Reetta Rädyn kolumni: Työ muuttuu mutta Suomessa jankataan kiky-minuuteista

Mitä jos puhuttaisiin työajan sijaan hetki siitä, miten työt kannattaisi tehdä niin etteivät kaikki turhaudu, kirjoittaa Reetta Räty.

työaika
Reetta Räty
Reetta Räty.Antti Haanpää / Yle

Työelämästä puhutaan kahdessa rinnakkaisessa todellisuudessa.

Toisessa on puheena työn muutos: robotit tekevät suorittavan työn ja vapauttavat ihmiset ajattelua ja inhimillisyyttä vaativaan työhön. Tässä maailmassa ihmisen osa on ongelmanratkaisua vaativa tietotyö. Työaikaa olennaisempi asia on se, millaisia ratkaisuja keksitään. Ympäristökriisin ja globaalitalouden ajan ongelmat ovat monimutkaisia, eikä niihin auta se, että kökötetään jokin tietty aika työpaikalla. Tässä maailmassa mietitään millaisia ovat tehokkaimmat tiimit, miten luovuus kukkii, mikä motivoi työntekijöitä. Tavoitteena on hyvä tulos, mutta mittarina on muutakin kuin kello.

Sitten on tämä toinen todellisuus, työmarkkinapuhe. Sitä kuunnellessa tuntuu siltä, että maailma on tehdas ja ihminen koneen osa. Puhutaan työajan pidentämisestä, pyhäpäivinä tehtävästä työstä ja loma-ajan leikkauksista. Kiistat koskevat työpaikalla vietettäviä minuutteja ja työnkuvaan lisättäviä asioita. Lähtökohta on ihminen, jota pitää vahtia ja kontrolloida. Tes, kiky, ei, joo!

Todellisuudesta toiseen katsoessa tuntuu kuin seuraisi jotain outoa performanssia. Mistä te oikein puhutte?

Voi tietenkin ajatella, että tällaista työn muutos on: eri aloilla edetään eri tahdeissa, rakenteet murtuvat vähitellen, työn todellisuudet eriytyvät, ja toki on aloja, joissa tuottavuutta on yksinkertaisinta kasvattaa pitentämällä työaikaa, siksi fokus on kellossa.

Työelämää koskevissa loputtomissa seminaareissa ja tutkimusraporteissa kyllä mietitään, miten työaika kannattaisi käyttää.

Mutta usein tuntuu tältä: työstä puhutaan ihan kuin kukaan ei olisi kuullut työuupumuksen hinnasta ja syistä (siirryt toiseen palveluun), tai siitä, että tietotyötä tekevillä on keskimäärin 12,5 tuntia tuottavaa työaikaa (siirryt toiseen palveluun) viikossa. Kelloa tuijotetaan, koska se on helppoa, tuttua ja turvallista. Teollisen yhteiskunnan asetelmat voivat hyvin, vaikka todellisuus muuttuu. Vaativissakin asemissa olevat ihmiset lähinnä haaveilevat siitä, että joskus ehtisi ajatella. Käytännössä kaikki aika menee reagoidessa ympäriltä tuleviin akuutteihin asioihin.

Työelämää koskevissa loputtomissa seminaareissa ja tutkimusraporteissa kyllä mietitään, miten työaika kannattaisi käyttää, miten digitalisaatio muuttaa työmarkkinaa ja mitä ihmisen tuottavuudesta ja aivotoiminnasta on tutkimuksessa opittu. Mutta kuunteleeko tätä puhetta kukaan? Kun fokus on työajassa, iso kuva saa jäädä. Tämä on sääli, sillä ison kuvan äärellä syntyvät kysymykset ovat tosi isoja.

Miten keskiluokan elämä jatkossa järjestyy, kun globalisaatio, digitalisaatio tai ympäristökriisi muuttavat työn ohessa työllisyysastetta, verotusta, sosiaaliturvaa, vapaa-aikaa, liikkumista, asumista, kaupassa käyntiä, kaikkea.

Puolikas kiky-tunti ei ole vastaus tähän.

Haaveillaan hetki. Mitä jos meillä olisi myös työmarkkinapöytiä, joissa puhuttaisiin ensin työn tavoitteista ja siitä, miten ne parhaiten saavutetaan - ja katsottaisiin vasta sitten kelloa? Mitä jos tähdättäisiin yhdessä seuraavaa tessiä pitemmälle? Entä jos ei politisoitaisi työaikaa ennen kuin on kerrottu ääneen oma käsitys siitä, mitä työssä ylipäätään on tapahtumassa?

Mikä on pielessä, kun työelämä koetaan silti niin stressaavana, että aikuisten työpaine on onnistuttu siirtämään jo koululaisiinkin?

Tämä edellyttäisi molemminpuoleista arvostusta ja yhteisiä tavoitteita. Sellaisia ei synny, jos kummallakin puolella pöytää tarrataan minuutteihin ja kalenteriin.

Suomessa viralliset työpäivät eivät ole holtittoman pitkiä ja vakityössä olevien lomat ovat anteliaita. Juuri tästä herää kysymys: mikä on pielessä, kun työelämä koetaan silti niin stressaavana, että aikuisten työpaine on onnistuttu siirtämään jo koululaisiinkin?

Tätä ongelmaa meidän pitäisi yhdessä ratkoa, olipa perushuolena sitten kilpailukyky tai hyvinvointi. Kumpaakaan ei saavuteta ilman motivoituneita työntekijöitä, jotka miettivät mielikseen, miten työt olisi viisasta hoitaa. Keskitetty sopimus siitä, että maailman onnellisimpiin kuuluva kansa ei olisi maailman uupuneinta! Kokonaisratkaisu kestävästä työelämästä!

Nyt työntekijät on saatu inhoamaan tehostuksia, koska ne ovat aina huononnuksia. Oikeasti niiden pitäisi olla parannuksia. Kun työt tehdään tehokkaasti, tuloksena on vähemmän turhautumista ja enemmän vapaa-aikaa.

Reetta Räty

Kirjoittaja on yrittäjä, joka ei tunnista työtään yrittäjien, työnantajien tai työntekijöiden puheista.