden jälkeinen aika politiikassa ei ole alkanut.

Yhä vain korkeimman vallan käyttäjät joutuvat vastaamaan teoistaan ja sanoistaan kansanedustajien edessä. Silloin Donald Trumpin vaihtoehtoiset faktat ja Antti Rinteen sepustukset menettävät uskottavuutensa.

Hallitusvallan käyttäjien lausumien pätevyyttä ei kuitenkaan arvioida filosofisesti vaan poliittisesti, sillä kiistan ensisijaisena kohteena ei ole totuus, vaan valta.

Lainsäätäjät, ministerit ja presidentit suosivat usein totuuden hienovaraista muuntelua ja käytännöllistä relativismia pelkästään siksi, että politiikassa totuudella ei voi olla itseisarvoa.

Jos tiede julistaa löytäneensä lopullisen totuuden, ollaan yleensä kaukana totuudesta.

Kun kaikki ja kaikkien edustajat käyvät jatkuvaa kamppailua siitä, kuka saa vallan ja mikä on politiikan sisältö, on tarkoituksenmukainen totuus vain yksi väline päämäärien saavuttamiseksi.

Tieteessä sitä vastoin ikuisen kiistan kohteena on totuus. Jos tiede julistaa löytäneensä lopullisen totuuden, ollaan yleensä kaukana totuudesta.

Esimerkiksi Neuvostoliitossa Trofim Denisovits Lysenko loi oman kiistattoman perinnöllisyystieteensä siitä, miten hankitut ominaisuudet periytyvät, ja sen seurauksena maa- ja karjatalouden tuotanto romahti. Näennäistieteellistä lysenkolaisuutta opetettiin ja kehitettiin varmana totuutena yli kolmekymmentä vuotta, koska kommunistinen puolue ja toveri Stalin päättivät niin.

Vapaassa filosofiassa, tieteessä ja politiikassa on aina eletty ja tullaan aina elämään totuutta edeltävää aikaa, koska mikään muu ei ole tieto-opillisesti mahdollista.

Tätä ilmeistä realiteettia vasten on asetettava kysymys, miksi on tarve puhua totuuden jälkeisestä ajasta – erityisesti politiikassa?

Kulttuurifilosofiassa on puhuttu postmodernista tilasta jo neljäkymmentä vuotta ranskalaisen filosofin Jean-Francois Lyotardin tunnetun pamfletin (siirryt toiseen palveluun) jälkeen. Vähitellen on selvinnyt, että kyseessä on aikakauden sijasta pikemminkin vain yksi ajattelun suuntaus ja filosofinen koulukunta, joka korostaa kaikkien arvojen ja myös totuuden suhteellista käyttökelpoisuutta. Postmodernistien mielestä kaikki käy, mitä tahansa voi rakentua ja mikä tahansa voi olla totta.

Me muut kuitenkin tavoittelemme perimmäistä totuutta niin kuin ennenkin. Kulttuuriarvojen piirissä etsimme eettistä ja esteettistä mielekkyyttä, koska uskomme ihmisen kykyyn kehittyä kohti korkeinta hyvää, jonka määrittelystä käydään kiistaa.

Joka tapauksessa myös totuuden rajoittamattomalle suhteellistamiselle jää tilaa ja tilausta, koska totena pitämiselle on mahdotonta löytää havainnoista ja niiden tulkinnoista riippumattomia kriteereitä.

Periaatteessahan poliitikko ei saa jäädä kiinni valheesta. Mutta jos jää, on valehdeltava lisää ja enemmän niin kauan, että totuus jää historiantutkimuksen aiheeksi.

Ilmiöiden takainen olioiden sinänsä maailma voi olla tuolla jossakin, mutta siitä me emme saa tietoa.

Politiikassa, mahdollisen taiteessa, kaikki on toisin.

Periaatteessahan poliitikko ei saa jäädä kiinni valheesta. Mutta jos jää, on valehdeltava lisää ja enemmän niin kauan, että totuus jää historiantutkimuksen aiheeksi.

Periaatteessahan poliitikon on tunnettava ja tunnustettava tosiasiat. Mutta jos faktat kallistavat vaakaa väärään suuntaan, on parasta konstruoida sellaiset, jotka palvelevat kulloistakin tarkoitusta.

Periaatteessahan poliitikon on kuunneltava tiedeyhteisöä. Mutta jos kuultua on vaikea ymmärtää valitun linjan tueksi, on parasta palkata asiantuntija, joka haluaa antaa tukensa.

Donald Trump ei ole keksinyt näitä periaatteita, mutta kieltämättä hän on tehnyt uudet Yhdysvaltain ennätykset. Ne jäävät vielä kauaksi Saksan ja Italian huippuaikojen saavutuksista viime vuosisadalla.

Se, että esimerkiksi Trumpin, Boris Johnsonin ja Antti Rinteen perustelujen totuudenmukaisuutta punnitaan parlamenteissa, osoittaa, että emme elä totuuden jälkeistä aikaa.

Silti jotkut filosofit esittävät (siirryt toiseen palveluun), että postmodernistinen ajattelu (siirryt toiseen palveluun) on luonut totuuden jälkeisen ajan ja antanut maailmankatsomukselliset aseet Trumpille ja muille (siirryt toiseen palveluun) kansansuosiota tavoitteleville poliitikoille röyhkeästi valehdella tarpeen mukaan.

Jos kyseessä ei olisi jatkuva demokraattinen kamppailu, yhtyisin huoleen.

Kuitenkin jo se, että esimerkiksi Trumpin, Boris Johnsonin ja Antti Rinteen perustelujen totuudenmukaisuutta punnitaan parlamenteissa, osoittaa, että emme elä totuuden jälkeistä aikaa.

Oikeastaan tilanne on päinvastainen. Totuuden käsite politisoituu ja siirtyy valtataistelun keskiöön. Se on ikään kuin viimeinen linnake, jossa käydään lopullinen taistelu uskottavuudesta.

Miksi tämä totuuden harmageddon juuri nyt?

Viestinnällisen avaruuden ehdot ovat muuttuneet. Sosiaalisen median syötteessä kamppailevat hetki hetkeltä kaikki jotka haluavat vaikuttaa toisten mielenmaisemaan.

Tällä samalla populistisella rintamallaratkeaa se, kenelle puolueiden välissä liikkuvat kansalaiset antavat äänensä seuraavissa vaaleissa.

Olemme edustuksellisessa demokratiassa siirtyneet tauottoman infosodan aikaan. Jos astut mielipiteinesi someen, olet rintamalla.

Kun puoluetta vaihtavien osuus samalla kasvaa, heidän äänistään käydään ennennäkemätöntä taistelua.

Näiden tekijöiden vuoksi olemme edustuksellisessa demokratiassa siirtyneet tauottoman infosodan aikaan. Jos astut mielipiteinesi someen, olet rintamalla.

Vanhan sanonnan mukaan sodan ensimmäinen uhri on totuus.

Mutta totuuden harmageddonissa siitä ja sen periaatteellisesta puolustamisesta on jo hyvää vauhtia tulossa sivistyneen poliittisen argumentaation kokoava tekijä yli puoluerajojen.

Koko maailmahan seuraa Washingtonin virkarikostutkinnan hullunmyllyä, jossa totuuden puhumisen ja muuntelun taitoja koetellaan. Ja taistelu ratkeaa juuri totena pidettävän poliittisen totuuden rajojen määrittelyissä.

Julkisen tutkinnan edetessä on todennäköisintä, että tosiasiat ja totuuden kunnioitus voittavat kamppailun. Mutta se mikä voittaa Capitol Hillillä, ei välttämättä voita vaaleissa.

Lopultahan demokratiassa harjoitettavan politiikan laatutason ratkaisee kansalaisten sivistystaso.

Totuuden kunnioituksen voitto sosiaalisessa mediassa edellyttäisi populistisen rintaman vaihtumista valistuksen rintamaksi.

Tähän on vaikea uskoa.

Voittoisan valistusfilosofisen kampanjan olisi kyettävä puhuttelemaan jokaisessa piilevää itsenäistä yksilöä, joka ajattelee kriittisesti omilla aivoillaan.

Itsenäisen ajattelun vahvistuminen jää unelmaksi niin kauan kuin enemmistöä kiinnostaa se kuvitteellinen vaikutusvalta, jonka he saavat liittyessään infosodan voittajasuosikkiin.

Yhä uudestaan on edessämme tämä poliittisen karisman pulma, johon en löydä sivistyksen voittoa puoltavaa ratkaisua.

Jari Ehrnrooth

Kirjoittaja on kirjailija ja filosofisesti suuntautunut kulttuurin tutkija. Hän on kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti. Syntyi Koitereella, kirjoittaa Munkkiniemessä, juoksee Keskuspuistossa. Palautetta kirjoittajalle voi lähettää myös suoraan osoitteeseen palaute.ehrnrooth@gmail.com (siirryt toiseen palveluun)

Kolumnista voi keskustella 9.12. klo 16.00 asti.

Lue myös:

Matti Mörttisen kolumni: Porukka päättää, totesi Rinne, ja nyt porukka on päättämässä Rinteen uran pääministerinä – mutta mikä porukka?

Matti Mörttisen kolumni: Koomikko piristää politiikkaa – mutta pelle vaihtuu pian pelottelijaan, ja silloin on itku naurua lähempänä

Antto Vihman kolumni: Repivä populismi ei palauta politiikkaa politiikkaan, vaan faktoista luopuessaan se kaventaa poliittisen kenttää