Joulukuuset ovat hevostallin maskoteille suurta herkkua – kahden aasin omistaja: "Kuusi menee päivässä"

Marianne Jaakkola ei allekirjoita, että aasit olisivat tyhmiä tai itsepäisiä.

hevostallit
Aasit Asni ja Peppiina herkuttelevat mielellään joulukuusilla.
Omaperäinen vinkki joulukuusen kierrätykseen: Asnille ja Peppiinalle kuitupitoista ravintoa. Marianne Jaakkola

Asni ja Peppiina syövät tallissa aamupalaksi leipää ja olkia. Tallin pihamaalla odottaa joulukuusi, joka on aasien joulunjälkeistä herkkua.

– Aasi kaipaa kuitupitoista ravintoa. Pihapuut pääsevät vähemmällä, kun aaseille tarjoillaan myös kuusia, kertoo hevostilan emäntä Marianne Jaakkola.

Jaakkolan islanninhevostalli sijaitsee Mynämäen Kalelassa, 45 kilometriä Turusta. Tilalla on 11 hevosta, jotka asuvat ympäri vuoden vapaina kuuden hehtaarin metsässä. Kaksi aasia ovat Jaakkolan mukaan tallin maskotteja.

Suomen aasiyhdistyksen arvion mukaan maassa on nelisensataa aasia.

Neulaset eivät herkuttelua haittaa

Asni on musta, yli 20-vuotias aasi, joka on ollut Jaakkolalla toistakymmentä vuotta. Sillä on korkeutta 140 senttiä, vähän kuin islanninhevosella. Peppiina on 11-vuotias ja vain reilun metrin korkea, shetlanninponin kokoluokkaa.

Naapurit tietävät hyvin, että joulun jälkeen kuuset kannattaa nakata Jaakkolan tilalle. Viime vuonna Marianne Jaakkola oli kuullut, että joku oli vienyt myymättömät joulukuuset metsään, ja tänä vuonna hän laittoikin kuusikyselyn Facebookiin.

– Kuuset voisi tuoda meille hyötykäyttöön. Saamme myös kuusia hakkuuaukeilta.

Luulisi, että kuusenneulaset ovat pistäviä aasillekin.

– Viime vuonna huomasimme, että kuusta ei voi antaa paljon kerralla. Aasit saivat syödä niitä vapaasti, ja Asni sai vatsavaivoja. Nyt annamme vain kuusen kerrallaan, ja vatsavaivoilta on vältytty.

Neulaset eivät siis haittaa aaseja, päinvastoin. Ne syövät oksatkin, mutta neulaset innostavat erityisesti. Ihan loppuunkaluttua kuivaa kuusta ne eivät syö.

Toiset kuuset maistuvat selvästi paremmin kuin toiset. Joku kuusi menee päivässä, jotain toista aasit voivat syödä muutamankin päivän.

Hevoset aluksi kauhuissaan aasikavereista

Marianne Jaakkolan ystävällä oli 80-luvulla aasi, ja siitä lähtien hän halusi hankkia itselleenkin sellaisen. Sopiva yksilö tuli myyntiin reilu kymmenen vuotta sitten.

Aasit Asni ja Peppiina Jaakkolan tallin pihalla
Asnin ja Peppiinan huutoa ei juuri Mynämäessä kuulla, vaikka aaseihin yleensä yhdistetäänkin kirskuvan sahaava ääni. Marianne Jaakkola

Kun tilalla on myös islanninhevosia ja shetlanninponi, kolme koiraa sekä tallikissoja, herää kysymys, miten aasit tulevat toimeen muiden eläinten kanssa.

– Koirat ja kissat joutuvat kyllä väistämään aaseja. Ensimmäiset kymmenen vuotta Asni asui hevosten kanssa, ennen kuin tuli toinen aasi. Nyt ne ovat lähinnä kahdestaan ja seuraavat hevosia aidan toiselta puolelta.

Tajuavatko aasit itse, että ne eivät ole hevosia?

– Kyllä ne tietysti kokevat, että ovat molemmat laumaeläimiä. Ja kavioeläimiä. Aaseilla ei ole koskaan ollut ongelmaa tottua hevosiin, mutta hevoset ovat pelänneet niitä.

Asnin tulo tilalle oli hevosille oikeastaan kauhistus. Jotkut pelkäsivät sitä monta viikkoa. Ne eivät uskaltaneet liikkua taakseen katsomatta, ettei vain aasi ole takana.

Asnikaan ei laskenut hevosten sietorajaa, sillä kun Peppiina tuli, sama toistui. Taas hevoset pelkäsivät muutaman päivän, ennen kuin tajusivat, että tulokas on kuin Asni.

Aasitko tyhmiä?

Aasit eivät ole Jaakkolan mielestä missään nimessä vähä-älyisiä eläimiä, vaikka niitä usein sellaisiksi kuvaillaankin.

– Ennemmin sanoisin niitä älykkäiksi. Ihmiset pitävät helposti itsepäisenä semmoista, joka ei toimi niin kuin ihminen ajattelee. Aasi paremminkin ajattelee, ennen kuin se tekee. Se ei tee suinpäin, mitä sen käsketään, vaan se miettii, kannattaako tehdä.

Marianne Jaakkola hellii aasejaan Asnia ja Peppiinaa.
– Maailmassa on tarpeeksi kaltoinkohdeltuja aaseja, Marianne Jaakkola sanoo ja pitää huolen, etteivät Asni ja Peppiina kuulu niihin. Tarja Hiltunen / Yle

Marianne Jaakkola näkee aasit myös kokeilunhaluisina. Itsepäisyyttä hän kutsuisi mieluummin omaksi ajatteluksi.

Aasin huutoa ei kuulu joka päivä

Moni luulee, että aasit pitävät kirskuvaa ääntä, mutta Mynämäen kaksikko pysyy hiljaa. Missä on se kuuluisa aasin nauru… tai huuto?

– En minäkään kuule joka päivä aasin huutoa, vaikka tässä pihalla pyörin. Meidän aasimme huutavat lähinnä silloin, kun niillä on niin sanotusti hätä.

Marianne Jaakkola voi aamulla kuulla taloon sisälle asti, jos aaseilla on nälkä ja ne odottavat häntä tuomaan ruokaa. Tai jos esimerkiksi hevosia lähtee iso ryhmä maastoon, aasit hermostuvat, kun tarhan lauma kutistuu. Myös jos eläinlääkäri on tutkimassa hevosta, aaseja alkaa hermostuttaa, mitä hevoselle tehdään.

– Yleensä jos toinen alkaa huutaa, toinenkin yhtyy siihen.

Aaseja pidetään monessa maassa kuormajuhtina, ja jossain niillä voi ratsastaakin. Vaan eipä Jaakkolan aaseilla.

– Minulla on tapana sanoa, että maailmassa on tarpeeksi kaltoinkohdeltuja aaseja. Meidän aasimme ovat ihan oloneuvoksia, lemmikkejä ja laumanjäseniä.

Aika pitkäikäinen ilo niistä onkin.

– Aasi saattaa elää jopa 40-vuotiaaksi. Sen puolesta olemme vasta alkutaipaleella, toteaa Marianne Jaakkola.

Lue lisää:

"Aasi oppii nopeasti, milloin ihmistä voi jallittaa, ja käyttää sitä hyväkseen"

Aasit yleistyvät Suomessa - ongelmana liian hyvät oltavat

Suomessa harvinaisten miniaasien kanssa ei tunteita voi piilotella