Jenny Matikainen: Miksi muiden lapsiluku kiinnostaa? Kun lapsista tulee politiikkaa, jälki ei ole kaunista

Kiinassa maan johto päätti kajota lapsilukuun ja siitä seurasi kärsimystä ja pulaan jäänyt valtio, kirjoittaa Jenny Matikainen.

syntyvyys
Jenny Matikainen
Antti Haanpää / Yle

Viime aikoina olen tullut pohtineeksi kahta paikkaa: Kiinaa ja Gileadia.

Toinen on maailman väkirikkain maa, jossa olen asunut yhteensä yli kolme vuotta. Toinen on Yhdysvaltain maaperällä sijaitseva mielikuvitusvaltio.

Kiinalla ja Gileadilla on yhteisiä piirteitä. Molemmissa tiedon saantia ulkomaailmasta rajoitetaan ja ihmisten liikkeitä valvotaan.

Lisäksi molemmissa lasten hankinnasta on tehty valtakunnan politiikkaa.

Kiinan esimerkki on kaikille tuttu.

1980-luvun alussa Kiinaa johtava kommunistinen puolue päätti puuttua väestönkasvuun. Se kielsi perheitä hankkimasta enempää kuin yhden lapsen.

Laeissa oli poikkeuksia, ja niitä saattoi kiertää, mutta useimmissa perheissä sai yli kahden vuosikymmen ajan olla vain yksi lapsi. Toisia lapsia abortoitiin, tapettiin ja jätettiin yhteiskunnan ulkopuolelle.

Inhimillisen kärsimyksen ohella yhden lapsen politiikka aiheutti toisenkin tragedian. Nyky-Kiinassa, kuten niin monessa muussakin maassa, alkaa olla pulaa lapsista.

Pula lapsista. Se on omituinen sanapari maailmassa, jonka yksi suurimmista ongelmista on liikakansoitus.

Parempi siis tarkentaa: Pulaa on oikeanlaisista lapsista oikeissa paikoissa. Kiinalaislapsista, japanilaislapsista ja suomalaislapsista.

Viimeisistä on ollut viime aikoina paljon puhetta. Kuluneen vuoden aikana Suomi on herännyt moderniin painajaiseen, vauvakatoon.

Syntyneiden määrä vähenee vuosi vuodelta nopeammin kuin vielä pari vuotta sitten ennustettiin. Miksi vauvoja ei synny, kysyy jo koko Suomi.

Jostain syystä kaikkien ahdistuneimpia tuntuvat olevan lapsiperheiden vanhemmat. Miksi te ette halua, mitä minulla on, he ihmettelevät lapsettomien ikätovereidensa edessä.

Moni vapaaehtoisesti lapseton on tarjonnut vastauksia (siirryt toiseen palveluun), mutta ne eivät tunnu olevan riittävän uskottavia. Perheellisten mielestä lapsettomilta puuttuu kyky ymmärtää.

Suomenkin vauvoista puhutaan välillä kuin synnyttäminen olisi kansakunnan yhteinen projekti.

Mutta milloin toisen perheen valinnasta olla hankkimatta lasta tuli loukkaus lapsiperheitä kohtaan? Asianhan pitäisi kaiken järjen mukaan – Kiinan esimerkkiä lukuun ottamatta – olla ihmisen oma päätös.

Tästä pääsenkin viimein takaisin siihen, miksi olen miettinyt Kiinan ohella Gileadia.

Kyse on kuvitteellisesta valtiosta, jonne Margaret Atwood sijoitti vuonna 1985 julkaistun Orjattaresi-_kirjansa tapahtumat. Monet ovat tutustuneet Gileadiin televisiosarjassa _Handmaid’s Tale.

Sekä kirjan että sarjan ytimessä on Gileadin lisääntymispolitiikka. Tarinat sijoittuvat tulevaisuuteen, missä syntyvyys on romahtanut ja vain pieni osa naisista on yhä hedelmällisiä.

Heidät on Gileadissa valjastettu synnytysorjiksi, jatkuvien raiskausten uhreiksi. Lapsista on tehty kaiken keskiö, rituaalisen palvonnan kohde, väkivallan peruste, politiikan ydin.

Fiktiota toki, mutta aiheesta joka liippaa jo faktaa.

Suomenkin vauvoista puhutaan välillä kuin synnyttäminen olisi kansakunnan yhteinen projekti. Talkoot, kuten entinen pääministeri asian ilmaisi.

Useimmissa perheissä, oli niissä yksi tai viisi jäsentä, arki ja elämä pakenevat politiikkaa.

Lapset ovat hankala asia. Mikään muu elämän osa-alue tuskin herättää enemmän tunteita. Kun jälkikasvusta tehdään politiikkaa, soppa kiehuu nopeasti hellalle.

Kiinassa yhden lapsen politiikka onnistuttiin toteuttamaan, koska perheiltä ei kysytty.

Nykyisin sitä uskalletaan arvostella jopa Kiinassa – kunhan ei arvostella siitä päättänyttä puoluetta.

Mutta onko menneestä otettu opiksi? Tavallaan on ja tavallaan ei.

Yhden lapsen politiikka kumottiin vuonna 2015. Kiinalaiset eivät kuitenkaan ryhtyneet innolla hankkimaan sisaruksia ainokaisilleen.

Lääkkeeksi ehdotettiin taas politiikkaa.

Viime vuonna kiinalaisessa sanomalehdessä esitettiin ajatus, että alle nelikymppiset voisivat maksaa ylimääräistä veroa, jos perheessä ei ole kahta lasta. Rahat saisi takaisin toisen lapsen syntyessä.

Ideasta syntyi kohu: nytkö pitäisi maksaa siitä, ettei lapsia tehty kun aiemmin piti maksaa siitä, että niitä oli liikaa.

Suomessakin on keskustelu lapsiarjen helpottamisesta parempien perhetukien avulla. Sen jälkeen onkin pian puhuttu siitä, ettei mikään etu lopulta auta. Kyse on jostain aivan muusta, ei toimeentulon epävarmuudesta.

Kiinassa vapaaehtoinen lapsettomuus on edelleen todella harvinaista. Yksi syy on se, että vanhuuden toimeentulo on usein kiinni lapsissa.

Suomessa lapsia ei enää tässä mielessä tarvita. Kyse on monille aidosta valinnasta.

Mutta hyvinvointivaltio ei toimi ilman uusia veronmaksajia, sanoo joku nyt.

Ehkä näin. On kuitenkin yhtä tehokasta vaatia ihmisiä synnyttämään kansakunnan veronmaksukyvyn vuoksi kuin vaatia olemaan synnyttämättä ilmastonmuutoksen takia.

Useimmissa perheissä, oli niissä yksi tai viisi jäsentä, arki ja elämä pakenevat politiikkaa.

Loppuun vielä yksi asia. Ei, minulla ei ole lasta enkä siksi isien ja äitien mielestä ehkä tiedä, mistä puhun.

Mutta olen onnellinen kaikkien perheiden puolesta, jotka ovat itse saaneet päättää lapsiensa lukumäärän.

Jenny Matikainen

Kirjoittaja on Ylen Aasian-kirjeenvaihtajana. Hän katsoo tässä blogissa Kiinaa eri kanteilta ja uskoo, että asian ymmärtäminen ei tarkoita, että olisi siitä samaa mieltä.

Aiheesta voi keskustella perjantaina 13.12. klo 16.00 asti.

Lue myös:

Laura Hallamaan kolumni: Vauvakato ei ole sukupolveni vika

Pekka Juntin kolumni: Jokaisen tulisi kasvattaa lapsi

Tuija Siltamäen kolumni: Tästä syystä emme halua lapsia

Paula Tiessalo: Hetki jolloin päästin irti lapsistani