Jani Kaaron kolumni: Putoamisen pelko

Jani Kaaro uneksii hyvinvointivaltion hajoamisesta ja kuinka melkein liittyi rikollisjärjestöön.

kolumnit
Jani Kaaro
Nella Nuora / Yle

Putoan unessa ja herään paniikkikohtaukseen. Sydän hakkaa rintaa vasten kuin tyrmään teljetty apina. On pimeää. Kestää hetken, että saan rauhoitettua itseni. ”Olen turvassa, en putoa, olen turvassa”, hoen kuin hypistelisin rukousnauhan helmiä. Vähitellen tunne tasaantuu ja lasken pään takaisin tyynylle.

Kun painan silmät kiinni tuntuu kuin sänky alkaisi keinua. Se keinuu kuin olisin merellä. On kuin maistaisi suolan kielellä. On kuin joku olisi painanut simpukan korvaan. On kuin kuulisi hankainten äänen. Kuulen ihmisten ääniä.

Sänky oli vene. Uni oli meri.

Avaan silmäni ja olen veneessä. Veneessä, jos tätä purkkia voi veneeksi sanoa. Tämä on se kuuluisa yhteinen vene; se, jossa olimme kaikki samassa veneessä. Se oli ennen sitä aikaa, kun rikkaat alkoivat ostaa itselleen luksuspaatteja. He sanoivat, että miksi me panostaisimme teidän yhteiseen veneeseenne kun meillä on oma huolehdittavana. Niin tämä purkki alkoi rapistua. Ei se vielä vuoda, mutta se on vanha ja heikko. Hankaimet lonksuvat. Airoista tulee tikkuja käsiin.

Mutta tässä veneessä me olemme. Me, jotka jäimme jäljelle. Miltä me näytämmekään. Väsyneitä miehiä ja uupuneita naisia. Lapset mutustavat ranskanleipää veneen pohjalla äitiensä polvien välissä. Luusereiksi olemme liian ylpeitä ja siksi meillä on nyrkki pystyssä. Soudamme eteenpäin, tietämättä minne olemme menossa, kaikki suunnat samanarvoisia.

Vasemmalta meidät ohittaa luksusvene. Puimme sille nyrkkiä: ”Painu sinne Monacoon veropakolainen”, huudamme ja sadattelemme.

Oikealta meitä lähestyy punainen kumivene. Siellä kurjalisto Angolasta, Irakista mistä lie ojentelee tummia käsiään. Kumivene on hörpännyt vettä ja he vetoavat meihin kielellä, joka on pakokauhua. ”Emme ole maailman sosiaalitoimisto”, me huudamme ja puimme heillekin nyrkkiä.

Meri on musta ja pilvet tiputtavat räntää. Emme kestä pelkoa heidän silmissään, sillä se muistuttaa meitä omastamme, ja se tuntuu kylmemmältä kuin meri.

Kaikkien sydän on nyrjähtänyt paikaltaan.

Nykyaikaiseen merenkulkuun kuuluu, että kylmän pelon voi muuttaa kuumaksi vihaksi, ja siitä me saamme voimaa soutaa. Paatti nitisee. Hiki haisee. Hengästyneitä, väsyneitä soutajia. Hengitys huuruaa savuna pimenevään iltaan ja haihtuu kuin toivo paremmasta. Vasemmalla luksusvene on kadonnut näköpiiristä kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Oikealla kumivene näyttäytyy himmeänä punertavana pisteenä, kuin Mars-planeetta. Onko se ylösalaisin? Vaikea sanoa. On tulossa yö.

Köyhä on nokkinut köyhän silmää. Kaikkien sydän on nyrjähtänyt paikaltaan. Eikä ihmisikä riitä saamaan sitä takaisin jengoilleen. Selkämme ovat kumarat, kämmeniä pakottaa.

Mitä nyt? Aurinko paistaa. Veneemme tulee rantaan trooppisella saarella. Pitkä mies auttaa minut veneestä ja istuutuu vierelleni rantahiekalle. ”Nimeni on Karabas”, hän sanoo. ”Olen rosvojen suojeluspyhimys. Mutta älä pelkää, olen ollut kuollut vuodesta 1997. Salamurhaajan luodista. Tulin tänne vain kertomaan sinulle jotakin.”

”Olet siis huolissasi hyvinvointivaltiosta”, Karabas sanoo ja piirtää risulla rantahiekkaan. ”Katsos, kysymys on viime kädessä vain siitä, kuka käyttää voimaa ja miten. Westfalenin rauhasta lähtien oikeus voimankäyttöön on ollut yksin valtiolla. Mutta enää ei ole ole niin. On kansainvälisiä tuomioistuimia, joiden tuomioita valtioiden on noudatettava. On monikansallisia yhtiöitä, jotka vetävät valtioita välimiesoikeuteen ja pakottavat ne maksamaan itselleen miljardeja, Ja sitten on meitä, rikollisjärjestöjä. Me käytämme omaa voimaamme ja joudumme siten vastakkain valtion kanssa. Mutta se ei haittaa jos valtio on heikko, kuten silloin, kun minä pidin valtaa Odessassa.”

”Olemme nyt Jamaikalla. Täällä hyvinvointivaltio on paikallinen rikosjengi. Jengi on myös laki ja järjestys. Meillä on oikeussali kadunkulmassa ja putka vanhassa kanakopissa. Jengimme kerää ”veroa” paikallisilta yrittäjiltä ja jos he eivät maksa, hyökkäämme heidän kimppuunsa. Maksamme lasten koulumaksuja, kustannamme köyhille lapsille kouluaterioita ja järjestämme työttömille työtä. Aiemmin nämä velvollisuudet kuuluivat valtiolle, mutta se säästää joka asiassa, joten me korvaamme heidät.”

”Jos et usko minua, voit lukea ylläolevan Foreign Affairs -lehden touko-kesäkuun numerosta vuodelta 2006.”

”Meillä oli täällä kaveri, huumepomo, nimeltä Dudus Coke. Tosi iso tekijä. Kun sitä haettiin vankilaan, paikalliset eivät halunneet auttaa viranomaisia. Heidän huolenaan oli, että jos Dudus viedään pois, kuka maksaa lasten kouluateriat. Jos joku köyhä joutuu sairaalaan, kuka muu maksaisi sairaalamaksut. Voit lukea siitä CNN:stä (siirryt toiseen palveluun).”

”Entä muistatko viime vuodelta sen brasilialaisen jengin tapauksen? Ne kidnappasivat sairaalasta kaksi sairaanhoitajaa (siirryt toiseen palveluun) ja sulloivat kassit täyteen keltakuumerokotteita. Sitten hoitajat ajettiin slummiin ja siellä lapset odottivat jonossa, että saisivat rokotteen. Hoitajat antoivat rokotteita niin kauan kuin niitä riitti ja sitten jengi vei hoitajat takaisin. Sitä voi kai sinunkin mielestäsi sanoa julkiseksi palveluksi.”

”Kaipaatko lisää esimerkkejä. Kolumbian FARC-sissit ovat rahoittaneet toimintaansa kokaiinikaupalla, kidnapanneet ihmisiä ja ryöstelleet ympäriinsä. Silti monet paikalliset, etenkin naiset, halusivat liittyä FARCiin. Miksi? He tarjosivat taistelijoille sosiaaliturvaa ja eläkejärjestelmän sekä sairaalahoitoa taistelussa haavoittuneille.”

”Entä Meksikon huumesota – yksi verisimmistä, mitä koskaan on käyty. Miksi luulet paikallisten suorastaan itkeneen kun huumepomo El Chapo pidätettiin? El Chapo oli ja on varmasti julma rikollinen. Mutta siellä, missä hän asui, hän oli tae jonkinlaisesta yhteiskuntarauhasta. Sama päti minuun. En ollut enkeli. Mutta minun aikanani Odessassa pysyi rauha. Kun minut ammuttiin, paikalliset muistivat minua kuin olisin ollut pyhimys.”

”Se, mitä halusin sinulle sanoa, on tämä: Kun seuraava lama pyyhkäisee maasi ylitse ja tajuat, että sinulla ei enää ole mahdollisuuksia, liity meihin. Me olemme globaali toimija. Liikevaihtomme on miljardeja. Meillä on kansainvälinen yritysverkosto. Meillä on innovatiivisia bisnesratkaisuja. Olemme soluttautuneet paikkoihin, joista sinulla ei ole aavistustakaan. Tarjoamme joustavuutta ja mahdollisuuden edetä uralla. Sinusta voi tulla rikas.”

”Huomaa, että minä en kysy sinun hyväksyntääsi. Me tarvitsemme vain panoksesi.

Me emme ole hyviksiä, mutta näytä minulle valtio, jota ei ole rakennettu verilammikkoon. Kuten sanoin, kyse on siitä, kuka käyttää voimaa ja miten. Me käytämme voimaa, sinä olet voimaton. Me olemme syvästi kiitollisia jokaisesta IMF:n pakotteesta ja jokaisesta neoliberalismin aallosta, jotka jättävät ihmiset täydellisen voimattomuuden tilaan. Se helpottaa rekrytointiamme.”

”Lopulta me voitamme.”

Karabas oli puhunut ja hän käveli pois. Silloin näin, mitä hän oli kirjoittanut hiekalle. ”Jani, me tarjoamme turvan. Sinulle ja perheellesi.” Etsin katseellani veneporukkaani. Voipuneet, raskasmieliset miehet istuivat puun alla, joivat palmuviinaa ja nukkuivat.

Nousin yksin vanhaan purtiloon ja työnsin sen vesille. Ajelehdin autiolle merelle ja aloin havahtua hereille. Sänky oli vene. Uni oli meri. Koetin muistaa kuka olen, mistä tulen. Punainen kumivene lipui ohitseni ylösalaisin, kaikki kuolleina meren pohjassa. Taivas oli musta, pilvet tiputtivat räntää ja putoamisen pelko oli kylmä, kylmempi kuin meri.

Jani Kaaro

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.

Lue myös:

Jani Kaaron kolumni: Painakaa lisää rahaa!

Pekka Juntin kolumni: Pitäisi soittaa Kaaron Janille