Paula Tiessalo: Kun joulu pettää sille asetetut odotukset, voit löytää onnen

Etsimmekö me jouluna onnea väärästä paikasta, kysyy Paula Tiessalo blogissaan. Tämän blogin voi myös kuunnella.

onnellisuus
Paula Tiessalo
Paula TiessaloLaura Railamaa / Yle

Onhan se melkein pyhä. Se jouluaattoillan hetki, kun jouluateria on nautittu ja suussa sulaa lahjaksi saadusta vähän hienommasta rasiasta huolella valittu suklaakonvehti. Tiskikone hurisee hiljaa keittiössä. Hyasintti tuoksuu ja kynttilän liekki luo varjoja seinälle.

Kaikki on hyvin. Syvä onnellisuus täyttää sydämen.

Kun viimeinenkin lanttulaatikko on otettu uunista ja lahjapaketti rusetoitu, olo voi olla euforinen.

Vai täyttääkö? Ehkä joulu tuottaakin pettymyksen, vaikka sitä on hartaasti odotettu syksyn kiireiden keskellä. Joulua on rakennettu ostamalla, leipomalla, paketoimalla ja glögiä juomalla.

Sitä on rakennettu myös stressaamalla ja riitelemällä, mutta nekin ovat olleet jouluonnen tavoittelemisen arvoisia. Joulu on välkkynyt mielessä kuin vuoren huippuna; kun sinne asti jaksaa kivetä, niin johan löytyy onni.

Miksi moni meistä silti tuntee haikeutta, ehkä tyhjyyttä? Pää sanoo, että onni on tässä, mutta sydän epäröi. Päältä niin houkutteleva suklaakonvehtikin sisältää inhoamaasi marsipaania.

Mutta niinhän se on, että vuoren huipulle päästyä voi edetä vain alaspäin.

Elämä on jonkin tavoittelemista. Me etsimme ja haemme jatkuvasti jotain; kauniimpaa ulkonäköä, suurempia lihaksia, edustavampaa kumppania, rahaa, elämän tarkoitusta.

Joulua edeltää kiire töissä, koesuma koulussa, jouluvalmistelujen koko hässäkkä. Koko yhteiskunta tuntuu kiirehtivän kulunutta vuotta valmiiksi ja pakettiin.

Matka kohti joulua voi olla hyvinkin antoisa. Kun viimeinenkin lanttulaatikko on otettu uunista ja lahjapaketti rusetoitu, olo voi olla euforinen. Monen pienen asian hoitaminen on kuin onnistumisten sarjatulta. Jokainen onnistuminen ja aikaansaaminen lisää hyvää oloa, kun aivoissa vapautuu dopamiini-nimistä hormonia.

Mielihyvää tuottava dopamiini on kuitenkin vähän kaksinaamainen veijari. Se motivoi meitä saavuttamaan päämäärämme, mutta toisaalta se saa meidät haluamaan jatkuvasti lisää (Ylen juttu dopamiinista).

Meillä onkin suuri kynnys myöntää, ettemme ole onnellisia.

Siksi jonkin asian tavoittelu ja sen saavuttamisen eteen nähty vaiva on meille tyydyttävämpää kuin päämäärään pääseminen. Sen sijaan maaliin päästyä hetken onni vaihtuu nopeasti tyhjyyden tunteeseen ja jopa pettymykseen.

Me olemme ymmärtäneet onnellisuuden osittain väärin. Ei sen olekaan tarkoitus olla jatkuva olotila. Psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen jakaa onnellisuuden kolmeen päälajiin (siirryt toiseen palveluun). Tunneonni muistuttaa iloa ja se vaihtelee jatkuvasti. Tyytyväisyysonni puolestaan kuvaa, miten tyytyväinen ihminen on elämäänsä. Myös mielenrauha on osa onnellisuuden kokemusta.

Meillä on taipumus ymmärtää onnellisuus vain tunneonnen kaltaiseksi, arjen yläpuolelle nostavaksi iloksi. Tunteet ovat kuitenkin häilyväisiä, ne tulevat ja menevät moneen kertaa yhden päivän aikana.

Eihän kukaan voi tuntea ainoastaan yleviä onnentunteita aamusta iltaan, 24/7.

Siksi onnen käsittäminen pelkkänä vahvana tunnetilana johtaa harhaan ja saa monet luulemaan, etteivät he oikeastaan ole kovin onnellisia.

Mutta eihän kukaan voi tuntea ainoastaan yleviä onnentunteita aamusta iltaan, 24/7. Aidosti onnellinen ihminen kokee olevansa melko pysyvästi tyytyväinen elämäänsä, vaikeistakin hetkistä huolimatta.

Filosofi Frank Martela on puhunut länsimaissa vahvana vallitsevasta onnellisuuden normista. Ajatus kulkee siten, että ihminen on epäonnistunut, jos ei onnistu olemaan onnellinen. Martelan mukaan meillä onkin suuri kynnys myöntää, ettemme ole onnellisia. Hampaat irvessä onnen perässä juokseminen tekee meistä entistä onnettomampia.

Mitäpä jos tänä jouluna myöntäisi itselleen, että elämässä on kaikenlaista? Jos yrittäisi hyväksyä, että matkan varrelle mahtuu vuorenhuippuja ja niiden varjoissa olevia laaksoja, onnenhetkiä ja tylsiä päiviä. Ne kaikki kuuluvat elämään eivätkä ne tarkoita epäonnistumista onnen tavoittelussa. Päinvastoin, juuri pienistä arkisista hetkistä onni lopulta koostuu, kun niitä osaa pysähtyä ihmettelemään.

Ehkä tänä jouluna onni löytyy armeliaisuudesta itseä ja muita ihmisiä kohtaan. Ehkä aattona mieleen hiipivän haikeuden voisi ottaa vastaan katsomalla sitä kauniisti ja sen jälkeen valitsemalla suklaarasiasta toisen konvehdin, sellaisen, jossa on lempitäytettäsi.

Paula Tiessalo

Kirjoittaja on Yle uutisissa työskentelevä terveys- ja hyvinvointiaiheisiin erikoistunut toimittaja, jonka intohimona on yrittää ymmärtää itseään ja muita. Jouluna hän säälii viimeisenä rasiaan jääviä ananastäytteisiä konvehteja.

Aiheesta voi keskustella 20.12. klo 16.00 asti.