Sisko Savonlahden kolumni: Raha toi onnen

Rahaa alkaa kummasti rakastamaan, kun sitä ei ole, kirjoittaa kirjailija Sisko Savonlahti.

pienituloiset
Kirjailija Sisko Savonlahti
Retu Liikanen / Yle

Suurin unelmani kävi toteen vuosi sitten syksyllä. Esikoiskirjani julkaistiin.

"Miltä sinusta nyt tuntuu?" tutut ja puolitutut alkoivat kysellä minulta.

Aina kun vastasin heille, tuntui kuin olisin katsonut itseäni ulkopuolelta. Kyllä, kirja sai hyvän vastaanoton sekä kriitikoilta että kuluttajilta. Kyllä, olen saanut kirjan myötä kiinnostavia työtarjouksia ja tarttunut niistä kiinnostavimpiin. Kyllä, ruotsalainen kustantamo osti kirjan käännösoikeudet. Kyllä, tiedän että kuulostan siltä, että olen täynnä itseäni.

"Olen iloinen”, olen päättänyt monologini.

“Hienoa", ihmiset ovat sanoneet.

Olen jäänyt miettimään, olisiko minun pitänyt mainita vielä yksi asia. Nimittäin raha. Sitten olen muistanut, että ihmisen täytyy aina hokea:

“Raha ei merkitse minulle mitään.”

Olen itsekin hokenut sitä. Mutta nyt, kun olen 37-vuotias ja viimeinkin saanut maksettua opintolainani ja kuitattua velat vanhemmilleni, olen muuttanut mieltäni. Raha merkitsee minulle enemmän kuin aavistinkaan – enkä minä edes ole ollut koskaan oikeasti köyhä. Sattui vaan niin, että rahahommani menivät, Irwin Goodmania lainaten, pieleen. Jätin kymmenen vuotta sitten kuukausipalkkaisen työn, palasin opiskelemaan, perustin toiminimen ja aloin työskennellä vapaana toimittajana. Se, minkä odotin olevan loistava tulevaisuus, paljastui joksikin muuksi: silpputöiksi, epämääräisiksi tuloiksi sekä asumistuen ja toimeentulotuen hakemiseksi, mutta ennen kaikkea kokemukseksi siitä, että olin ihmisenä epäonnistunut. Olin pienituloinen, enkä ollut ainoa. Vuonna 2017 noin 12 prosenttia suomalaisista oli pienituloisia (siirryt toiseen palveluun). Se tarkoittaa 654 000:ta ihmistä.

En tiedä, voiko pienituloisuutta ymmärtää, jos ei ole itse kokenut sitä. On vaikea selittää tunnetta, joka tulee, kun on kuun vaihde ja tietää, että kohta täytyy taas valita, kuka on se onnekas läheinen, jonka puoleen kääntyä. Tulisivatko vuokrarahat tällä kertaa äidiltä, isältä, vai kenties villinä korttina joltain ystävältä? Koska kyllä, minulla on käynyt tuuri. Läheisilläni oli paitsi halu myös mahdollisuus tukea minua.

En osaa selittää sitäkään, miltä tuntuu lukea artikkeleita, joissa asuntosijoittaminen saadaan kuulostamaan mukavalta harrastukselta. Sellaiselta, jonka vain hölmö jättää hyödyntämättä.

Enkä sitä, miltä tuntuu pysähtyä ruokakaupan tuulikaappiin tarkastamaan mobiilimaksusovelluksesta, kuinka paljon tilillä on rahaa, koska jos ei muista tehdä sitä, saattaa kohta keskustella kassan kanssa siitä, miksi maksupäätteellä lukee “hylätty”.

“Kokeile uudelleen”, kassat sanovat. “Se on tänään vähän reistaillut.”

Siihen kuuluu vastata “joo”, vaikka kaikki tietävät, ettei vika ole maksupäätteessä.

Raha merkitsee minulle myös sitä, että voin laittaa ostoskoriini syöntikypsän avokadon tietäen, ettei se aiheuta liukuhihnalla kohtausta.

Kun kirjoitan, että raha merkitsee minulle paljon, en tarkoita sitä, että haluaisin uida kolikkokasassa niin kuin Roope Ankka. Mutta myönnettävä on, että olen onnellinen nyt, kun voin maksaa itse vuokrani sen sijaan, että joutuisin yhä olemaan riippuvainen vanhemmistani. Raha merkitsee minulle myös sitä, että voin laittaa ostoskoriini syöntikypsän avokadon tietäen, ettei se aiheuta kassalla vaivaannuttavaa keskustelua.

Kyllä, taidan pitää rahasta. Ehkä se johtuu siitä, että tiedän, millaista on kun siitä on puutetta.

Tulevaisuudessa asiat voivat tietysti taas olla aivan eri tavalla. Sillä toisin kuin meille jatkuvasti väitetään, emme voi vaikuttaa kaikkiin asioihin, joita elämässä tapahtuu. Jos voisimme, päättäisimmekö muka: Minusta tulee isona pienituloinen! Rahahan ei merkitse minulle mitään!

Sisko Savonlahti

Kirjoittaja on Helsingissä asuva toimittaja ja kirjailija, joka työskenteli 18-vuotiaana espoolaisessa kahvilassa ja osti ensimmäisenä palkkapäivänään Miss Sixty -farkut.

Aiheesta voi keskustella 26.12. klo 17.00 asti.

Lue myös:

Sisko Savonlahden kolumni: Ihminen kehittää loputtomasti itseään, muttei vaivaudu edes tervehtimään toista

Kari Enqvistin kolumni: Elämän tarkoitus ei ole päästä golfkentälle mahdollisimman rikkaana

Aiju Salmisen sarjakuvakolumni: Kun mikään ei riitä