Kati Kelolan kolumni: Väkivalta ei johda voittoon vaan kaikkien häviöön

Britannian EU-ero on nostanut Pohjois-Irlannin tilanteen uudelleen esille. Levottomuuksista kertova kirja Say Nothing näyttää, miten vaikea väkivallan traumoja on purkaa.

Pohjois-Irlanti
Kati Kelola, Yle, 27.09.2019
Antti Haanpää / Yle

Oli huhtikuu 2012. Kuljeskelin matkaseurani kanssa Belfastissa, kun alkoi sataa kaatamalla. Juoksimme lähimpään pubiin. Päiväänsä istuvien kanta-asiakkaiden vastaanotto oli lämmin.

Pubissa saimme puhelun belfastilaisilta tuttaviltamme, jotka meidän oli määrä tavata: missä olette?

Kerroimme pubin nimen. Se ei sanonut heille mitään. Kerroimme kadun nimen. He eivät tunnistaneet sitä.

Lopulta ystävämme ehdotti tapaamista toiseen osaan kaupunkia. Kävi ilmi, etteivät he tienneet pubia eivätkä katua, koska he eivät liikkuneet sielläpäin.

Ystävämme olivat katolilaisia. Pubi sijaitsi protestanttien alueella.

Euroopassa merkkipäiväänsä vietti syksyllä kaksi muuria.

Niistä toista juhlittiin näyttävin menoin. Berliinin muurin murtumisesta tuli marraskuussa 30 vuotta.

Vähemmälle huomiolle jäivät Pohjois-Irlannin muurit. Niin kutsutut rauhanmuurit täyttivät syyskuussa 50 vuotta.

Syynä vaatimattomaan julkisuuteen voi olla, että nämä muurit ovat yhä pystyssä. Niitä on jäljellä satakunta. Toisin kuin Berliini, Belfast on edelleen jaettu kaupunki.

Jokainen pohjoisirlantilainen joutui tavalla tai toisella osalliseksi konfliktiin. Osa valitsi väkivallan, mutta moni tempautui mukaan sattumalta.

Kun kävin Belfastissa, levottomuudet (the Troubles) päättäneestä vuoden 1998 rauhansopimuksesta oli kulunut 14 vuotta. Mutta tunnelma oli kuin olisi saapunut yhdentyneen Euroopan näyttämöltä sen verhojen taa.

Piikkilangalla päällystetyt betoni- ja teräsaidat kulkivat kaduilla ja takapihoilla. Protestanttien reviiriä merkitsivät Englannin liput, katolilaisten Irlannin. Talojen kylkiin maalatuissa valtavissa muraaleissa kommandopipoiset miehet seisoivat konepistoolien kanssa.

Belfast tuntui olevan avohaavoilla. Eivätkä ne ole edelleenkään umpeutuneet.

Pohjois-Irlannissa tehdään eniten itsemurhia Britanniassa. (siirryt toiseen palveluun) Merkittävänä syynä pidetään juuri levottomuuksien purkamattomia traumoja. Tammikuun lopussa koittava Britannian EU-ero on nostanut Pohjois-Irlannin tilanteen uudelleen pinnalle.

Luin äskettäin Pohjois-Irlannin konfliktia käsittelevän kirjan Say Nothing: A True Story of Murder and Memory in Northern Ireland. Toimittaja Patrick Radden Keefen viime vuonna ilmestynyt kehuttu teos tuo tapahtumiin henkilökohtaisen tason.

Mitä tapahtui kotoaan lastensa edestä vuonna 1972 kidnapatulle kymmenen lapsen äidille, Jean McConvillelle, joka katosi jäljettömiin? Orvoiksi jääneet lapset tunnistivat osan tunkeutujista perheen naapureiksi.

Parikymppiset Pricen sisarukset, Dolours ja Marian, puolestaan ryhtyvät ”vapaustaisteilijoiksi”. He liittyvät Irlannin yhdistymistä tavoittelevaan Väliaikainen IRA -järjestöön, toimivat sen pommittajina ja taistelijoina. Suvussa oli pitkä linja IRA-veteraaneja: isovanhemmat, vanhemmat, tädit, sedät ja enot.

Jokainen pohjoisirlantilainen joutui tavalla tai toisella osalliseksi konfliktiin. Osa valitsi väkivallan, mutta moni tempautui mukaan sattumalta.

Voi olla, että kauppareissulla räjähti pommi. Voi olla, että kodin seinän läpi sinkosi harhaluoti.

Voi olla, että tuli puhuneeksi liikaa. Voi olla, että joku alkoi levittää huhua. Kummastakin saattoi seurata pahoinpitely tai kuolema.

Naapurit ja ystävät kääntyivät toisiaan vastaan, tekivät ilmiantoja, kyyditsivät teloitettaviksi. Ihmisiä katosi.

Erään kadonneen omaiset jäivät surun luuppiin niin, että suvun uudet poikavauvat saivat kerta toisensa jälkeen saman, kadonneen sukulaisensa nimen, Kevin.

Keefen kirja näyttää konfliktin monimutkaisuuden, mutta ennen kaikkea sen, ettei väkivallassa ole voittajia.

Iso osa uhreista on edelleen vailla oikeutta. Moni IRA-taistelija menetti mielenterveytensä ja alkoholisoitui rauhan solmimisen jälkeen. Kun yhtenäistä Irlantia ei syntynyt, tappamiselta katosi oikeutus. Jäljelle jäivät vain karmeat teot, joiden kanssa olisi pitänyt elää.

Väkivallassa tekijät ja uhrit jäävät lopulta loukkuun samaan labyrinttiin. Seuraavat sukupolvet harhailevat perässä. Hiljaisuus, epäluulo ja katkeruus kytevät.

Se ei tarkoita, etteivätkö ihmiset yrittäisi pyristellä irti. Monet pohjoisirlantilaiset ovat syvästi kyllästyneitä jakolinjoihin. Protestanttien ja katolilaisten lapsille yhteisiä kouluja ajava Integrated Schools Movement oli ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi viime vuonna. (siirryt toiseen palveluun)

Keefen mukaan paranemisprosessia on hidastanut muun muassa se, ettei menneistä voi vieläkään puhua ilman pelkoa. Ilman sanoja on vaikea antaa anteeksi ja tehdä sovintoa.

Kotoaan kidnapatun Jean McConvillen ruumis huuhtoutui esiin rantatörmästä vuonna 2003. Hänen lapsensa saivat tiedon äidin kohtalosta 31 vuotta tämän katoamisen jälkeen.

Kati Kelola

Kirjoittaja on toimittaja, jonka lukupinossa odottaa myös levottomuuksien aikaan sijoittuva romaani, pohjoisirlantilaisen kirjailijan Anna Burnsin teos Maitomies.

Aiheesta voi keskustella keskiviikkona 15.1. klo 23.00 asti.