Savusumu Berliinissä käänsi Irma Heiskasen elämän suunnan ja hänestä tuli ekopsykologian uranuurtaja: ”Edessämme on koko elämäntavan muutos”

Ekopsykologia ohjaa ihmiskeskeisyydestä tiiviimpään yhteyteen luonnon kanssa. Ilmastoahdistukseen auttaa toiminta.

ihmiset
Ekopsykologi Irma Heiskanen hymyilee puiden keskellä
Jarkko Riikonen / Yle

Sakea lumisade on kuorruttanut kalliojyrkänteen alapuolisen kuusikon pehmeään valkoiseen vaippaansa. Märät hiutaleet rapisevat vaimeasti osuessaan toppatakin nylonpintaan, muuten hiljaisuus suhisee korvissa.

Ekopsykologi Irma Heiskasen posket rusottavat ja hymy ulottuu silmiin saakka. Muutaman kilometrin hiljainen metsäretki ja luontokokemusten yhdessä jakaminen tekee ihmiselle hyvää.

Ryhmä ihmisiä kulkee jonossa lumisessa metsässä
Ilmastoahdistusta voi lieventää retkillä, joissa tietoisesti rakennetaan elpymisen ja toipumisen paikkoja.Riikka Pennanen / Yle

– Meillä on koko aistiuniversumi ympärillämme ulkona kulkiessa. Ei pelkkä näkö ja kuulo, vaan myös tuntoaisti. Miltä tuntuvat kasvoille putoavat lumihiutaleet tai miten tuuli koskettaa ihoa.

Kosketus on yksi ihmisen perustarpeista, muistuttaa Heiskanen, joka on tehnyt elämäntyönsä psykologina psykiatrisilla osastoilla.

– Mieleeni on jäänyt ihminen, joka kertoi, että kukaan ei ole häntä 20 vuoteen halannut. Se oli järkyttävää, että ihminen jää niin ilman. On aivan ymmärrettävää halata vaikka puita ja nauttia siitä kosketuksesta.

Kuurainen mänty talvisen taivaan alla
Miksi ei voisi yhtä hyvin halata puuta kuin halata ihmistä?Riikka Pennanen / Yle

Kosketus antaa tunteen yhteenkuulumisesta. Luonnossa tuulen tai puun karhea kaarnan kosketus saa tuntemaan, että olemme yhteydessä, minä kuulun tähän. Kosketuksen kautta ymmärrämme myös haavoittuvuuden, niin omamme kuin toistenkin.

Heiskanen sanoo, että nykyisessä ilmastokriisissä meidän pitäisi ymmärtää yhteinen haavoittuvuus.

Tähän pyrkii ekopsykologia - että näkisimme itsemme yhtenä lajina muiden joukossa ja arvostaisimme kumppanuutta luonnon ja kaikkien sen olentojen kanssa. Kun luonto voi huonosti, myös ihminen voi huonosti.

Ekopsykologian uranuurtaja Suomessa

Puunhalaaja. Sanassa on monen korvaan negatiivinen kaiku. Se on jotain, mitä ei voi ottaa ihan tosissaan, jotain hämmentävää.

Hieman samaan tapaan suhtauduttiin ekopsykologiaan, jonka Heiskanen toi samanmielisten kollegojensa kanssa mielenterveyskentälle reilu 20 vuotta sitten.

– Meitä oli sellainen poikkitieteellinen porukka. Perustimme ekopsykologian yhdistyksen Metsänpeiton vuonna 1998.

Heiskanen antaa kiitosta Kirsi Saloselle, joka on kehittänyt toimintaa ammatilliseen suuntaan ja vienyt ekopsykologiaa paljon eteenpäin.

Jään ja lumen peittämä pieni suolampi pakkaspäivänä.
Nykyinen kulttuurimme on unohtanut, että me olemme riippuvaisia toisista lajeista ja ympäristöstä.Riikka Pennanen / Yle

Valtavirrasta poikkeavaa näkökulmaa on joutunut vuosien aikana perustelemaan usein. Psykologikollegat ovat olleet hämmentyneitä tai eivät ole tienneet miten suhtautua.

Etenkin Heiskasen kansanperinteestä ammentavaan ajatteluun on suhtauduttu kuin se olisi “paluuta sinne vanhaan jonnekin”, joka on jo ohitettu ja nähty tarpeettomaksi.

– Olen saanut välillä nenilleni ja oppinut katsomaan missä, miten ja kenelle asioista puhun.

Neljä vuotta sitten Heiskanen jäi eläkkeelle. Nyt uskaltaa puhua ja on voimia sekä aikaa edistää ekopsykologiaa.

– Ympäristökatastrofien ja ilmastouhkan tiedostamisen takia on ymmärretty, että emme enää toimi pelkästään ihmisten mielenterveyden vaan ihmisen ja luonnon yhteisen mielenterveyden puolesta.

Taloustieteilijästä ihmisten auttajaksi

Irma Heiskanen kohentaa tulta ja heittää lumipallon Urpo-koiralle, joka syöksyy pidättelemättömän riemun vallassa lumipaakun perään. Nuotion liekit lämmittävät ja savun tuoksu tarttuu takinliepeeseen.

Toisenlainen savu ajoi aikanaan nuoren naisen maailmalta metsän syliin.

Sonkajärvellä syntynyt Heiskanen lähti ylioppilaskirjoitusten jälkeen Berliiniin kauppakorkeakouluun opiskelemaan taloustiedettä.

Nuorta naista kiinnosti köyhyys ja sen torjuminen. Opinnot vaihtuivat saksan kieleen sekä psykologiaan Berliinin yliopistossa. Elettiin 70-luvun punaisten prikaatien eli Baader-Meinhof-ryhmän terrorismin ja pidätysten aikaa.

– Opiskelijana piti pohtia, kannattaako väkivaltaista kumousta ja päädyin siihen, että en kannata. Väkivallasta ei seuraa kuin ikäviä asioita.

Nainen kulkee lumisella suolla koiran kanssa
Meidän pitää löytää rauhanomaiset keinot toimia yhdessä toisten lajien ja toisten ihmisten kanssa, sanoo Irma Heiskanen.Jarkko Riikonen / Yle

Heiskanen asui ja opiskeli Berliinissä kahteen otteeseen yhteensä viisi vuotta. Muurin jakamassa suurkaupungissa talvikauden lämmitys hoitui hiilellä ja savusumupäivinä radiossa varoitettiin ihmisiä menemästä ulos.

– Jos en ollut kuullut varoitusta ja menin ulos, oli kotiin palatessa kauhea päänsärky sekä iholla ja hiuksilla rikinkatkuinen kelmu.

Vaikka radion varoitukset koskivat lapsia ja vanhuksia, myös nuori terve nainen kärsi savusumusta. Ahdistusta lisäsi mainosvalojen valtava määrä ja jatkuva melu.

– Lopulta en enää kestänyt. Vaikka siellä oli opinnot ja ystäviä, minun oli pakko päästä kotiin ja metsään.

Heiskanen muutti Ouluun ja aloitti psykologian opinnot. Turun yliopistossa hän viimeisteli opintonsa ja valmistui psykologiksi.

Teollistuneen mielen krapula

On talvinen joulukuun alun pakkaspäivä. Aurinko on tullut piipahtamaan taivaanrantaan. Irma Heiskanen kulkee pienen suolammen rantaa ja huutelee tervehdyksiä taivaan sinessä kaartelevalle korpille. Tovin kuluttua korppi vastaa.

Ekopsykologiassa on kyse ihmisen ja luonnon suhteesta – yhteisestä elämästä. Heiskanen puhuu teollistuneesta mielestä, jossa ihminen on mennyt liiallisuuksiin pyrkiessään hallitsemaan luontoa yhteiselon sijaan.

– Filosofi Tere Vadén on hienosti sanonut, että me olemme humaltuneet fossiilisesta energiasta ja nyt meillä on krapula.

Irma Heiskanen kulkee lumisessa metsässä koiran kanssa
Ekopsykologi Irma Heiskanen metsäpolulla.Jarkko Riikonen / Yle

Ekopsykologia tarkastelee, miten hyvä ja paha muuttuu ja miten meidän suhteemme luontoon muuttuu ajan kuluessa.

– Meillä on edessämme välttämätön, koko nykyisen elämäntavan muutos. Mielestäni siihen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota, miten tätä uudistumis- ja muutostyötämme teemme.

Ei ole mikään ihme, että etenkin nuoret kokevat ilmastoahdistusta. Media tuo joka päivä eteen uutisia sademetsien tuhosta, jäätiköiden sulamisesta ja ilmaston lämpenemisestä.

Heiskanen peräänkuuluttaa huonojen uutisten vastapainoksi myös hyviä uutisia.

– Nykyinen tapa uutisoida tukee vanhoja valtarakenteita. Kiinnitetään jatkuvasti huomiota esimerkiksi siihen, mitä Trump twiittaa sen sijaan, että kerrottaisiin ihmisistä, jotka toimivat ja tekevät töitä uhkaavan katastrofin ehkäisemiseksi.

Aktivismi auttaa ahdistukseen

Tietoisuus ilmastonmuutoksesta ja koko fossiilisen energian aiheuttaman elämäntavan muutoksista ja uhkista pelottaa nuorten lisäksi myös aikuisia.

Ympäristö- ja ilmastoahdistus voi lieventyä esimerkiksi retkillä, joissa tietoisesti rakennetaan elpymisen ja toipumisen paikkoja. Hiljainen yhdessä oleminen luonnossa, ajatusten jakaminen.

kaksi ihmsitä kävelee kaukana lumisella tiellä
Tärkeää on löytää ja luoda yhteys niihin, jotka myös haluavat tehdä asioille jotakin. Riikka Pennanen / Yle

– Lisäksi voi liittyä johonkin aktivistiryhmään. Ahdistuksen kanavointi toimintaan purkaa pahaa oloa ja yhteinen tekeminen tärkeiden asioiden eteen kantaa ihmistä.

Yhdessä toisten kanssa syntyy myös luovuus, kun pohditaan, mitä asialle voidaan tehdä. Siitä muutos lähtee kasvamaan kuin puu.

Heiskanen tarjoaa nykyisen kylmän vaihtotalouden tilalle kiintymys- ja huolenpitokulttuuria.

– Ekopsykologisesti ajatellen me elämme aivan liian ihmiskeskeisessä kulttuurissa. Meiltä puuttuu sekä kunnioitus että ymmärrys siitä, että me olemme riippuvaisia toisista lajeista ja ympäristöstä.

Hän nostaa esimerkiksi Uuden-Seelannin Whanganui-joen, jolle myönnettiin pari vuotta sitten laillisen henkilön oikeudet. Joen oikeuksia valvovat maori-heimot, jotka puhuvat luonnon puolesta myös talousasioissa ja jos jokea vastaan rikotaan, siitä saa rangaistuksen.

Irma Heiskanen sitoo itse tekemäänsä esiliinaa puun runkoon
Heiskasen tekemät esiliinat symboloivat kiintymys- ja huolenpitokulttuuria. Tähän esiliinaan on kuvattu suuri tulva, jossa kultainen joutsen hakee mummon ja karhun pois tästä maailmasta.Jarkko Riikonen / Yle

Monelle voi olla outo ja hämmentävä ajatus, että luonnolla on samat oikeudet kuin ihmisellä. Kiintymys- ja huolenpitokulttuurissa nähdään välttämättömäksi kiittää luontoa ja puhua sen puolesta.

Meilläkin on kiitetty metsää sienistä tai marjoista ja eläimiä siitä, että ne on saatu saaliiksi. Suomalainen runolaulu on pyytämisen ja kiittämisen kulttuuria.

– Tärkeää olisi oppia kunnioittamaan ympäristöä ja toisia olentoja myös nykypäivänä.

Lohdullinen lahoaminen

Luonto on iät ja ajat opettanut meitä, että alussa on siemen, sitten tulee kasvu, kukoistus, lakastuminen ja maatuminen. Luonnon kiertokulku, se on väistämätön.

– Suhde kuolemaan on meidän jokaisen ratkaistava. Lakastuminen ja maatuminen, ne ovat jääneet meidän kulttuurissamme vähemmälle huomiolle.

Laskeva aurinko pilkistää kuuraisten männynrunkojen välistä
Aurinko nousee ja laskee, jokainen lakastuu ja lahoaa pois ajan kuluessa. Ikuisen nuoruuden tavoittelu on sitä, että ei hyväksy väistämätöntä. Jarkko Riikonen / Yle

Myös ekopsykologiassa joudutaan pohtimaan kuoleman kohtaamista, miten se muuttuu ja miten kuolemaan suhtaudutaan.

– Tämän hetkisessä kulttuurissamme elämää yritetään väkisin pidentää, pyritään yli sadan vuoden elämään. Minun mielestäni se on sitä, että ei hyväksytä väistämätöntä.

Tuore lumi peittää pientä suolämpärettä lammen rannalla. Ruskeiksi muuttuneiden suopursujen latvat ovat kuorruttuneet kimmeltävään huurteeseen. Talvea voisi ajatella luonnon kuolemana, mutta hangen alla on elämää.

Maatuminen ja lahoaminen on täynnä elämää. Erilaisten organismien, hajottajien ja pieneliöiden työ mahdollistaa uuden siemenen kasvuun lähdön. Se on lohdullinen ajatus.

Ethän unohda satuja

Taivaanrantaan painuva keskitalven aurinko värjää vastarannan kuuset leiskuvan punaisiksi. Lähimmän puun oksalla riippuvaa naavaa on helppo uskoa tontun parraksi, joka on ripustettu pesun jälkeen kuivumaan.

Kaikkien - niin nuorten kuin vanhempienkin - kannattaa lukea satuja, tehdä taidetta ja tarinoita, sanoo Heiskanen. Lisäksi hän kannustaa ihmisiä kulkemaan luonnossa katsomassa sen ihmeitä.

Riitteessä oleva suonsilmä lumihangen keskellä
Luonnossa voi nähdä ihmeitä, kun pitää mielen avoinna. Riikka Pennanen / Yle

Irma Heiskanen muistuttaa, että me tarvitsemme myös mysteereitä. Elämää ei ole missään valmiiksi selitetty.

– Ei kukaan voi sanoa tietävänsä täysin, mitä todellisuus on. Paljon asioita tiedetään ja ymmärretään, mutta paljon on myös arvoituksia. Mysteerit ovat äärimmäisen tärkeitä säilyttää, ne pitävät mielen avoimena.

Välineitä ihmeiden löytämiseen on. Kännykkään voi nykyään jopa hankkia mikroskoopin, kaivaa vähän maaperää ja löytää karhukaisia tai muita outoja otuksia.

– Luonnossa voi lumoutua jo pelkästään sen kauneudesta. Luonto ravitsee meitä niin äärettömän monin tavoin. Ilman sitä me emme jaksa.