Suomalaiset teinistä eläkeläiseen kertovat, miten sotien jäljet heissä yhä näkyvät – “Me olemme esivanhempiemme summa”

Usein vasta neljäs sukupolvi on sotatraumoista täysin vapaa. Monet heistä ovat nyt nuoria aikuisia.

sukupolvet
Sodan jäljet
Stina Tuominen / Yle

Yle kysyi lukijoilta, millä tavoin sodat näkyvät edelleen perheiden ja sukujen elämässä. Millaisia ylisukupolvisia taakkoja suomalaiset kantavat mukanaan?

Vastauksia tuli 230. Niiden perusteella talvi- ja jatkosodan tai Lapin sodan jättämät haavat eivät näytä vieläkään täysin umpeutuneen. Sotamuistot ovat toki haalistuneet, mutta niiden seuraukset kulkevat mukana henkisinä taakkoina, käytöstapoina ja asenteina.

Voit vertailla eri ikäisten ja eri sukupolvea edustavien kirjoittajien tarinoita. Artikkelin päättää 18-vuotiaan nuoren kirjoitus.

Tämä on ensimmäinen juttu, joka on tehty vastausten perusteella. Palaamme aiheeseen vielä myöhemmin.

Sodan jäljet
Stina Tuominen / Yle

Koska sotakokemuksia ei ollut aikanaan sopivaa surra, osa veteraaneista työnsi traumojaan eteenpäin omille lapsilleen.

Jotkut siirsivät trauman vaikenemalla, toiset lyömällä. Monet tarttuivat pulloon. Surua ja heikkoutta ei saanut näyttää: pojat eivät itke!

Naiset kantoivat sota-aikana vastuuta arjesta. Myöhemmin he hoitivat lasten lisäksi myös murtuneita miehiään. Vahvan naisen malli siirtyi sukupolvelta toiselle. Monet vastaajista tunnistavat itsessään vahvuuteen sairastumisen.

Eräs vastaajista kirjoittaa: “Lapsissa kiteytyy, mitä sota tarkoittaa –loputonta turvattomuutta. Se purkautuu pitkäaikaisina ongelmina, joita jokainen osaa itse kuvitella, alkoholismista masennukseen. “

Tarinoista huokuu lapsen tarve tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi – oli aikakausi mikä tahansa.

Sodan jäljet
Stina Tuominen / Yle

Kaikki sukupolvilta toisille siirtyvät ongelmat eivät tietenkään johdu sodista. Sotien aiheuttamat taakkasiirtymät ovat kuitenkin näiden tarinoiden kertojille totta.

Traumaattiset tapahtumat vaikuttavat sukupolvesta toiseen, jos niitä ei tunnisteta ja käsitellä.

Psykoanalyytikko Pirkko Siltalan mukaan ne jatkavat kulkuaan ja siirtyvät aina uudelle sukupolvelle. Ne eivät häviä, vaan jäävät piilotajuntaan. ( Pirkko Siltala: Taakkasiirtymä)

Väitetään, että vasta neljäs sukupolvi on täysin vapaa sotien ylisukupolvisista traumoista. Se tarkoittaa sodan kokeneiden lastenlastenlapsia. Monet heistä ovat nyt nuoria aikuisia. Tässä artikkelissa on mukana myös heidän pohdintojaan.

Lukijoiden teksteistä nousi esiin erityisesti kuusi teemaa. Vaikeneminen ja puhumattomuus. Kykenemättömyys käsitellä tunteita. Ankaruus ja armottomuus heikkoutta kohtaan. Tyttöjen vastuu perheestä liian nuorina. Vahvuuteen sairastuminen. Viina ja väkivalta – yhdessä tai erikseen.

Rakkauden kaipuusta, puhumattomuudesta ja vaikeudesta käsitellä tunteita

Nainen, 38:

Tunteista tai mistään henkilökohtaisista asioista ei puhuta.

Isoisäni koki sodassa niin suuren trauman, että päätyi sodan jälkeen psykiatriseen sairaalaan psykoosin vuoksi. Hän oli perheelleen ankara ja näytti vain negatiiviset tunteet.

Minun äitini eli hänen tyttärensä sai raivokohtauksia milloin mistäkin, kun olin lapsi. Maitolasi kaatui: raivokohtaus. Olin unohtanut läksyt: raivokohtaus.

Lapsuuteni oli kuin pommikoneen pommien väistelyä ja pelkäämistä, vaikka sodan päättymisestä oli kulunut jo vuosikymmeniä. Olin herkkä lapsi ja kärsin edelleen lapsuuteni psyykkisistä traumoista.

Koen, että en ole saanut rakkautta koskaan. Mutta niin kokee varmasti äitinikin. Ei sellaista voi antaa eteenpäin, mitä ei ole itse koskaan saanut.

Mies, 24:

Oma ukkini oli 19-vuotias, kun hän joutui lähtemään sotaan. Äitini kertoman mukaan ukki oli sotien päättymisen jälkeen hyvin traumatisoitunut ja katkera. Hän oli nähnyt monen ystävänsä kuolevan rintamalla.

Ukki alkoholisoitui sodan jälkeen, mikä vaikutti paljon perheen sisäisiin väleihin ja osaltaan etäännytti ukin lapsistaan. Työnsä hän silti hoiti aina kunnialla varhaiseen kuolemaansa saakka. Ukki kuoli vain 50-vuotiaana, 27 vuotta ennen minun syntymääni.

Äitini on pyrkinyt antamaan meille enemmän rakkautta ja huolenpitoa, mitä vaille hän itse jäi lapsuudessaan.

Nainen, 37:

Isäni on syntynyt 1945. Hänen isänsä oli sodassa ja sai kranaatinsirpaleita korvaansa. Oli puoliksi kuuro ja aina pahalla tuulella.

Äiti on syntynyt 1944 ja on Karjalan evakko 11-lapsisesta perheestä. Itse olen 37 ja minulla on neljä lasta.

Olen joutunut kehittämään oman arvomaailman ja oman tapani olla kokonaan itse. Kotoa ei ole tullut minkäänlaisia emotionaalisia eväitä.

Mistään tunteista ei koskaan puhuttu, ja ilmapiiri oli hyvin ahdasmielinen.

Isäni joi joka ilta siihen asti, kun täytin 8. Sitten hän lopetti, ja alkoi lievittää stressiään kiusaamalla minua. Se aiheutti minulle teininä burnoutin ja syömishäiriön.

Sodan jäljet
Stina Tuominen / Yle

Mies, 34:

Omista ukeistani kumpikin palasi ainakin fyysisesti hyvinvoivana noin viiden vuoden taipaleeltaan, mutta olisi naiivia ajatella, etteikö sota olisi vaikuttanut jotenkin.

Lapsena isoisäni eivät varsinaisesti väistelleet sota-aihetta, mutteivat kyllä siitä ensimmäisinä puhuneetkaan. Eipä sitä suku heiltä vaatinutkaan. Jo kauan ennen kuin koko sotatraumaylipolvisuus-debatti alkoi, pohdin että siinä, miten oma isäni odotti minulta, heijastui hänen oma kasvuympäristönsä.

Tehtäköön selväksi heti, etten koe omaa kasvatustani mitenkään "kovaksi". Molemmat isoisäni pitivät suuresti lastenlapsista, samoin mummoni.

Ehkä isoisän puhumattomuus omille lapsilleen näkyy parahiten siinä, että isäni kasvoi jäykän päämäärätietoiseksi, osin itsepäiseksi. Hänen odotuksensa taas omilta lapsiltaan eivät kenties aina olleet kohtuullisia.

Joku kai sanoisi, että empatian oppiminen on jäänyt vaillinaiseksi sekä isälläni että minulla.

Ei ole ehkä aivan oikein vetää suora linja isoisän sotakokemusvaitiolosta isäni kautta itseeni, muttei sitä voi poissulkeakaan yhtenä tulkintalinjana.

Siitähän ukin hiljaisuudessa kai pohjimmiltaan oli kyse – miten käsitellä kieltämättä poikkeukselliset kokemukset ja tunteet?

Sodan jäljet
Stina Tuominen / Yle

Tytär vanhemman rooliin

Nainen, 54:

Äitini jäi sotaorvoksi viisivuotiaana. Hänen isänsä kuoli rintamalla, kun äitini oli vain kolme kuukautta vanha. Hieman myöhemmin kuoli sodan oloissa hänen äitinsä. Hän päätyi lastenkoteihin. Lopulta hänet sijoitettiin monen muun tavoin maatilalle.

Lapsuuden ajan turvattomuus yhtyi sodan jälkeiseen julmaan suhtautumiseen.

Sotaorvot päätyivät helposti kiusatuiksi. Se kuulostaa julmalta, mutta yhteiskunta oli silloin julma heikoille. Sotatraumaa sekin. ”Mitäs menivät sinne itseään tapattamaan”, saatettiin sanoa lapselle.

Osa maataloista piti heitä vain työvoimana. En viitsi kuvitella, mitä tyttölapsille on sijaiskodeissa tehty. Emotionaalisesti hajalla ollut yhteiskunta ei osannut ottaa orpolapsia huomioon. Kaikkien piti vain pärjätä. Parempi oli olla puhumatta.

Sodan orpouttamat ovat edelleen aiheesta käydyssä keskustelussa varjossa. Eräänlaisia näkymättömiä lapsia, nyt jo 75–85-vuotiaita keskimäärin. Ruotsiin lähetetyistä sotalapsista on kyllä puhuttu.

Äitini on ollut turvaton ja myöntänyt, ettei ole osannut olla äiti. Jouduin itse ottamaan vanhemman roolia liian varhain.

Ehkä vasta itse saan kierteen poikki, eikä se siirry enää omille lapsilleni eli neljänteen polveen. Mutta kolmanteen polveen sota on tullut.

Kärsimys jalostaa ja heikkous on häpeä

Nainen, 61:

Äitini, vuonna 1927 syntynyt pirkanmaalaisen pikkutilan tytär, joutui miesten lähdettyä rintamalle ottamaan vastuuta tilan asioista enemmän kuin niin nuoren tytön pitäisi.

Ensimmäisenä sotatalvena hän ajoi hevosella tukkilastin pois metsästä. Hintelälle 12-vuotiaalle tytölle sen on täytynyt olla kova paikka.

Äidille jäikin marttyyrimäinen, hyvin ankea suhde työntekoon ja elämään.

Työ ei ollut työtä ellei se ollut raskasta ja kuluttavaa.

Jossain määrin tämä päti myös koko elämään: vain kärsimys teki asioista kokemisen arvoista.

Tästä vinoutuneesta työ- ja elämänkäsityksestä olen pyristellyt eroon koko elämäni ajan.

Olen syntynyt vuonna 1958 ja lapseni ovat syntyneet vuosina 1984 ja 1987.

Minusta näyttää, että olen onnistunut kohtalaisen hyvin välttämään tämän taakkasiirtymän heidän osaltaan, ja lapsenlapseni ovat jotakuinkin varmasti vapaita tuosta riesasta.

Sodan jäljet
Stina Tuominen / Yle

Nainen, 44:

Itse edustan kolmatta sukupolvea ja kasvatan neljättä. Tärkein perintö on se, ettei heikkoutta saa koskaan näyttää missään elämän osa-alueella. Heikkoutta pidetään jopa häpeänä.

Omalla kohdallani jatkuva "minä selviän kaikesta itse ja omilla huolilla muita en rasita" -mentaliteetti painaa ja teini-ikäinen poikalapseni pitää itseään "heikkona", koska kärsii paniikki- ja ahdistuskohtauksista.

Näin ainakin meillä kuuluu vielä kaikuja menneestä ja sen tuomasta asenteesta. Elämä on opettelua hyväksymään oma heikkoutensa ja avun vastaanottaminen kokematta häpeää.

Viinaa ja väkivaltaa sukupolvelta toiselle

Nainen, 53:

Isoisäni oli ihana ja hurmaava mies, kun hän meni sotaan. Sodasta palasi muuttunut mies. Mies, joka oli perhettään kohtaan sadisti ja joka fyysisellä väkivallalla tuhosi lapsensa.

Yksi näistä lapsista on isäni, joka myös oli väkivaltainen äitiämme ja meitä lapsia kohtaan. Hän sairasti vakavaa alkoholismia. Isäni sisko oli myös vakavasti alkoholiongelmainen ja teki myöhemmin itsemurhan.

Minun siskoni voi erittäin huonosti. Veljenikään ei ole saanut elämästään otetta. Minä olen käynyt koko aikuisikäni terapiassa. Olen yksinhuoltaja ja teen kaikkeni, että samat traumat eivät enää kiusaa tytärtäni.

Hänen elämänsä sujuu vielä ihan hyvin.

Sodan jäljet
Stina Tuominen / Yle

Mies, 44:

Isän isä oli rintamaveteraani, kovakourainen alkoholisti, jonka tyrannian vallassa kahdeksanlapsinen perhe eli niukassa toimeentulossa. Isästäni tuli sosiaalisilta taidoiltaan täysin onneton alkoholisti. Hän erosi äidistäni kun olin kolmevuotias.

Elin äitini kanssa kahden. Minkäänlaista aitoa yhteyttä en ole koskaan isäni kanssa tavoittanut, vaikka lapsena olin pakolliset viikonloput hänen luonaan.

Yksinhuoltajaäitini kuoli syöpään ollessani 20-vuotias. Edes tuolloin ei isäni kyennyt tukemaan minua.

Nyt olen 44-vuotias kolmilapsisen ydinperheen isä. Sairastan syöpää. Samoin vaimoni.

Isäni on ollut nyt raitis 14 vuotta. Hän on kömpelösti yrittänyt auttaa meitä ja varmasti tuntee aitoa välittämistä, mutta keinot tukemiseen ovat hänellä vähissä.

Minä olen ollut lapsilleni hellä, rakastava ja läsnäoleva isä. Sodan trauma ei enää heille etene.

Nainen, 59:

Isäni oli sotatraumatisoitunut, ja kasvoin siksi perheväkivaltaisessa kodissa. Olen nyt 59-vuotias ja käsitellyt lapsuuteni traumaa eri elämänvaiheissa. Koen kuitenkin, etten itse siitä koskaan tule täysin vapaaksi. Joiltakin osin myös lapseni ovat joutuneet kokemaan traumaani.

Lapsenlapseni, ihanat 5- ja 2-vuotiaat tytöt, näyttäisivät olevan onneksi vapaita traumasta.

Avoimuus ja se, että asiasta on puhuttu ja kirjoitettu julkisesti, on minua auttanut erityisen paljon.

Lapsuudessa syntyneet tunne-lukot ovat avautuneet, mutta vasta myöhäisemmällä iällä olen itseäni oppinut ymmärtämään.

Suhteeni isään on ohjannut parisuhdevalintojani. Niissä olen ollut hyväksyntää ja turvallisuutta hakeva.

Ikään kuin olisin aikuisiällä halunnut miessuhteissani ratkaista sitä, mikä lapsuudessa ei onnistunut. Monessa asiassa olen kasvanut aikuiseksi, mutta parisuhteessa huomaan välillä olleeni se pelokas ja toivoton pikkutyttö.

En ole isälleni katkera tai vihainen, ymmärrän.

Lapsi ottaa sen minkä saa, minullakin on muutamia kauniita asioita, joita olen mielessäni elättänyt.

Ne karmeudet, jotka lapsuudessa koin, olen suurelta osin käsitellyt ja päästänyt irti.

Sodan jäljet
Stina Tuominen / Yle

Nainen, 43:

Isän puolelta olen karjalainen ja inkerikko. Minua haukuttiin ryssäksi koko ala-asteen ajan.

Äidin puolen suku oli hyvin katkera karjalaisille, joille annettiin "ilmaiseksi" maata sodan jälkeen viljeltäväksi. Suku haukkui karjalaisia ryssiksi ja piti heitä alempiarvoisina.

Karjalaiset sukulaiseni vaikenivat täysin omasta kulttuuristaan. Kaikki valkopestiin ja häivytettiin. Olisin ehdottomasti kaivannut pönkitystä persoonalleni. Kasvoin puolikkaana toista puolta häveten.

Perheenä ja sukuna emme ole pystyneet käsittelemään kipeitä asioita. Sodankäyneiden lapsia kuritettiin ja häväistiin, lapsia tehtiin paljon, ja lapset ovat jatkaneet kostoa omille lapsilleen. Itse en ole kyennyt enkä halunnut omaa perhettä, sillä lapsuus oli niin kurja maaseutupitäjässä, jonne evakoita aikanaan asutettiin.

Olen pitänyt itseäni hengissä käymällä pitkään terapiassa.

Kotiseudulla käydessäni tuntuu, että palaan menneille vuosikymmenille. Niille vuosikymmenille kun sota on juuri loppunut. Traumatisoituneet ja harhaiset miehet toikkaroivat humalassa ja rasvaavat aseitaan.

Minun mielestäni meidän sukuun vaikuttaa yhä myös kansalaissota.

Olen nykyään täti ja otan sen tehtävän vakavasti. Olen päättänyt olla mukana kääntämässä kelkkaa kammottavassa sukusaagassamme.

Lapsi voi selviytyä yhdenkin terveen aikuisen avulla. Haluan olla sellainen aikuinen.

Ei pelkästään traumoja – perintönä ahkeruus ja säästäväisyys

Nainen, 39:

Meillä ei kotona haaskattu, törsätty tai kerskakulutettu. Ostettiin vain tarpeeseen, jos siihenkään, ja oltiin humputtelematta. Muistutettiin pahasta päivästä.

Ruoka oli aina itse tehtyä ja maan antimiin perustuvaa. Ruokaa ja ruuan tekijää opittiin kunnioittamaan.

Vanhojen ihmisten kunnioitus oli tärkeää. Käytöstavat olivat tärkeitä. Armeijan käynti ja työnteko olivat tärkeitä.

Epäluulo ulkomaalaisia kohtaan oli terve asenne.

En ole kokenut näitä asioita traumoiksi. Ne ovat oman aikansa ihmisten parhaita yrityksiä tuottaa tervettä jälkipolvea.

Totisesti olisin valmis siirtämään näitä traumoja jälkipolville.

Sodan jäljet
Stina Tuominen / Yle

Mies, 69:

Isäni oli 25-vuotias, kun talvisota syttyi. Hän joutui olemaan rintamalla jatkosodan loppuun asti.

Vanhempani tapasivat ja avioituivat sodan jälkeen, jälleenrakennuksen aikaan. Synnyin vuonna 1950, ja jäin vanhempieni ainokaiseksi.

En voisi kuvitella turvallisempaa ja rakastavampaa lapsuutta. Työläisperheessämme ei liialti rahaa ollut muttei puutettakaan. Sodasta ei juurikaan puhuttu.

Vielä 1950-luvulla oli ns. "kulkumiehiä", joita majoitettiin kotonani, ketään ei yön selkään laitettu.

Uutisia luettiin monesta sanomalehdestä. Vanhempani äänestivät kaikissa vaaleissa.

Meillä ei riidelty, lyöty eikä juotu.

Sodan vaikutukseksi katsoisin perusoptimismin, tulevaisuudenuskon, suvaitsevaisuuden ja ajan hengessä pysymisen.

Mies, 40:

Eivät sodat ole minään kipeänä traumana minulle, lapsenlapselle, näkyneet. Äidin äitini – Laatokan Karjalan evakko – siitä kai eniten suruissaan oli. Isoisät kertoilivat sotajuttuja pyydettäessä.

Molemmat vanhempani sen sijaan traumatisoituivat kodin, uskonnon ja isänmaan suitsuttamisesta ja hukuttautuivat päätä myöten 60–70-lukujen vasemmistoradikalismiin.

Nainen, 71:

Lämpimiä, tuntevia, rakastavia isiä me saimme heistä. Mutta minä säikähdin silti: nelikymppiseksi asti näin painajaisunia pommituksista ja myös muista kummallisista kokemuksista.

Neljäs sukupolvi – traumoista vapaa, muttei historiaton

Nainen, 18:

Minä itse kuulun neljänteen polveen ja haluaisinkin kertoa, miten koen isoisovanhempieni kokemukset. Ovatko sotatraumat siirtyneet minulle asti?

Kaikki isoisoisäni, niin äitini kuin isänikin puolelta, olivat rintamalla ja myös selvisivät sieltä hengissä. Äitini isän vanhemmat olivat karjalaisia ja joutuivat jättämään kotinsa.

Minun isovanhempani ovat syntyneet 1938, eli ovat olleet pieniä lapsia sodan aikana. He ovat kertoneet tarinoita siitä, kuinka muistavat pommikoneiden lentäneen talon yli ja siitä kun oma koti löydettiin maa tasalle poltettuna.

Nämä tietenkin ovat vaikeita muistoja, mutta koen, että he eivät ole siirtäneet traumojaan minulle.

Senhän me tiedämme, ettei sodasta ilman traumoja tulla takaisin. Äitini on nähnyt, kun ihminen kärsii sodan kauhujen aiheuttamasta stressihäiriöstä. Ja kuinka isoäiti itkee kaatuneen veljensä ja menetetyn kotinsa vuoksi.

Koen ja tiedän, että neljäs sukupolvi sodasta on etäämpänä noista kauheista tapahtumista. Sota jää koko ajan kaukaisemmaksi. Mutta täysin ilman jälkiä sodasta emme ole jääneet.

Minä uskon, että tällainen kansallinen trauma jättää jälkensä ainiaaksi. Sisällissodasta on jo sata vuotta, mutta voimme huomata julkisesta keskustelusta, ettei siitäkään olla "päästy yli".

Sota on sellainen tragedia, että sitä ei sovi unohtaa, koska se ei saa toistua. Sodan traumoista sen sijaan pitäisi päästä yli sukupolvien aikana.

Me olemme esivanhempiemme summa. Heidän kokemuksensa vaikuttavat vielä monen sukupolven jälkeenkin, vaikka sota onkin jo meille kaukainen asia.

Minä kunnioitan sotaveteraaneja ja kaikkia sodan aikana eläneitä, jotka pitivät Suomen koossa ja itsenäisenä.

Isoisovanhempieni kunniaksi haluan joskus käydä heidän kotiseudullaan Karjalan kannaksella.

Sotatraumoista olen vapaa, mutta jälki on ikuinen.

Tämä oli ensimmäinen kooste, joka on tehty kyselyn pohjalta. Aiheeseen palataan myöhemmin talvella.

Lähteet: Pirkko Siltala: Taakkasiirtymä; Päivi Helakallio-Ranta: Sodan pitkät jäljet: Ylisukupolviset sotatraumat; Pirjo Tuhkasaari: Ylisukupolvisuus.