Robert Sundman: Hallituksen viestintästrategia vannoo avoimuuden nimiin, mutta vaikeissa paikoissa lupausta ei pidetä

Suoraviivaiset ohjeet istuvat huonosti politiikan turbulenttiin todellisuuteen, kirjoittaa Ylen politiikan toimittaja Robert Sundman blogissaan.

viestintä
Robert Sundman, Yle, 25.11.2019
Antti Haanpää / Yle

Jos pysäyttäisin liikkeenjohdon seminaarin ovella jonkun yleisöstä ja kysyisin, mitä hänelle jäi mieleen, hän saattaisi vastata näin:

Culture eats strategy for breakfast.

Konsulttien suosikkilausahdus pyrkii kiteyttämään, miksi yrityksen suunnan muuttaminen on niin vaivalloista.

Johtoportaassa voidaan tehdä yritykselle vaikka kuinka hieno strategia. Siinä voidaan valita uusi suunta, perustella se, määritellä, miten sitä kohti kuljetaan – ja tarjota mittaritkin, joita seurata onnistumisen varmistamiseksi.

Mutta jos työn todelliset tekijät eivät ole siihen sitoutuneet eivätkä koe sitä omakseen, jää uusi uljas strategia pian vanhojen toimintatapojen jalkoihin.

Viestintästrategia ikään kuin muuttaa hallituksen poliittiset tavoitteet markkinointikielelle – ”avainviesteiksi”, joita hallituksen ministerit esikuntineen sekä heitä tukevat virkamiehet sitten tarjoilevat.

Viime vuosikymmeninä julkisella sektorilla on omaksuttu entistä enemmän johtamisoppeja liike-elämästä. Myös valtionhallinnossa tehtaillaan erilaisia strategioita.

Antti Rinteen (sd.) hallitus päätti lokakuussa hyväksyä viestintästrategian (siirryt toiseen palveluun), lajissaan ensimmäisen. Paperin ote politiikkaan on kiinnostava. Viestintästrategia ikään kuin muuttaa hallituksen poliittiset tavoitteet markkinointikielelle – ”avainviesteiksi”, joita hallituksen ministerit esikuntineen sekä heitä tukevat virkamiehet sitten tarjoilevat kansalaisille ja ”sidosryhmille”, halutulla tavalla ja ennen kaikkea haluttuun aikaan.

Valtioneuvoston kansliassa (VNK) ollaan selvästi oltu ylpeitä strategiasta ja sitä on hehkutettu (siirryt toiseen palveluun) kymmenillä twiiteillä (siirryt toiseen palveluun) syksyn mittaan. (siirryt toiseen palveluun) Ja onhan strategiassa kieltämättä paljon hyvää: se esimerkiksi peräänkuuluttaa poliittiselta viestinnältä paitsi rohkeutta myös esimerkiksi avoimuutta silloinkin, kun asiat ovat vielä keskeneräisiä.

Nämä ovat erinomaisia arvovalintoja, katsoipa asiaa sitten kansalaisen tai vaikka toimittajan näkökulmasta.

Strategia ei kerro, miten virkamiesten tai poliittisten esikuntien tulisi toimia silloin, kun media kysyy epämieluisia kysymyksiä eivätkä avainviestit riitä vastauksiksi.

Vapaa yhteiskunta perustuu sille, etteivät toimittajat kuitenkaan istu kopeissaan odottamassa ministereiden avainviestien kilahtamista sähköpostiin. Kun media päättää itse, mistä se kysyy ja milloin, syntyy jännite.

Edellinen oikeusministeri Antti Häkkänen (kok.) totesi viime vuonna, että päätöksentekijöiden ja journalismin välisen suhteen kuuluukin olla jännitteinen (siirryt toiseen palveluun). Tämä suhde on yksi poliittisen viestinnän keskeisimmistä asioista, mutta juuri sen hallituksen viestintästrategia sivuuttaa.

Strategia ei kerro, miten hallituksen viestijöiden tulisi toimia silloin, kun media kysyy epämieluisia kysymyksiä eivätkä avainviestit riitä vastauksiksi.

Valtioneuvoston kanslia saattaa siis kertoa avoimesti, mitä hallitusneuvotteluissa tarjotaan ruuaksi. Mutta kun toimittaja haluaa kysyä, miksi hallitus vaihtaa kokouspaikkaansa ja piilottelee medialta, linjalla on hiljaista.

Aitoa rohkeutta olisi esimerkiksi myöntää, että poliittisen kriisin hetkellä viestinnän avoimuutta saatetaan myös rajoittaa.

Paperi ei tunnista myöskään poliittisen viestinnän ja viranomaisviestinnän välistä jännitettä.

Valtioneuvoston kanslia ja muut ministeriöt ovat viranomaisia, mutta ministerit ovat poliitikkoja. Viestintää tekevätkin paitsi virkamiehet myös poliittiset toimijat, kuten ministereiden esikunnat.

Mikä on poliitikkojen valta suhteessa viestiviin virkamiehiin? Kuka päättää, miten toimitaan, jos erimielisyyksiä syntyy? Uhrataanko viestintästrategian arvot, jos ministeri päättää kiukutella?

Kun viestintästrategia vaikenee vaaranpaikoista, se uhkaa muuttua viestinnän tekijöille itselleen hyödyttömäksi paperiksi. Monimutkainen poliittinen kulttuuri hotkaisee suoraviivaiset ja yksinkertaiset lupaukset aamiaiseksi.

Samalla strategian hyvät arvot meemiytyvät ja muuttuvat naurunalaisiksi yleisön silmissä. Miksi luvata rohkeutta ja avoimuutta, jos todellisuus on toisenlainen?

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö hallituksella pidä olla viestintästrategiaa. Hyvä alku olisi kuitenkin rehellisemmin sanoittaa auki kipukohdat. Aitoa rohkeutta olisi esimerkiksi myöntää, että poliittisen kriisin hetkellä viestinnän avoimuutta saatetaan myös rajoittaa.

Sanna Marinin (sd.) hallitus halusi jatkaa täysin samalla ohjelmalla kuin edeltäjänsä, mutta viestintästrategiaa sen kannattaisi ehkä tarkastella uudelleen.

Kirjoittaja on Ylen politiikan toimittaja.

Lue myös:

Tuoreen pääministerin ensiesiintyminen Brysselissä kompastui median sensurointiin

Marin pyytää anteeksi viestintäpäällikön "turhan jyrkkää" al-Hol-ohjausta lehdistötilaisuudessa