Punaiset sukat, sininen viitta – suomalaisen muinaishaudan selittämättömän hyvin säilyneet jäänteet kertovat muodin edelläkävijän asusta keskiajan kynnyksellä

Vaatteissa näkyvät sekä rautakauden perinne ja että uudet eurooppalaiset tuulet. Käsistään kätevällä on pian mahdollisuus pukeutua samalla tavoin.

arkeologia
Lankanäytteitä, sinisen eri sävyjä ja punaista.
Raision seudun koulutuskuntayhtymän artesaaniopiskelijat ovat tehneet värjäyskokeiluja Ravattulan muinaispukua varten. Jaana Riikonen

Noin 800 vuotta sitten Aurajokilaaksossa saateltiin hautaan punasukkainen nainen, joka ei ollut aivan kuka tahansa. Niin paljon on pääteltävissä hänen vaatteistaan, vaikka hänestä itsestään ei Suomen happamassa maaperässä ole säästynyt mitään.

Hapan maa söi nopeasti myös valtaosan vaateparresta. Se ei ollut tutkijoille yllätys. Pikemminkin yllätti se, miten paljon asusta oli sittenkin säilynyt tähän päivään – myös kangassukista, joita vanhempia Suomesta ei ollut löytynyt koskaan ja joiden punainen väri oli aikanaan uusinta uutta.

Tekstiilien jäänteiden perusteella tutkijat tietävät naisen pukeutuneen osittain tavalla, joka oli vasta tulossa Suomeen tuolloin ristiretkiajan ja keskiajan vaihteessa. Vaikutteiden lisäksi myös tekstiilien punaväri oli tuontitavaraa.

Nyt puvun salaisuudet ovat niin hyvin selvillä, että käsistään kätevät pääsevät pian paukuttamaan kangaspuilla villatoimikasta ja ompelemaan omaa muinaispukua. Sen lopullinen malli koruineen ja kampauksineen on määrä julkistaa huhtikuussa.

Rautakausi muuttui Suomessa 1200-luvulla varhaiskeskiajaksi. Rautakauden viimeiset vuosisadat olivat ristiretkiaikaa, jolloin Euroopassa levitettiin aktiivisesti kristinuskoa.

Hautausmaa, jonne parhaimpiinsa puettu 160–165-senttinen vainaja laskettiin, sijaitsee nykyisessä Kaarinassa, Ravattulan historiallisen kylämäen liepeillä.

Hautajaisten aikaan elettiin aivan 1100-luvun loppua tai 1200-luvun alkuvuosikymmeniä. Kristinusko oli vakiintumassa Varsinais-Suomeen.

Vuosisatojen vieriessä kirkko ja kirkkomaa hiipuivat sukupolvien muistista. Lopulta vain metsäsaarekkeen nimi, Ristimäki, antoi pientä vinkkiä menneestä.

Kuusi vuotta sitten arkeologit kertoivat jymyuutisen: Ristimäen pieneltä metsäiseltä kumpareelta peltojen keskeltä oli löytynyt Suomen vanhin toistaiseksi tunnettu kirkko. Sen ympärillä oli suuri ruumiskalmisto, jota aikoinaan kiersi kiviaita.

Arkeologeja kaivamassa koivmetsään raivattua aluetta, jossa on suuria kivenmurikoita,  muinaisen kirkon kivijalkaa.
Ravattulan kirkko oli noin kymmenen metrin pituinen ja kuuden metrin levyinen. Länsipäässä oli kirkkosali ja itäpäässä kuorihuone. Puukirkko purettiin ilmeisesti jo 1200-luvun alkuvuosikymmeninä mutta kivijalka löytyi kaivauksissa. Timo Virta

Ravattulassa arkeologien kenttätyöt loppuivat vuonna 2016, mutta kaivaukset jatkuivat laboratoriossa. Löytöjä lupailleiden hautojen maa vietiin isoina paakkuina laboratorioon kaivettaviksi.

– Sitä hommaa riitti vuosiksi, kertoo arkeologi Jaana Riikonen.

Hänen erityisalaansa ovat juuri tekstiilit.

Tekstiilien hyvä kunto on mysteeri

Ainutlaatuiset sukat paljastuivat maapaakusta viime keväänä, mutta ne eivät ole olleet ainoa yllätys.

Yleensä orgaaniset aineet tarvitsevat seurakseen metallia, jotta niistä säilyisi Suomen maaperässä yhtään mitään. Vyönsoljen alla voi olla hiven kangasta, sormuksen sisällä kappale sormiluuta tai kupurasoljen suojissa solisluun palanen.

Ravattulassa tekstiilijäänteitä oli säilynyt myös muuten.

– Se onkin mielenkiintoista, aika mysteerijuttu. Yleensä säilyminen edellyttää jotakin kuparipitoista, kuten vaatteiden pronssispiraalikoristeita, Jaana Riikonen sanoo.

Aikakaudelleen tyypilliset pronssispiraalit tosin kiersivät Ravattulan haudan numero 41/2016 naisvainajan esiliinaa, mutta niin oli monessa muussakin haudassa, eikä esiliinoista silti ollut säästynyt kangasta. Spiraalit eivät siis ole arvoituksen vastaus.

– Arkun laidastakin oli säilynyt puuta, ihan kuin lankkuna, mikä ei myöskään ole ollenkaan normaalia, Riikonen kertoo.

Ravattulan pronssi- ja muut metalliesineet sen sijaan ovat hyvin huonossa kunnossa.

– Monista hopeasoljistakin katsottiin ensin, etteivät ne voi olla hopeaa, koska ne näyttivät ihan siltä kuin ne olisivat sulaneet paikalleen, mutta mittauksissa hopeapitoisuus osoittautui korkeaksi.

Hapan maaperä suosii villaa

Tekstiilien säilymisen mysteeriä on yritetty ratkaista Ristimäen maaperän analyyseillä, mutta ainakaan toistaiseksi ei ole selvinnyt mitään erityistä. Hautausmaalle sattunut kalkkipitoinen kohta ei käy selitykseksi, sillä kalkki olisi säilyttänyt nimenomaan luita.

– Hapan maaperä on villatekstiileille kuitenkin parempi. Virosta on löytynyt hienoja luurankoja, koska siellä on kalkkipitoinen maa, mutta sieltä on tosi vähän kangaslöytöjä Suomeen verrattuna, Riikonen kertoo.

Hän ei ollut aluksi uskoakaan, millaisia löytöjä paakuista paljastui. Sääriä verhonneen pukimen löytyminen on ainutlaatuista. Hän etsi vastinetta muista tutkimuksista, mutta ei löytänyt.

Suomalaisten tapa haudata vainajansa juhlapukimissa antaa tutkijoille aineistoa, mutta vertailuaineisto puuttuu. 1200-luvun alussa Keski-Euroopassa vain kuninkaallisten ja piispojen kaltaiset merkkihenkilöt haudattiin parhaat päällä.

Hän toivoo, että tutkimusartikkeli, jonka hän on julkaisemassa alkuvuonna, houkuttelee kommentteja muilta tutkijoilta. Ehkä jollakulla on selitys sukkien säilymiselle tai peräti vastaava löytö. Toistaiseksi hän tietää naapurimaista vain nuorempia sukkia, keskiaikaisia.

Vanhoissa englantilaisissa käsikirjoituksissa on kuvia miesten sukista, tai pikemminkin irtolahkeista, mutta naisten pitkien helmojen alta mahdolliset sukat eivät kuvissa näy.

Kaivauslöytöjä on muun muassa Lontoosta, mutta ne ovat vasta 1300-luvun kerrostumista.

Piirros punaisesta sukasta ja kuviollisesta nauhasta, jolla sukka on solmittu. Sukan puuttuva osa merkitty katkoviivoilla.
Ravattulan kansgasukista oli säilynyt hameen- ja esiliinanhelmaan asti ulottuva osa, ei terää.Maikki Karisto

Vanutetusta lampaanvillasta tehtyjä kangassukkia pitivät paikallaan kuviolliset lautanauhat. Niissäkin on jotakin erikoista: oikean säären ympärille solmittu nauha on kuusi milliä leveää, vasemmassa sääressä vain kolmemillistä.

Moisiin erikoisuuksiin törmätessään arkeologeilla on taipumus selittää niitä rituaalisilla syillä. Kelpaisikohan se selitykseksi vielä keskiajan kynnyksellä, vai olivatko epäsuhtaiset sukkanauhat vain sattumaa?

Sitä Riikonen ei tiedä, mutta hän muistuttaa, että jotkin rituaalit ovat olleet hyvin pitkäikäisiä.

– Esimerkiksi sellainen, että hautoihin laitettiin vielä aika myöhäänkin veitsiä tai neuloja, teräviä esineitä, jopa kirves tai kirveenterä. Ne oli aivan selvästi tarkoitettu suojaamaan pahalta.

Tekstiileistä vastaava tehtävä oli neulakintailla, joita haudoista löytyy aika usein. Vainajan vyötärölle laitettuja neulakintaita ei ollut tarkoitettu käyttölapasiksi tuonpuoleisessa, vaan merkitys oli symbolinen.

– Ne olivat kuin amuletti. Kansatieteellisestäkin materiaalista tiedetään vielä 1900-luvun alusta, miten voitiin pistää kintaat vyön alla tuomaan hyvää onnea, kun lähdettiin johonkin tärkeään työhön, vaikka kylvämään tai sadonkorjuuseen, Riikonen kertoo.

Suomen ensimmäinen muinaispuku on Perniön puku 1920-luvulta. Euran puku 1980-luvun alusta on ensimmäinen, jolle on varsinaisesti tieteellinen pohja. Viimeisin eli kahdeksas on Mikkelin seudun puku vuodelta 1994.

Kun Ravattulan kalmiston tutkijat alkoivat tuumia, että löytöjen perusteella olisi mielenkiintoista tehdä muinaispuvun rekonstruktio, he eivät halunneet siitä samantyyppistä kuin aiemmat puvut.

Hauta numero 41 osoittautui erinomaiseksi lähtökohdaksi jollekin uudelle. Sukat eivät olleet ainoa erikoinen vaatekappale. Hamekin oli aivan erilainen kuin kaikki muut, joita Ristimäen vainajilla ja muillakin tuon aikakauden naisilla hautalöytöjen perusteella oli.

– Normaalitapaus oli peplos-mekon tyyppinen eli suorakaiteen tai neliön mallinen kangaskappale, joka kiedottiin vartalon ympäri ja kiinnitettiin olkapäiltä, hevosenkenkäsoljlla tässä tapauksessa, kun ollaan jo näin myöhäisessä ajankohdassa, arkeologi Jaana Riikonen kuvailee.

Loimen suunta kertoo, että kangaskappale käännettiin aina poikittain ennen kietaisua hameeksi. Poikittaisuus on suorastaan sääntö tuonaikaisissa hautalöydöissä. Haudassa 41 hameen loimi olikin pitkittäin ja poimuja availtaessa löytyi saumoja.

– Vaate oli koottu erilevyisistä kappaleista. Niitä oli ommeltu yhteen katesaumoilla ja tehty luultavasti hihallinen mekko.

Kappale ruskehtavaa kangasta, jossa näkyy saumoja.
Tiukasti poimuttuneen hamekankaan kappaleen suoristaminen vaati paletti- ja kirurginveistä. Kappaleessa näkyy kaksi saumaa ja helmapäärme. Riikka Saarinen / Turun museokeskus

Vainaja oli tavan mukaan peitelty viitalla, mutta sekin oli epätavallinen. Tyypillisiä kankaalle ommeltuja spiraalikoristeita siinä oli, mutta viitan päistä puuttuivat hapsut ja niiden pikkuspiraalit. Päädyt oli huoliteltu päärmeellä, ja koko viittaa kiersi pyöreäksi kudottu lautanauha.

Omaa muinaispukua haluavalle viitta on suhteellisen helppotöinen aiempien pukujen viittoihin verrattuna. Vielä helpottavampi uutinen on se, että puvun koruna on spiraalikoristeiden lisäksi vain yksi pieni hopeinen solki.

Jo olemassa olevien muinaispukujen korujen ostamiseen ei välttämättä riitä kymmenentuhatta euroa.

– Jos vaikka kansalaisopiston kurssilla voi kutoa näitä kankaita, niin tästä tulee asukokonaisuus, joka on jokanaisen saavutettavissa. Ei tarvitse ajatella, että se maksaa suurin piirtein pienen henkilöauton verran, Jaana Riikonen sanoo.

Punainen hiipi sinisen rinnalle

Vaatteiden mallin lisäksi myös värit kertovat, että Ravattulassa oltiin 1200-luvun taitteessa aikakausien välissä.

Vanha muotiväri oli sininen, mitä tummempi sitä parempi. Se piti pintansa vielä pitkään.

Sinistä saatiin värimorsingosta, jota saattoi kasvaa Suomessakin. Keski-Euroopassa sitä viljeltiin laajalti, ja rautakaudella sitä todennäköisesti tuotiin Suomeen kuivattuina morsinkopalloina, kertoo Jaana Riikonen.

Palanen vanutettua villakangasta ja lautanauhaa, jossa on geometrinen kuvio.
Lautanauhat, joilla sukat oli sidottu sääriin, ovat säästyneet tavattoman hyvässä kunnossa, ja sukkakankaassa näkyy yhä punerrus. Sue Salminen

Sukkien ja sukkanauhojen kuvioinnin punainen oli peräisin värimatarasta eli krapista, kalliista ja harvinaisesta tuontiväristä, jonka käyttö lisääntyi vasta keskiajan mittaan. Aurajokilaaksosta tunnetaan vasta 1300-luvun loppupuolelta värjäämöjä, jossa käytettiin krappia.

Sukkavilla osoittautui paikalliseksi. Sukkakangas ei siis ollut voinut tulla värjättynä muualta. Jonkun täytyi tuoda Aurajokilaaksoon krapin lisäksi sen käytössä tarvittua tietotaitoa jo toista sataa vuotta aiemmin kuin Turun kaupunkikaivaukset ovat kertoneet, Riikonen päättelee.

Myös mekko yllätti tutkijan uudemman kerran.

– Kun kangasta kaivoi esiin ja se vähän kuivahti, siinä rupesi näkymään pieni kuvio. Läpivalaisumikroskoopissakin näkyi, että siinä oli kahta erisävyistä lankaa.

Riikonen vertaa vaikutelmaa kukonaskel- tai pepitaruutukuvioon. Varsinainen termi on "värin vaikutus sidoksessa".

Hän kertoo ajatelleensa ensin, että toinen lanka olisi punaista, mutta ei sentään. Värianalyysissä molemmat paljastuivat värjäämättömäksi villaksi. Toisen oli täytynyt olla tummanruskeaa ja toisen selvästi vaaleampaa, ja punertava väri on lähtöisin haudan maaperästä, hän päätteli.

Asusteet muuttuivat ensin

Ravattulalaisnaisen esiliina ja viitta olivat perinteisen sinisiä. Se olikin varsinkin viittojen väri.

– En tiedä, tuliko se Bysantin Jumalanäidin viitoista, jotka usein ovat sinisiä. Sieltä jostakinhan ne vaikutteet kulkeutuivat tuon ajan naisten viittoihin, Jaana Riikonen tuumii.

Hän arvelee, että vaatteiden mallia saatettiin ottaa pienistä emali-ikoineista. Niitä taatusti liikkui täälläkin päin, kun kristinuskoa levitettiin, hän sanoo.

– Ja kyllä ne ideat Baltian spiraalikoristeisiin viittoihinkin tulivat Bysantin maailmasta.

Katolisen kirkon lisäksi myös Ruotsin kruunua oli alkanut kiinnostaa jalansija Aurajokilaaksossa, jota Riikonen kuvaa aikansa kasvukeskukseksi. Samalla kontaktit Keski-Eurooppaan lisääntyivät entisestään, mikä muutti pikku hiljaa myös pukumuotia.

– Ensiksi otettiin ehkä vaikutteita juuri asusteisiin. Koko vaatepartta ei ruvettu vaihtamaan kertalaakista.

Siirtymäkauteen viittaa myös se, että Ravattulan muotitietoisen vainajan esiliina ei näytä olleen solmittuna vyötäisille, vaan se oli ehkä vain laskettu hänen päälleen.

– Se voisi tarkoittaa, että se olikin jo vähän vanhanaikainen vaate, joka ei enää kuulunut varsinaiseen asukokonaisuuteen, vaan pantiin vain hautaan mukaan. Spiraalikoristeiset vaatteet jäivät pikku hiljaa pois käytöstä.

Kuusi pronssilangasta tehtyä spiraalikoristetta.
Artesaani Sue Salminen on valmistanut viitan spiraalikoristeet hautalöydön mukaan. Salminen johtaa pukuhanketta osana käsityömestarin tutkintoaan. Sue Salminen

Ravattulan muinaispukua täydentävät villanauhaan tehdyt spiraalikoristeet, jollaisista oli säästynyt haudassa selviä jäänteitä. Nauha kiedotaan pään ympärille, ja koristeet riippuvat ohimoilla.

Haudassa 41 hiuksia ei ollut säilynyt, mutta joissakin muissa Ristimäen haudoissa niitä oli. Yhdestä löytyi todellinen harvinaisuus, niin selittämättömän hyvin säilynyt nuttura, että sen perusteella Ravattulan puvun oheen voidaan antaa myös kampausvinkki.

– Kannattaa jo ruveta kasvattamaan pitkää tukkaa, Riikonen nauraa.

Ravattulan loppukeväällä esiteltävästä puvusta tulee Suomen yhdeksäs muinaispuku – tai kymmenes, jos lasketaan myös 1800-luvun lopun kansallismielisen innon synnyttämä Aino-puku.

Siihenkin saatiin vaikutteita hautalöydöistä, mutta varsinaisena tavoitteena oli tuolloiseen Kalevala-kuvaelmaan sopiva kaunis asu.

Euran emännän puku vuodelta 1982 on ensimmäinen, jolla on selvä tieteellinen tausta. Sen jälkeen on tehty Maskun ja Kaarinan puvut sekä viimeisimpänä Mikkelin seudun puku vuonna 1994.

Yhdistelmäkuva kahdesta muinaispuvusta, joista toinen on telineessä ja toinen naisen yllä.
Kaarinan puku (vas.) ja Euran puku perustuvat löytöihin, jotka on tehty viikinkiaikaisista haudoista Kaarinan Kirkkomäeltä ja Euran Luistarin kalmistosta. Matti Bergström / Museovirasto / Musketti & Turun museokeskus

Uudet tutkimusmenetelmät antavat uutta tietoa muinaisista tekstiileistä.

– Viime vuosina keinoksi ovat tulleet kromatografiset värianalyysit. Suomessa niitä ei ole toistaiseksi tehty, mutta Keski-Euroopassa niitä on mahdollisuus teettää. Ravattulan lankanäytteet analysoitiin Belgiassa, Jaana Riikonen kertoo.

Kromatografian avulla selviää, mistä kasvista tekstiilin väri on peräisin. Se voi olla esimerkiksi värimorsingon indigotiinia. Siitä saatiin indigonsinistä, joka on meille perin tuttu farkkujen värinä.

Alitsariinin ja purpuriinin löytyminen puolestaan osoittavat, että värjääjällä on ollut käytössään krappia, värimataraa.

– Aikaisemmin tehtiin lähinnä vain mikroskooppisia tutkimuksia tai joitakin kemiallisia liotuskokeita. Ne eivät ole yhtä päteviä. Jos vanhoja löytöjä ruvettaisiin tutkimaan uudestaan, niin varmasti värit vähän tarkentuisivat, Riikonen sanoo.

Silti edelleenkään ei pystytä välttämättä sanomaan, miten vahvoja värisävyt vaatteissa olivat, hän lisää.

Keskieurooppalaisten tutkimuslaboratorioiden vertailuaineistosta ei myöskään välttämättä löydy vastineita kaikille pohjoisille värikasveille.

Rekonstruktio on oman aikansa tulkinta

Uusia tekstiilitutkimuksia tehdään nyt myös Eurasta 50 vuotta sitten löydetylle haudalle, johon Euran puku perustuu.

Lautanauhatutkija Maikki Karisto, jota Riikonen kiittää alansa parhaaksi koko maailmassa, on pystynyt rekonstruoimaan nauhoista aivan uusia geometrisiä kuvioaiheita.

– Ohjeita ei kannata hakata kiveen. Kun tutkitaan uudestaan ja saadaan uutta tietoa, niin tehdään uudestaan ja tehdään parempi. Jokainen rekonstruktio osoittaa omaa aikaansa, Riikonen sanoo.

Piirros Ravattulan muinaispuvusta.
Ravattulan muinaispuku on ensimmäinen uusi rekonstruktio yli 25 vuoteen. Tältä puku valmistuttuaan näyttää. Veronika Paschenko

Villakuituihin erikoistuneen arkeologi Heini Kirjavaisen tutkimusten perusteella Ravattulan muinaispuvun materiaaliksi on valikoitunut ahvenanmaanlampaan villa, joka Riikosen mukaan muistuttaa parhaiten muinaislampaan villaa.

– Jos pukua ruvetaan jossakin kursseilla tekemään, täytyy kyllä vaihtaa suomenlampaaseen ja tehdastekoisiin lankoihin, mutta tätä ensimmäistä pukua varten langat on kehruutettu Virossa, pienessä kehräämössä Viljandissa.

Ennen kuin puku päätyy kansalaisopistojen kurssiohjelmiin, työtä riittää vielä paljon. Pitää muun muassa selvittää, mistä saadaan sopivat langat, ja tehdä uudet mallitilkut, jotta saadaan tiheydet kohdalleen, Riikonen luettelee.

Hän uskoo, että puvulle riittää kiinnostuneita tekijöitä. Sellainen tuntuma on tullut hanketta esitellessä, hän sanoo.

Ristimäen kalmiston noin 400 haudasta on tutkittu 60. Tekstiilien jäänteitä löytyi kymmenkunnasta. Vain yhdessä miehen haudassa oli vyön soljen yhteydessä säilynyt paria eri kangasta, muut löydöt ovat naisten haudoista.

Ristimäen kaivaukset olivat Turun yliopiston arkeologian oppiaineen hanke. Aineisto analysoitiin Alfred Kordelinin säätiöltä saadun apurahan turvin. Juuri nyt tutkijat kirjoittavat omien alojensa tuloksia artikkeleiksi, jotka täydentävät yhteistä arkeologista palapeliä.

Ristimäen vielä kaivamattomat haudat jäävät odottamaan uusia aikoja ja mahdollisesti uusia menetelmiä, joilla löydöistä voidaan saada entistäkin enemmän tietoa.

Riikosen mielestä Ristimäki on osoitus siitä, että mistä vain voi löytyä mitä tahansa.

– Kun Aurajokilaaksoakin on alettu tutkia tarkemmin, niin yllättävän paljon löytyy mäentöppäreitä, missä on muinaisjäännöksiä, joita ei ole koskaan ennen havaittu. Ravattulasta löytyi tähän asti vanhin tunnettu kirkon paikka, mutta vastaavia voi löytyä muualtakin.

Metallinpaljastimilla maastoa haravoiville harrastajille hän muistuttaa, että kaivaminen omin päin tuhoaa tieteellistä tietoa. Löytöpaikasta pitää ilmoittaa asiantuntijoille.

Ravattulan pelloilta on etsitty yhteistyössä asuinpaikkoja, ja se on hyvä juttu, hän sanoo.

Kartta Aurajokjvarren myöhäisrautakautisista kohteista.
Ravattulan Ristimäeltä on noin neljä kilometriä Turun tuomiokirkolle. Lähistöllä on monia muitakin arkeologisia kohteita myöhäisrautakaudelta. Johanna Marttila

Pukuprojekti tarkoittaa tekijöilleen talkoita, sillä työlle ei ole löytynyt rahoittajia. Edes hankkeessa mukana oleville käsityön ammattilaisille ei pystytä maksamaan heidän työstään, Riikonen suree.

Villat on ostettu ja kehräytetty ja väriaineet hankittu rahoilla, joita Suomen muinaistutkimuksen tuki -yhdistys on kerännyt myymällä muun muassa Ravattulan riipusta. Se on kopio hautalöydöistä, nahkavyön tai -hihnan pronssiheloista.

– Aloittaessamme vuosi sitten ajattelimme, että rahoituksen hakeminen apurahasäätiöltä olisi pelkkä muodollisuus. Uskoimme saavamme totta kai tukea, koska uusia muinaispukuja ei ole tehty pitkään aikaan. Mutta mistään ei ole saatu yhtään mitään, Riikonen kertoo.

Syyksi hän epäilee sitä, että muinaispuvut kiinnostavat lähinnä naisia. Miekkojen löytyminen ja rekonstruoiminen herättäisivät varmasti yleistä kiinnostusta, hän arvelee.

– Kuitenkin esimerkiksi hienojen lautanauhojen ja spiraalikoristeiden tekeminen vaatii aikamoista taitoa. Samanlaiset spesialistit niihinkin on tarvittu kuin miekkojen takomiseen.

Lue myös:

Äänisen saaressa säästyi Euroopan suurin kalmisto kaukaa kivikaudelta – arkeologian nykymenetelmät paljastavat yllätyksiä 8 000 vuoden takaa