Elokuvan Helene Schjerfbeck on vimmainen taiteilija, kipakka tytär ja lojaali ystävä: "Hänelle tärkeintä oli maalaaminen, muu oli turhaa"

Ohjaaja Antti J.Jokinen ei tee elokuvia naisista, vaan ihmisistä, joiden tarina kiinnostaa. Helene saa ensi-iltansa perjantaina.

Helene Schjerfbeck
Laura Birn
Laura Birn näyttelee Helene Schjerfbeckiä.Andres Teiss / Nordisk Film

Helene on elokuva taiteilija Helene Schjerfbeckistä, mutta se on myös suuren yleisön elokuva.

Budjetti on ohjaaja Antti J. Jokisen ensimmäinen selitys sille, miksi perjantaina ensi-iltansa saavan elokuvan julisteessa komeilee taiteilijan kanssa tasaväkisenä viiksekäs mies, Einar Reuter. Elokuva maksoi 2,6 miljoonaa euroa, kahden keskivertosuomalaiselokuvan verran.

Siksi katsomoon tarvitaan muutkin kuin taiteenrakastajat, ja siksi tarinan keskiössä on nuoren miehen ja vanhemman naisen onneton rakkaustarina.

– Tällä budjetilla kun tehdään, niin täytyy tehdä myös suurelle yleisölle elokuvaa. Oli löydettävä jokin kulma ihmiseen taiteilijamyytin takana. Usein sellaisen myytin takaa löytyy aika arkinen ihminen, tai työnarkomaniaa, mutta Schjerfbeckin takaa löytyi paljon muuta.

Johannes Holopainen ja Laura Birn
Taiteilijan suhde Einar Reuteriin (Johannes Holopainen) on elokuvan keskeinen elementti. Andres Teiss / Nordisk Film

Antti J. Jokisen ja Marko Leinon käsikirjoittama elokuva keskittyy vuonna 1915 alkaneeseen suurten muutosten aikaan Schjerfbeckin elämässä. Reuteriin tutustuminen oli kenties muutoksista merkittävin, mutta ei ainoa.

– Hän oli elänyt vuosikausia äitinsä kanssa lähes unohdettuna taidepiirien ulkopuolella. Sitten hän sai taidekauppias Gösta Stenmanin kautta näyttelyn Helsinkiin, ja siitä tuli suurmenestys.

Elokuvan kuvaaman ajanjakson aikana Einar Reuterista tuli Schjerfbeckin rakkauden kohde ja merkittävä mesenaatti.

Tuttavuudella oli dramaattiset seuraukset ennen kuin se hiipui ystävyydeksi, Jokinen toteaa.

– Schjerfbeck joutui lopulta sydänsurujen takia sairaalaan kolmeksi kuukaudeksi. Mitä sitä ennen tapahtui, niin sitä pitää mennä elokuvateatteriin katsomaan.

Helene ei silti ole tarina rakkauteensa riutuvasta taiteilijasta, vaan ihmisestä, jolla oli valtava vimma maalata. Sitä lopulta Jokisen mielestä kuvaa myös päähenkilön suhde Reuteriin.

– Rakastumisen tunne on tietenkin ihana, mutta samalla siinä joutuu alttiiksi toiselle ihmiselle. Kun haluaa toisen onnea, saattaa muuttaa omaa toimintaansa. Minulla on se käsitys, että Helenelle oli kipeä kohta se, että suhde Reuteriin oli vienyt niin paljon pois aikaa maalaamiselta. Hänelle tärkeintä oli maalaaminen ja kaikki muu oli lopulta turhaa.

Johannes Holopainen.
Johannes Holopaista viehättävät Einar Reuterin rauhantavoittelu ja kauneudenkaipuu. – Niitä tavoittelen itsekin. Andres Teiss / Nordisk Film

"Einar on näkökulma Heleneen"

Einar Reuter puolustaa elokuvassa paikkaansa myös siksi, että hän on katsojan sijainen.

Hänen kauttaan koetaan se, millaisen vaikutuksen tekee Schjerfbeckin taide, ja hänen tapansa tehdä taidetta. Näyttelijä Johannes Holopainen on aina ihaillut Schjerfbeckiä. Samaistuminen Reuterin hahmoon oli helppoa.

– Einar on näkökulma Heleneen. Itsellenikin oli helppo asettua siihen asemaan, jossa pääsee katsomaan ja ihailemaan sitä, miten Helene teoksensa teki.

Kosmopoliittinen renessanssi-ihminen vetosi Holopaiseen monin tavoin.

– Einar oli yhdistelmä todella monia asioita. Se oli tyyppi, joka käveli rotsi auki kaupungilla. Vaikka se oli näyttävä tyyppi, ja sen vaatteet oli aina viimeisintä muotia Pariisista, se saattoi jäädä yhtäkkiä ihastelemaan jonkun kukan kauneutta. Hänellä oli aina aikaa keskustella kaikkien kanssa, ja jokainen oli hänelle arvokas ja tärkeä.

Reuter oli merkittävä henkilö Suomen taiteelle muutenkin kuin Schjerfbeckin ihailijana. Vaikka hänen varsinainen ammattinsa oli metsänhoitaja, hän tuki taiteilijoita ja maalasi itsekin.

– Einar oli todella hyvin perillä historiasta ja taiteen kaanonista. Hän oli myös eränkävijä, joka löysi luonnosta rauhan ja kauneuden. Lisäksi Einar kirjoitti aikoinaan paljon taiteesta, esimerkiksi juuri Helenestä ja teki tätä tunnetuksi.

Laura Birn
Schjerfbeck ei pitänyt etuliitteestä sanassa naistaiteilija. – Ei hän halunnut vähätellä sukupuoltaan, mutta taiteilijaa ei voi määritellä sen perusteella, sanoo Birn. AndresTeiss / Nordisk Film

Lähteinä Schjerfbeckin kirjeet ja Liehun kirja

Antti J. Jokisella oli nuorena miehenä kaksi keskeistä unelmaa.

Toinen oli se, että hän saisi tehdä työkseen elokuvia. Toinen unelma oli se, että hän saisi tehdä elokuvan Helene Schjerfbeckistä. Nyt molemmat ovat toteutuneet.

Schjerfbeckin teokset olivat hänestä maagisia jo silloin, kun hän kävi katsomassa niitä pikkupoikana äitinsä kanssa Ateneumissa. Erityisesti Jokista ovat aina kiehtoneet teokset, jotka syntyivät taiteilijan hylättyä realismin. Vanhemmiten Jokiseen tekivät vaikutuksen taiteilijan askeettisuus ja rohkeus.

– Jossain on sanottu, että hänen työnsä joko jättävät kylmäksi tai iskevät kuin naula päähän. Kun tein pitkään taustatyötä elokuvaa varten, niin tuli se tunne, että hän taiteilijana yritti koko elämänsä tehdä teosta, joka olisi hänen omasta mielestään täydellinen.

Helenen käsikirjoitus pohjautuu vahvasti Rakel Liehun samannimiseen romaaniin.

Elokuva kuitenkin pyrkii olemaan faktoille Liehun romaania uskollisempi. Kirjoittaessaan Jokinen kahlasi läpi jokseenkin kaiken Schjerfbeckistä kirjoitetun – ja jokseenkin kaiken taiteilijan itse kirjoittaman.

– Schjerfbeckin kirjeitä on niin paljon, että emme ole olleet vain toisen käden tiedon varassa. Emme silti voi tietää, mitä neljän seinän sisällä on tapahtunut, se kuuluu elokuvan luonteeseen.

Johannes Holopainen ja Laura Birn Helene-elokuvan lehdistötilaisuudessa
Johannes Holopainen ja Laura Birn elokuvan lehdistötilaisuudessa.Pekka Tynell / Yle
Antti J. Jokinen Helene-elokuvan lehdistötilaisuudessa
Ohjaaja Antti J. Jokinen on aina halunnut tehdä Schjerfbeck-elokuvan.Pekka Tynell / Yle

Laura Birn: "Kuvittelin aiemmin hauraan ja heiveröisen naisen"

Jokisen mielikuva hauraasta, sairaalloisesta naisesta muuttui taustatyössä täysin.

Erityisen paljon silmiä avasi tutustuminen Schjer­fbeckin tekniikkaan kuvataiteilija Anna Retulaisen kanssa.

– Hän on ollut itse asiassa erittäin voimakastahtoinen ihminen. Ne taulut on maalattu niin, että hän on käyttänyt veistä, hionut pintoja, tehnyt uudestaan ja uudestaan. Voi olla, että Göstä Stenman käytti tätä haurasta imagoa markkinointitemppuna ja Helene on suostunut olemaan mukana siinä.

Myös pääosaa esittävä Laura Birn korjasi käsitystään taiteilijasta perehtyessään rooliinsa. Aiemmin hän oli mielessään yhdistänyt kouluajoiltaan tutun, sairasta lasta kuvaavan Toipilas-teoksen sen tekijään.

– Kuvittelin aiemmin sen taulun takia hauraan, heiveröisen naisen, mutta mitä enemmän hänestä luin, sitä enemmän tuli esiin: hän oli huumorintajuinen, utelias, aika ankarakin ja välillä katkeruuteen taipuvainen. Kokonainen ihminen.

Pirkko Saisio
Pirkko Saisio näyttelee taiteilijan ärhäkkää äitiä.Andres Teiss / Nordisk Film

Elokuva näyttää Schjer­fbeckin taitelijana aikana, jolloin kaikki aiheet eivät todellakaan olleet naiselle sopivia.

Vaikka Reuter on hahmoista tärkein, kuvataan rakastettua taiteilijaa myös ystävänä ja tyttärenä. Suhde saman katon alla asuneeseen äitiin (Pirkko Saisio) on ristiriitainen ja varsin kipakkasanainen.

– Helene halusi elää maalaamisen kautta, ja maalata piti silloin kun oli valoa. Äiti taas pakotti kotitöihin, eikä arvostanut taidetta niin paljon kuin olisi ollut aihetta, toteaa ohjaaja Jokinen.

Laura Birnin mielestä taiteilijan suhde äitiin oli symbioottinen ja kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

– He tavallaan rakastivat toisiaan valtavasti, ja tarvitsivat toisiaan. He olivat toisissaan todella kiinni ja samalla ärsyttivät toisiaan hulluuteen asti. Kaikista vaikeuksista huolimatta ajattelen, että siinä suhteessa oli kauheasti rakkautta, jota ei osattu näyttää avoimesti.

Suurin oivallus Birnille oli kuitenkin Schjer­fbeckin vimma.

– Maalauksenopettajani, upea taiteilija Anna Retulainen sanoi minulle, että näitä tauluja ei ole maalannut todellakaan mikään heiveröinen ihminen. Näissä näkyy intohimo.

Pirkko Saisio, Eero Aho, Laura Birn
Schjerfbeckin veli (Eero Aho) oli siskonsa kanssa eri mieltä siitä, kenelle taiteesta saadut varat kuuluvat.Andres Teiss / Nordisk Film

Lisää naisten tarinoita tulee

Elämäkertaelokuvat Suomessa ovat olleet tähän asti miesten – etenkin päihdeorientoituneiden miesmuusikoiden – juhlaa.

Ennen Heleneä elokuvan arvoiseksi naistaiteilijaksi on rankattu oikeastaan vain Hella Wuolijoki (Hella W. 2011). Aila Meriluoto -elokuva Putoavia Enkeleitä (2008) keskittyi enemmän Lauri Viidan ja Meriluodon repivään suhteeseen kuin Meriluodon kirjailijuuteen.

Nyt on muutosta ilmassa. Zaida Bergroth kuvaa parhaillaan elokuvaa Tove Janssonista ja Minna Canth -elokuvaan on tekeillä käsikirjoitus.

Antti J.Jokinen ei halua sankariviittaa harteilleen siitä, että ehti Helenellään ensimmäisenä.

– Mieskuvia on varmaan tehty siksi että on ohjaajia ja tuottajia, jotka ovat halunneet niitä tehdä. Niille on ollut kysyntää, ja se on näkynyt katsojaluvuissa.

Helene on kolmas Jokisen elokuva, jossa on nainen pääosassa.

Puhdistus (2012) ja Kätilö (2015) keräsivät komeat katsojaluvut, ja mahdollistivat Helenen tekemisen siinä mittakaavassa, missä Jokinen halusi kunnianosoituksensa kuvata.

– Ilman niiden elokuvien menestystä keräisin varmaan edelleen rahoitusta Helenelle. En silti koe tehneeni mitään naistrilogiaa. Minulle on aina kyse kiinnostavasta ihmisestä ja kiinnostavasta tarinasta.

Laura Birn on ylpeä siitä, että on saanut olla maalaamassa kuvaa merkittävästä naisesta. Hänen mielestään on jo korkea aika saada naisten tarinoita valkokankaille – historian merkkimiehet ovat jo hyvin edustettuja..

– Me tarvitsemme lisää elokuvia kaikenlaisista naisista: suurnaisista ja pienistä naisista ja kaikenlaisista.

Lue ja katso lisää:

Helenen roolissa nähtävä Laura Birn on Ylen aamun vieraana torstaina klo 8.48.

Toimittajalta: Haluatko elämäkertaelokuvan tähdeksi? Perusta bändi, juo viinaa ja petä puolisoasi

Lontoossakin nähty Helene Schjerfbeck -näyttely nähdään Ateneumissa kaksi kertaa suurempana – Esillä myös ennen näkemättömiä teoksia