Pamela Tola pelkäsi vanhuutta enemmän kuin kuolemaa: Elämä menee hukkaan, jos yrittää vääntyä toisten vaatimiin asentoihin

Kulttuurivieras, näyttelijä-ohjaaja Pamela Tola näyttää vanhat naiset kokonaisina ihmisinä, eikä kadu #metoo-puheitaan.

kulttuuri
Pamela Tola Pasilassa.
Näyttelijä Pamela Tola haluaa kertoa nyt omia tarinoitaan ohjaajana ja käsikirjoittajana.Mårten Lampén / Yle

Vanhuus. Se on vääjäämätöntä kipua, yksin rapistumista ja yhteiskunnan hyljeksintää.

Pamela Tolan mielikuvat vanhenemisesta olivat niin yksioikoisia ja hirveitä, että niitä oli pelottavampaa ajatella kuin omaa kuolemista.

Siksi hän tarvitsi toisenlaisia.

Niin sai alkunsa elokuva Teräsleidit. Näyttelijänä paremmin tunnetun Tolan käsikirjoittama ja ohjaama komedia on road movie kolmesta yli 75-vuotiaasta siskoksesta, mahdollisesta rikoksesta ja toisten oletettujen odotusten mukaan elämisestä.

Reipashenkisessä tarinassa tomutetaan tabuja muun muassa vanhan naisen seksuaalisuudesta, perhesuhteista ja ikäihmisten herttaisuudesta.

– On kauhean vähän elokuvia, jotka käsittelevät vanhuutta jostain muusta kuin kuoleman, kärsimyksen tai muistisairauden näkökulmasta. Halusin näyttää itsellenikin, että vanhuus on jotain muuta kuin ne kuvat, joita minulle on syötetty.

Vanheneminen kiinnosti Tolaa myös toisesta henkilökohtaisesta syystä: se oli hänelle vieras planeetta.

Tola oli isänsä kuollessa yhdeksänvuotias. Äiti sairasti, ja kuoli neljä vuotta myöhemmin. Tola sisaruksineen varttui isän kuoltua ensin lastenkodissa, sitten perhekodissa.

– Omat vanhempani ovat kuolleet, kun olin lapsi, enkä ole saanut normaalisti seurata ikääntymistä. Aihe on varmaan vedonnut minuun myös siksi, että olen todistanut kuolemaa liian varhain.

Teräsleidien aiheen herkullisuudesta ja pääosakolmikon – Leena Uotilan, Seela Sellan ja Saara Pakkasvirran – uskomattomasta karismasta huolimatta elokuvan tekeminen ei ollut mikään läpihuutojuttu.

Ensimmäinen kapula rattaissa oli Pamela Tola itse.

Teräsleidit Sylvi (Saara Pakkasvirta), Inkeri (Leena Uotila) ja Raili (Seela Sella).
Työskentely Saara Pakkasvirran, Leena Uotilan ja Seela Sellan kanssa jännitti etukäteen Pamela Tolaa. - Nämä näyttelijät ovat keskenään täysin erilaisia, mutta jokainen tosi skarppi, elossa, ja aktiivinen. Se antaa hirveästi voimaa ja toivoa.Sami Kuokkanen/Helsinki-filmi

“Elämä on arvokasta, vaikka ei olisi unelmien täyttymistä”

Kymmenisen vuotta sitten Pamela Tolan päässä alkoi pyöriä idea vanhempaa naista käsittelevästä elokuvasta.

Tola kuitenkin ajatteli olevansa liian nuori sen tekemiseen. Oikea aika tulisi joskus 20 vuoden kuluttua.

Kun asia tuli puheeksi Helsinki-filmin tuottajan Aleksi Bardyn kanssa, tämä innostui aiheesta ja vakuutti vähitellen Tolan siitä, että odottelu on turhaa.

Aluksi hahmottumassa oli rakkaustarina, jonka työnimi oli I Have Lived.

Tolan mielestä oli ihana ajatella, että myös vanhuudessa voisi olla lempeä ja lämpöä. Sitten teema alkoi vaikuttaa liian ohuelta.

– Eihän elämä ole pelkästään sitä, vaikka suuri osa ihmisistä toivookin rakkautta ja jakamista. Sitä ei voi kuitenkaan itse päättää, pääseekö niistä osalliseksi. Katseen pitää olla siinä, että elämä on arvokasta, vaikka se ei olisikaan pelkkää unelmien täyttymistä.

Teemaksi kirkastui lopulta uskallus tavoitella oman näköistä elämää iästä riippumatta.

Inkeri (Leena Uotila) laittaa 75-vuotispäivänsä aattona puolivahingossa elämänsä uusiksi. Sen seurauksena myös moni muu joutuu miettimään, miten tuli elettyä. Seurasinko omaa ääntäni, vai toteutinko muiden ihmisten kuvitteellisia odotuksia? Voinko vielä toteuttaa haaveitani?

– Mua huvittaa se, miten paljon ihmisen elämästä menee aikaa hukkaan, kun yritetään vääntyä asentoihin, joita kukaan ei oikeastaan halua ja jotka eivät tuo kenellekään välttämättä mitään hyvää. Ihmiset tekevät hirveän paljon asioita siksi, että luulevat, että joku haluaa. Järjestetään esimerkiksi juhlat, joissa kenelläkään ei ole kivaa, koska ajatellaan, että sellaiset pitää olla.

Teräsleidit kertoo paitsi kolmesta mummoikäisestä siskoksesta myös Pamela Tolasta.

Tolan on aina ollut vähän vaikea kulkea jonon jatkona. Hän on pienestä pitäen oppinut kyseenalaistamaan yhteiskunnan normeja.

– Olen saanut varhaislapsuudessa aika provokatiivisen ja kapinallisen kasvatuksen isältäni. Se on jäänyt elämään. Mun on vaikea ymmärtää, miksi jotain pitäisi tehdä siksi, että joku sanoo, tai siksi että näin on aina tehty.

Käsikirjoitus valmistui, tuotantoyhtiö oli elokuvan takana, kollegat tukivat. Aihe kiinnosti.

Rahahanat pysyivät silti kiinni.

Pamela Tola Pasilassa.
Elokuva-ala on edelleen miesvaltainen, ja se vaikuttaa siihen, mitä tarinoita kerrotaan, kenen näkökulmasta, ja kuka ne saa kertoa. - Valta on ollut perinteisesti rahoittajilla ja tuotantoyhtiöillä. Se, että naisia tulee lisää päättämään asioista, on osa murrosta. Mårten Lampén / Yle

“En halua nähdä vain nuorten ihmisten tarinoita”

Päätöstä elokuvan tekemisestä piti lopulta odottaa lähes seitsemän vuotta.

Matkalla Tolaa alkoi hetkittäin epäilyttää, että vika on jossain muussa kuin käsikirjoituksessa.

– Joskus tuli sellainen olo, että tällaista aihetta vähän vieroksuttiin. Se alkoi tuntua surkealta: onko todella niin, ettei meidän maailma ole vieläkään valmis kertomaan tarinaa tällaisesta näkökulmasta?

Viimein usko siihen, että yleisö kaipaa monipuolisempaa kuvaa naisista - myös vanhoista naisista, palkittiin. Teräsleidien ensi-ilta on heti vuodenvaihteen jälkeen.

Se on Tolan mielestä hienoa maailmassa, joka yhä palvoo nuoruutta.

– Tuntuu hassulta, että kukaan haluaisi nähdä vain nuorten ihmisten tarinoita. Yleisö haluaa samaistua eri ikäisiin hahmoihin. En ainakaan itse katso elokuvia tai teatteria siitä näkökulmasta, että näkemäni pitäisi miellyttää vain esteettisesti - sitä paitsi estetiikkaa on monenlaista.

Teräsleideissä vanhat ihmiset saavat olla reilusti vanhoja.

– Ollaanhan me nähty tarinoita, joissa on vanhempi mies ja sen kanssa vaikka ketä, mutta ei ehkä vanhan naisen. Olen tietoisesti halunnut mennä sellaisille alueille, että voiko tällaista edes tehdä. On kiinnostavaa nähdä, mitä se ihmisissä herättää.

Tola haluaa kyseenalaistaa elokuvallaan ajatuksen, että maailma on hyvä ja ihana vain nuorille, kauniille ja terveille.

– On kyse siitä, mitä me pidetään arvokkaana. Siinä on jotain ulkokultaista, että kuvitellaan, että kaikki haluavat olla ulkoisesti kauniita ja menestyneitä. On pitkälti yhteiskunnan rakenteissa, millaista totuutta ja maailmankuvaa me toistetaan.

Pamela Tola Pasilassa.
- Vanhoista ihmisistä, etenkin vanhoista naisista, on käsittämättömän vähän ja käsittämättömän kapeita kuvia tarjolla, Pamela Tola sanoo.Mårten Lampén / Yle

“Sisarukset tuskin olisivat ystäviä, jos saisivat valita”

Teräsleidien naiset ovat välillä skarppeja ja välillä aivan kauheita.

He ovat pikkumaisia, itsekkäitä ja hölmöjä. Leideillä on kaikenlaista iän tuomaa kremppaa. Ajan kanssa on kertynyt paitsi kokemusta myös keskinäistä kaunaa.

– Tämä ei ole moralistinen elokuva vaikka kaikki heidän tekonsa eivät kestä päivänvaloa. He eivät ole pelkästään hyviä ihmisiä. He ovat myös kaikki keskenään erilaisia, sillä ei ole mitään yhtä vanhuutta, joka olisi koko totuus.

Tolalle oli tärkeää, että hänen hahmonsa ovat kokonaisia ihmisiä; sellaisia, joita seuratessa ikä unohtuu.

Siskosten välisistä suhteista voi löytää itsensä sellainenkin, jonka mittarissa on vuosikymmeniä vähemmän. Harva ärsyttää yhtä paljon kuin oma sisar, mutta sen puolia pidetään silti maailman tappiin.

Sisarusten lisäksi riipaisevan samaistuttava on myös Pirjo Longan esittämä keski-ikäinen tytär. Hän suorittaa elämää hampaat irvessä eikä käsitä äidistään mitään. Ei oikein itsestäänkään.

– On läheisten ihmissuhteiden haastetta, että ollaan erilaisia, mutta joudutaan olemaan tekemisissä jollain tavalla, koska ollaan sukua. Nämä ihmiset tuskin olisivat ystäviä, jos saisivat vapaasti valita.

Suuressa sisarusparvessa varttunut Tola tietää, mistä puhuu.

– Siskolle tai veljelle voi sanoa suoremmin tai töykeämmin kuin muille. Siihen sisältyy ajatus siitä, että tuo tuntee minut ja ymmärtää, eikä tuon kanssa tarvitse esittää mitään.

Vanheneminen – ja elämä yleensä – on osittain kipua, kamppailua ja luopumista. Se on Tolan mielestä usein ja samaan aikaan myös lämpöä ja huumoria.

Ja Tolan huumori on välillä pikimustaa.

Pamela Tola Pasilassa.
Pamela Tolan mielestä karmean kohtaaminen ilman huumoria olisi sietämätöntä. Mårten Lampén / Yle

Nauru pitää katsojan turvassa

Sekin on kuollut. Sekin on kuollut. Me oltiin just sen hautajaisissa.

Teräsleideissä nahistellaan alvariinsa siitä, kuka tuttavista on jo heittänyt lusikan nurkkaan.

Pamela Tolan mielestä niin ahdistavaa asiaa kuin kuolema olisi vaikea käsitellä ilman huumoria. Se on aina ollut hänelle tärkeä keino raskaiden kysymysten käsittelyyn.

– Siinä on jotain armollisuutta itseä kohtaan. Surun keskellä voi olla iloa ja hauskuutta ja toisinpäin, ne kulkevat luontevasti yhdessä. Olen kokenut ajanjaksoja, jolloin on ollut monenlaisia vaikeuksia mutta niihinkin on kuulunut naurua.

Huumori on Tolalle myös keino suojella katsojaa. Sen turvin voi mennä kohti vakavia kysymyksiä ilman että itse vajoaa synkkyyteen.

Hän haluaa antaa yleisölle mahdollisuuden valita kevyemmän tai syvemmän tason tarinasta hieromatta niitä väkisin katsojan naamaan.

– Se vapauttaa, kun voi luottaa, ettei tarvitse pelätä sitä, että sut viedään väkisin kauheisiin asioihin. Olen itse hirveän herkkä ahdistaville elokuville enkä uskalla mennä katsomaan, jos epäilen, etten ole turvassa.

Pamela  Tola Pasilassa.
- Kuva, jota naisesta tarjotaan, on aika yksioikoinen. Olisin itse kaivannut läpi elämäni toisenlaisia tarinoita naisista, ja myös vanhemmista naisista, Tola toteaa. Mårten Lampén / Yle

Nuoren näyttelijän voi syöttää vaikka susille

Runsaat kaksi vuotta sitten käynnistynyt #metoo-kampanja ravisteli viihdeteollisuutta ja elokuva-alaa kaikkialla maailmassa.

Laineet löivät myös Suomeen näyttelijä-ohjaaja Heidi Lindénin paukautettua matopurkin kannen auki.

Elokuva-alalla oli ennen #metoota perinteisesti suhtauduttu ohjaajaan nerona, jonka työtapoja ei ole syytä kyseenalaistaa. Ei varsinkaan, jos haluaa vielä tehdä töitä.

Kuuluisin öykkäri, jonka touhujen paljastamisesta koko #metoo sai alkunsa, oli tuottajavelhona tunnettu yhdysvaltalainen Harvey Weinstein. Hän pääsi vuodesta toiseen ahdistelusta ja ihmisten kyykyttämisestä kuin koira veräjästä.

Ja näyttää pääsevän edelleen.

Viimeisimpien tietojen mukaan Weinstein on vapautumassa kaikista syytöksistä, ja vahingonkorvaukset kuittaa vakuutusyhtiö.

Suomessa elokuvataiteen osastoa johtaneen Lauri Törhösen asiaton toiminta oli puolijulkinen salaisuus, kunnes parikymmentä rohkeaa naista teki siitä julkisen.

Vähitellen joukko suomalaisia näyttelijöitä uskaltautui puhumaan elokuva-alan väärinkäytöksistä myös omalla nimellään. Yksi heistä oli Pamela Tola.

Likapyykin tuominen julkisuuteen suututti monia.

– Elokuva-ala oli pitkään aika suljettu. Oli sellainen ilmapiiri, ettei näistä asioista ole oikeutta puhua. Meidän harvojen ja valittujen, jotka olemme tähän maailmaan päässeet, olisi vain pitänyt olla kiitollisia siitä, että saamme olla täällä. Epäkohtia katsottiin läpi sormien, ja niistä puhumista pidettiin vähän kavaltamisena.

Kun Pamela Tola viitisentoista vuotta sitten aloitti työtään näyttelijänä, hän piti rajoistaan kiinni ja puolusti oikeuksiaan, vaikka kaikenlaista outoa kuului siihen aikaan pitää normaalina.

Kaikki uraansa aloittelevat ihmiset eivät pystyneet päättelemään, mikä kuuluu asiaan ja mikä ei. Siitä ei puhuttu.

Koska Tola tiesi kokemuksesta, mitä sietämisestä voi seurata, hän päätti avata suunsa. Nuorena voi suostua mihin vaan, mutta paha olo voi tulla jälkeenpäin. Silloin voi alkaa pitää itseään huonona näyttelijänä, heikkona ihmisenä, vääränä alalle.

Eikä niin saa enää tapahtua.

– Kun elokuva-alan epäkohdista alettiin Suomessa puhua, sanottiin, että mitä nää nelikymppiset työttömät naiset täällä huutaa. Kuka muu oikein olisi voinut huutaa? Ei nuori ihminen välttämättä aina osaa määritellä rajojaan, kun sillä on vain palo mennä ja tehdä. Nuoren intoa ei saa käyttää hyväksi. Nuoren voi syöttää vaikka susille, jos antaa ymmärtää, että tämä kuuluu asiaan.

Pamela Tola Pasilassa.
Teräsleidien ensi-ilta on 3.1. 2020, mutta ensimmäinen lehdistönäytös oli jo torstaina. Elokuva valmistui viime viikonloppuna, joten kiirettä on pitänyt. -Viikko on ollut aika haipakkaa, ja sitten vielä sairastuin. Nyt ei kuitenkaan ehdi vielä haudassa makaamaan.Mårten Lampén / Yle

“Ei mies-naiskysymys vaan ihmisoikeuskysymys”

Epäkohdat esiin nostaneita näyttelijöitä haukuttiin sosiaalisessa mediassa kateellisiksi ja oman edun tavoittelijoiksi.

Pamela Tolan mielestä palaute kieli yhteiskunnan itsekeskeisyydestä. Monen oli vaikea uskoa, että joku tekee jotain toisten puolesta.

– Meillä kaikilla, jotka asiasta puhuimme, oli ihan hyvä asema urallisesti. On pitänyt kasvattaa nahkaa siinä mielessä, että jos haluaa muutoksia, voi joutua ihmiskilveksi. Silloin pitää vain toivoa, että se tuo enemmän hyvää kuin huonoa.

Tolaa ei kaduta. Hänen mielestään #metoo-liike on muuttanut asioita selvästi parempaan, ja siitä hyötyvät kaikki.

Kuvauksissa on nyt käytössä työsuojeluohjeet, joissa määritellään se, millainen käytös on sallittua ja millainen ei, mikä on häirintää ja kuka asioista vastaa.

Tolan mielestä on hienoa, että kasvava joukko nuoria näyttelijöitä sukupuolesta riippumatta miettii työnsä eettistä puolta ja ymmärtää paremmin omat oikeutensa.

Keskellä pahinta #metoo-myllytystä Tola sai kollegoineen kiitoskirjeen teatterikorkeakoululaisilta.

– Siinä sanottiin, että kiitos, kun olette raivanneet tietä. Se oli todella liikuttavaa. Häirintä ja kiusaaminen eivät ole ok, sukupuolesta riippumatta ne eivät ole ok. Ei tämä ole nais-mieskysymys vaan ihmisoikeuskysymys.

Pamela Tola Pasilassa.
- Kun mietin, miten upeita taiteilijoita ja persoonia nämä Teräsleidien naiset ovat, mietin, miten suuri harmi on, että nyt vasta nähdään tällaista. Kyllä se liittyy tietynlaiseen nuoruuden ihannointiin ja suorituskeskeisyyteen, joita yhteiskunta ruokkii.Mårten Lampén / Yle
Pamela Tola Pasilassa.
Tolan mielestä on ollut ihanaa tehdä elokuvaa, jossa on kolme isoa naisroolia. - Ei ole tarvinnut tehdä sitä yhtä kuvaa naisesta tai vanhasta ihmisestä. Voi näyttää useamman vaihtoehdon siitä, miten ihmistä ohjaa loppuun asti oma persoona ja elämänkokemus. Mårten Lampén / Yle

Ilman luottamusta mistään ei tule mitään

Teräsleidit on toinen Pamela Tolan ohjaama pitkä elokuva.

Esikoinen, Swingers (2018), oli tanskalaiseen alkuperäistarinaan perustuva draamakomedia neljästä parinvaihtoviikonloppuun osallistuvasta pariskunnasta.

Molemmissa Tolan elokuvissa on intiimejä kohtauksia ja paljasta pintaa, vaikka kummassakaan se ei ole itsetarkoitus.

Omat kokemukset näyttelijänä – hyvässä ja huonossa – ovat opettaneet Tolaa luomaan kuvauksissa luottamuksellisen ilmapiirin, jossa jokaiselle on turvallista ilmaista omat rajansa. Niistä myös pidetään kiinni.

– Olen miettinyt, mitä olen itse jäänyt näytellessä kaipaamaan, ja yrittänyt ottaa siitä opikseni. On hirveän tärkeää, että näyttelijä voi itse vaikuttaa siihen, miten asiat tehdään. Mitään ei voi eikä saa pakottaa.

Ilman luottamusta mistään ei tule mitään, toteaa Tola. Ohjaajan on oltava rehellinen ja avoin, osoitettava, että näyttelijä on turvallisissa käsissä. Toisille käy suunnilleen mikä tahansa, toiset taas ovat tarkempia vaikkapa siitä, mitä kuvassa saa näkyä.

Intiimit kohtaukset suunnitellaan tarkkaan ja käydään teknisesti läpi riittävän monta kertaa. Kuvauspaikka on suljettu, ja paikalla vain ne, jotka välttämättä tarvitaan. Näyttelijän kanssa voidaan myös sopia, että kuvattu materiaali hyväksytetään hänellä ennen kuin sitä näytetään muille, Tola kuvailee.

– Mikään kohtaus tai hetki ei ole sen väärti, että kenenkään pitäisi sen takia voida huonosti. Tämä on kuitenkin vain elokuvaa, ja sitä tehdessä pitää kantaa vastuu ihmisten psyykestä ja terveydestä. Vaikka kesken kuvauksien pitää voida sanoa, että olo on epämukava. Sitten keskeytetään ja tehdään toisin.

Pamela Tola Pasilassa.
Pamela Tolaa huvittaa ajatus siitä, että hän olisi kiltti ja herttainen naapurintyttö. - Ulkonäkö pettää.Mårten Lampén / Yle

“Onpa ihana huomata, että sulla on ajatuksia!”

Pamela Tola singahti kuuluisuuteen vuonna 2005 elokuvalla Tyttö sinä olet tähti. Siinä Tola esitti laulajanurasta haaveilevaa Nelliä, varakkaan perheen herttaista tyttöä.

Tolasta tuntuu, että jotkut näkevät hänet Nellinä edelleen, sekoittaa roolihahmon ja sen esittäjän. Kauniin näyttelijän oletetaan olevan itsekin kiltti naapurintyttö.

– Jos luulee, että olen Nelli, järkyttyy minut tavatessaan. En ole yhtään sellainen. Olen saanut sellaisia kohteliaisuuksia, että onpa ihana huomata, että sulla on oikeasti ideoita ja ajatuksia. Sanoisiko joku tuolla tavalla kenellekään miehelle? Niissä tilanteissa ihmettelen, että mitä tässä oikein tapahtuu, ja pitäisikö nyt muka ilahtua.

Tolan mielestä on ymmärrettävää, että näyttelijöille annetaan herkästi tietyntyyppisiä rooleja ulkonäön perusteella, oletettujen luonteenpiirteiden perusteella ja sen perusteella, millaisia rooleja he ovat aiemmin esittäneet.

Häntä itseään kiinnostaa sekoittaa pakkaa.

–Jos Teräsleidien kolmikon roolit olisi jaettu sen kautta, millaisia he itse ovat ihmisinä, he olisivat olleet eri rooleissa. Esimerksi Seela Sella vaikuttaa ihmisenä pehmeältä ja herttaiselta, mutta on elokuvassa aika kova ja roisi. Mun mielestä on ihanaa, kun näyttelijä saa etsiä ja löytää jotain, mikä ei tule heti luonnostaan.

Nätin naapurintytön imago on 38-vuotiaalle kolmen lapsen äidille rasite.

Tola arvelee, että roolien kautta syntynyt mielikuva pienestä naisnäyttelijästä painoi niin paljon, että hänen olisi ollut aluksi helpompaa edistää käsikirjoittamistaan ja ohjaamistaan salanimellä ja valeasussa.

Se ei kuitenkaan enää ole tilanne. Uusia tarinoita on tulilla. Pitää vain päättää, mihin niistä seuraavaksi tarttuu.

Vuodenvaihteen jälkeen jatkuvat televisiosarjan kuvaukset, eikä Tola jatkossakaan halua kokonaan lopettaa näyttelemistä.

– Näytteleminen on tosi kivaa. Haluan näytellä koko ajan myös siksi, että pysyn ohjaajana hereillä. Kaikkea ei voi saada yhtä aikaa. Nyt olen keskittynyt kirjoittamiseen ja ohjaamiseen, mutta katselen vuosi kerrallaan asioita eteenpäin.

Kesällä Tola ohjaa televisiosarjan, jota ei ole itse kirjoittanut mutta jonka sisällön hän voi allekirjoittaa.

– Ohjaajana ja käsikirjoittajana saan näyttää maailman sellaisena kuin sen näen. Voin valita itse, millaisia tarinoita haluan kertoa ja millaista maailmankuvaa olen luomassa.