Väärä terapia oli tuhota Jonas Pieniniemen - ”Jos olisin jatkanut alkuperäisessä terapiassa, olisin päätynyt laitoshoitoon”

Pakko-oireinen häiriö on sairaus, joka voi lamauttaa toimintakyvyn kokonaan. Siitä voi myös toipua.

terapiat
Lähikuva Jonas Pieniniemestä. Kasvojen ympärillä on satoja "pakko"-sanoja.
Katso Perjantai-dokkari: Jonas ja pakko-oireet klikkaamalla kuvaa.

Äiti. Sairaala. Letkuja, vieras tuoksu ja pikkuvauva.

Jonas on viisivuotias. Häntä pelottaa.

Jonas Pieniniemen, 34, ensimmäinen muistikuva pakko-oireista on vierailu sairaalassa pikkusiskon syntymän jälkeen.

– Itkin koko matkan kotiin. Menimme isoäidin luo paistamaan lettuja ja muistan, kuinka kyyneleet ja sokeri sekoittuvat lätyn päällä, hän kertoo kotonaan melkein 30 vuotta myöhemmin.

Jonas Pieniniemi istuu tuskaisena tuolissa.
Pikkupoikana Jonas oli varma siitä, että hänen toiminnalla on vaikutus siihen, jos äidille tapahtuu jotakin pahaa.Aki Lahtinen/Yle

Jonas puristaa haarukkaa ja veistä käsissään kaikilla voimillaan. Jos pikkusormikin liikahtaa, äidille tapahtuu jotakin pahaa.

Pakkoajatuksia ja pakkotoimintoja

Kestää vielä vuosikymmeniä, ennen kuin Jonas saa kuulla, että hänellä on pakko-oireinen häiriö eli OCD (siirryt toiseen palveluun) (englanniksi obsessive-compulsive disorder). Se on sairaus, joka voi lamaannuttaa ihmisen toimintakyvyn täysin.

Tänä päivänä Jonas tietää jo, että OCD:stä voi myös toipua.

Pakko-oireisesta häiriöstä kärsii jossakin vaiheessa elämäänsä 2–3 prosenttia suomalaisista, noin 100 000–150 000 ihmistä. Sairaus voi puhjeta missä vaiheessa elämää tahansa.

Tunnusomainen piirre ovat pakko-oireet, jotka jaetaan kahteen ryhmään: pakkoajatukset eli obsessiot ja pakkotoiminnot eli kompulsiot. Pakkotoimintojen tarkoitus on helpottaa ahdistavia ajatuksia.

Ala-aste, uskonnontunnit ja synti. Jonas miettii, mitä kaikkea on tehnyt tai sanonut väärin.

Isä meidän -rukous. Se pitää lausua virheettömästi ja oikealla soinnilla.

– Sanoja piti ajatella, ihan oikeasti – muutenhan olisin huijannut Jumalaa. Tilanne saattoi päätyä siihen, että luin saman rukouksen 120 kertaa enkä enää muistanut viimeistä, koska olin itkenyt itseni uneen silkasta stressistä, Jonas kertoo.

Olenko tulossa hulluksi?

Matot. Ovenkarmit. Eivät kai ne ole vinossa? Näyttävätkö ne oikeasti vinolta?

Jonas miettii, onko hän tulossa hulluksi.

– Oikea tarkoitti oikeaa, vasen väärää. Vasen jalka edusti jotakin, mitä minun ei kuuluisi tehdä ja siksi oikea meni aina edellä. Vielä ihan aikuisiällä töissä piti laittaa oikea kenkä ensin jalkaan, Jonas havainnollistaa.

Jonas Pieniniemi istuu tuskaisena tuolissa laajassa kuvassa.
Jonakselle viikonpäivillä oli omat värit. Tiettyinä päivinä ei saanut tehdä tai tuntea tiettyjä asioita.Aki Lahtinen/Yle

Teini-ikä ei tehnyt asioita helpommaksi, päin vastoin.

Tapan sinut. Sanoiko Jonas niin? Ajatteliko hän niin? Haluaako hän oikeasti tehdä niin ja miten tilannetta voisi kontrolloida?

Vuodet kuluivat. Vanhemmat erosivat ja Jonas jäi kaksoisveljensä kanssa asumaan isän kanssa isoäidin lähelle. Pikkusisko asui äidin kanssa.

Oireet pahenivat.

Rakkautta ja pakko-oireita

18.6.2004. Provinssirock ja Kati Oulusta. Rakkautta ensi suudelmalla.

– Pakko-oireet näkyivät meidän parisuhteessamme kolmen viikon jälkeen, Jonas kertoo.

Välimatka pääkaupunkiseudulta Ouluun oli pitkä. Jonas pommitti Katia jatkuvilla tekstiviesteillä.

Kun Kati tuli vessasta, puhelimessa saattoi odottaa viisi viestiä: ”Missä olet? Mikset vastaa?”

Jonas Pieniniemen vaimo Kati Pieniniemi mietteliäänä lähikuvassa.
Katilla ei ollut aavistustakaan siitä, minkälainen myräkkä Jonaksen pään sisällä riehui.Aki Lahtinen/Yle

Jonas muistaa, ettei kertonut Katille mitä hänen päässään silloin liikkui:

– Näin silmissäni, kuinka hän päättää jättää minut ja ottaa mukavamman miehen. Peitin täysin, että minua pelottaa ja käänsin sen niin, että se oli Katin vika, hän kertoo.

Kun pariskunta oli yhdessä, pelko hävisi.

Tarinaa riittää. Jonas ja Kati unohtuvat viherkasvin taakse hampurilaisravintolaan, joka on suljettu jo kaksi tuntia aiemmin.

He istuvat pizzeriassa niin pitkään, että syövät kahdesti.

Helvetillinen häämatka

Kesäkuun 18:sta tulee Jonaksen ja Katin onnenpäivä. Sinä päivänä he tapasivat vuonna 2004, sinä päivänä vietettiin kihlajaisia vuonna 2005 ja sinä päivänä tanssittiin häitä vuonna 2011.

Vuonna 2012 on häämatkan aika. Kohteeksi valikoituu romanttinen Rooma.

– Häämatka oli yksi pahimpia viikkoja elämässäni. Siitä lähti vaihe, jolloin minulla oli pakkoajatuksia kaiken aikaa, Jonas muistelee nyt, seitsemän vuotta myöhemmin.

"Olin niin lähellä sitä rajaa, mistä ei ole paluuta ja minua pelotti ihan helvetisti."

Jonas Pieniniemi

Aviopari vietti päivän Vatikaanin museossa. Maalauksia katseltiin seitsemän tuntia.

Saatana. Jeesus ristillä. Piruja.

– Minusta tuntui, että taulut tulevat päähäni, puhuvat minulle. Ne sanoivat, että sinä olet samanlainen kuin nämä taulut. Olin niin lähellä sitä rajaa, mistä ei ole paluuta ja minua pelotti ihan helvetisti.

Jonas ei edelleenkään tiedä sairastavansa OCD:tä.

Rivoja seksuaalisia mielikuvia

Lääkärikirja Duodecim luonnehtii tavallisimmiksi pakkoajatuksiksi (siirryt toiseen palveluun) myös seksuaaliset ja aggressiiviset ajatukset, itsepäisesti ajatuksiin tunkeutuvat seksuaaliset, rivot mielikuvat ja pelot siitä, että pakonomaisesti alkaisi esimerkiksi lyödä toista ihmistä.

Jonaksen terapiapäiväkirjassa lukee: saattaisin tappaa itseni, koska olen niin sekaisin.
Ote Jonaksen päiväkirjasta: Katsonko läheisiä väärin? Seksuaaliset ajatukset. Pelätyt seuraukset. Sekoaisin lopullisesti.Aki Lahtinen ja Topi Tirri/Yle

– En pystynyt laskemaan ajatuksia pois. Kun perheenjäsenistä tuli irstaita mielikuvia, niin aloin välttelemään heitä, koska en halunnut niitä ajatuksia, Jonas muistelee.

Hän pelkäsi, että mielikuvista tulee totta. Aivan kuin olisi nähnyt kätensä alkavan tehdä asioita, joita ei missään nimessä halunnut tehdä.

– Tänä päivänä ymmärrän, että kyseessä on pelko siitä, että rakkaimmille tapahtuisi jotakin. Pelkokuvat ovat täysi vastakohta sille, mitä haluan tehdä läheisilleni.

Jonas alkoi vältellä ihmisiä ja asioita, jotta mitään pahaa ei tapahtuisi.

– Se oli sellainen mielen vankila, Jonas summaa.

"Vaikka pelkäsin kuolemaa, tuntui vapauttavalta, konkreettiselta vaihtoehdolta että kaikki päättyisi."

Jonas Pieniniemi

Kontrollointiyrityksiä: miten käydä wc:ssä tai suihkussa, miten avata tai olla avaamatta jääkaappi, kuinka syödä tai olla syömättä?

– Join vettä hanasta, sillä jos olisin ottanut lasin, se olisi aiheuttanut jotakin. Juodessa laskin ensin 1–12 ja sitten 24, 36, 48 ja niin edelleen. Jos joku ampui elokuvassa, niin tuntui, että se olenkin minä. Se oli sellainen iso harmaa möykky, ja näin vain sen synkkyyden.

Iltakävely syksyllä 2012. Vastaantulevan rekan valot ovat kirkkaat. Jonaksen jalkaan leviää outo tunne. Vain yksi askel sivuun, ja tuska on ohi.

– En päässyt siitä ajatuksesta irti. Vaikka pelkäsin kuolemaa, tuntui vapauttavalta, konkreettiselta vaihtoehdolta että kaikki päättyisi.

Jonas ymmärtää tarvitsevansa apua.

Terapiasta tuli huumetta

Jonas pääsi työterveyden kautta tapaamaan psykiatrin, joka antoi hänelle diagnoosin pakko-oireista ja lähetteen Kansaneläkelaitoksen korvaamaan kuntoutuspsykoterapiaan.

Jonas Pieniniemi istuu tuskaisena tuolissa laajassa kuvassa.
Terapeutti valikoitui kahdella perusteella: hänen piti olla nainen ja ruotsinkielinen, koska Jonaksen äidinkieli on ruotsi.Aki Lahtinen/Yle

– Terapia tuntui tosi hyvältä. Psykodynaamisessa terapiassa (siirryt toiseen palveluun) käydään paljon läpi lapsuutta ja etsitään ongelmakohtia, jotka ovat voineet aiheuttaa ristiriitoja, joista ihminen myöhemmin kärsii.

Jonakselle terapiasta tuli kuitenkin pakkomielle.

Halu soittaa terapeutille. Laittaa viesti. Sähköposti. Terapia, terapia, terapia. Ei mitään muuta kuin terapia.

– Huomasin, että siitä tuli kuin huume, jota tarvitsin joka viikko, hän kertoo.

Mutta Jonaksen ahdistus ei helpottanut. Se kasvoi.

Lapsuus. Menneisyys. Lapsuus. Entä tulevaisuus? Työkalut arjesta selviytymiseen?

– Jokainen terapiakäynti vahvisti sitä, mikä minussa on rikki. Että olen hyödytön, minusta ei ole mihinkään ja joutuisin hyväksymään sen. Terapeutti toi ongelmat ja ahdistuneisuuteni jatkuvasti esille, ja pakkoajatukseni vain pahenivat, hän kuvailee.

Terapiassa käsiteltiin lapsuutta ja menneisyyttä, mutta ei sitä, miten pakko-oireiden kanssa voi elää nyt ja tulevaisuudessa.

Kuva Jonaksen terapiapäiväkirjasta, jossa lukee: Olet paska Jonas, kuole, kuole, kuole.
Ote Jonaksen päiväkirjasta: En elä elämääni oikealla tavalla. En näe ihmisiä, En ole oikein. OCD syö minut.Aki Lahtinen ja Topi Tirri/Yle

– Pelkäsin, että olen sekoamassa tai olen jo seonnut. Kun kerroin sen terapeutille, hän tulkitsi sen niin, että olen lähellä psykoosia. Lopulta terapeutti ehdotti, että hakeutuisin sairaalaan.

Vertaistuki muutti kaiken

Kun terapiaa oli kestänyt lähes puolitoista vuotta, Jonas sai vinkin vertaistukiryhmästä.

– Tapasin ihmisiä, jotka olivat paljon pidemmällä parantumisprosessissa. Heidän terapiansa oli täysin erilaista kuin minulla. He olivat tehneet harjoitteita tilanteissa, joissa pakko-oireita ilmenee. Sain myös parin terapeutin nimen, Jonas muistelee.

– Vaihto onnistui niin, että petin omaa terapeuttia ja menin tapaamaan toisia terapeutteja ihan kokeilumielessä, hän hymyilee nyt, vuosia myöhemmin.

Jonakselle oli kerrottu, että ensisijaisena hoitomuotona OCD:lle pidetään kognitiivista käyttäytymisterapiaa (siirryt toiseen palveluun). Hän teki valintansa kolmen eri terapeutin joukosta.

Käänne parempaan tapahtuu lähes välittömästi.

– Uusi terapeutti tuki minua ja laati etenemissuunnitelman. Suurin muutos oli eteenpäin näkemisen taito. Näin, mitä voimavaroja minussa on, vaikka olenkin väliaikaisesti rikki ja tarvitsen lisää työkaluja päästäkseni eteenpäin, Jonas sanoo.

– Ensimmäisen puolen vuoden jälkeen vaimo sanoi, ettei minua uskoisi samaksi ihmiseksi. Yllätyin itsekin, kuinka paljon sain uskallusta haastaa pakko-oireisia pelkojani ja ajatuksiani.

Alkaa uusi aika.

Jonaksen päiväkirjassa lukee: tuparit, hirmu helppo olla, pystyn taas olemaan oma itseni.
Ote Jonaksen päiväkirjasta.Topi Tirri/Yle

Et ole yksin -kanava

Jonaksella on restonomin tutkinto, ja hän on työskennellyt matkailu- ja vakuutusaloilla. Nyt hän opiskelee sosionomiksi ja työskentelee perheohjaajana sosiaali- ja hoivapalveluita tarjoavassa yrityksessä.

Jonas tapaa terapeuttiaan enää harvoin ja on toiminut vertaistukiohjaajana pian neljä vuotta.

– Vertaistuki on minulle jopa tärkeämpää kuin terapia. Vertaisryhmässä näen paitsi itseni, myös monia erilaisia ja eri ikäisiä ihmisiä, kirurgeja ja vuoristokiipeilijöitä – mihin he kykenevätkään. Se on ollut todella voimaannuttavaa, hän hymyilee.

Jonas kertoo pakko-oireisesta häiriöstä myös Instagramissa (siirryt toiseen palveluun), Facebookissa (siirryt toiseen palveluun) ja Youtubessa (siirryt toiseen palveluun) otsikolla Et ole yksin – kanava OCD:stä.

– Tuntuu hankalalta sanoa näin, mutta en ehkä haluaisi enää olla ihminen, jolle ei ole sattunut kaikkea tätä. Moni tärkeä ystävyyssuhde ei olisi syntynyt, ellen olisi ollut pirstaleina välillä, Jonas summaa.

Perjantai-dokkari: Jonas ja pakko-oireet nyt Areenassa.

Lue lisää:

Tällaisia ovat eri terapiamuodot:

https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Hoitomuotoja/Pages/Psykoterapia.aspx (siirryt toiseen palveluun)

Hae apua täältä:

Mielenterveyden keskusliitto: Mistä apua? (siirryt toiseen palveluun)

Suomen mielenterveys ry: Apua mielenterveyden ongelmiin (siirryt toiseen palveluun)

Tukinet (siirryt toiseen palveluun)

Suomen Tourette- ja OCD-yhdistys (siirryt toiseen palveluun)