Pekka Seppäsen kolumni: Suomen urheilulla on 11 kuukautta armonaikaa 

Suomesta ei tule paras Pohjoismaa, kirjoittaa Pekka Seppänen.

Urheilupolitiikka
kolumnisti Pekka Seppänen
Laura Railamaa / Yle

Tulossa on kaikkien aikojen urheiluvuosi. Olympiavuosi 2020 on nimittäin se vuosi, jolloin Suomesta tulee paras Pohjoismaa.

Tällaisen vision meille maalasi Huippu-urheilun muutosryhmä loppuraportissaan vuonna 2012.

On helppo viskellä höttöisiä heittoja kahdeksan vuoden päähän. Mutta nyt ne kahdeksan vuotta ovat kohta kuluneet.

Suomen olympiakomitean asettama muutosryhmä ei määritellyt menestykselle tarkkaa mittaria, mutta oli mittari mikä tahansa, visio ei toteudu. Suomesta ei tule Pohjolan parasta urheilumaata tänä vuonna, mikä oli jo etukäteen selvää myös muutosryhmän kallispalkkaisille jäsenille (siirryt toiseen palveluun).

Olettakaamme, että todennäköisyys, että Suomi on parempi kuin Ruotsi, on 50 prosenttia. Ja sama Norjan ja Tanskan suhteen. Todennäköisyys että jokainen toteutuu yhtä aikaa, ei ole 50 prosenttia, vaan 12,5 prosenttia. Ja nuo ovat hyvin toiveikkaita todennäköisyyksiä verrattuna viime vuosien menestykseen.

Vuodentakaisissa hiihdon MM-kisoissa Suomi sai yhden mitalin, Norja 25 mitalia. Yleisurheilun MM-kisoissa paras suomalainen oli neljäs. Paras ruotsalainen ja paras norjalainen voittivat omat lajinsa.

Urheiluväellä oli toinenkin visio täksi vuodeksi: olemme maailman liikkuvin urheilukansa vuonna 2020. Olympiakomitealla on siis käsissään kaksi happanevaa visiota, joista on vaikea sanoa, kumpi on epärealistisempi.

Visioiden julkistamisen jälkeen sanoin eräässä urheiluseminaarissa, että enpä haluaisi olla Suomessa vuonna 2020, kun visiot lankeavat maksettaviksi.

Se oli tyhmästi sanottu. Kukaan ei joudu maksajaksi, vaikka visiot eivät toteudu. Yksikään urheilupäättäjä ei joudu vastuuseen yhtään mistään. Ei joudu vastuuseen siitä, että menestys on niin surkeaa verrattuna visioihin, eikä siitä, että visiot ovat niin surkeita verrattuna todellisuuteen.

Urheilujohtajat saavat johtaa niin kuin tähänkin asti ovat johtaneet. Heidän onnistumistaan ei voi mitata millään luotettavalla tavalla, ja tämä johtuu siitä, että Suomi on niin pieni maa.

Kesäolympialaiset järjestettiin viimeksi neljä vuotta sitten Rio de Janeirossa. Todistaako Rion olympialaisten vähäinen mitalimäärä, yksi ainoa pronssimitali, että Suomen huippu-urheilujärjestelmässä ja urheilujohtamisessa on vikaa?

Ei todista. Pienen maan menestys tai menestymättömyys riippuu paljon enemmän sattumasta kuin suuren maan.

Oletetaan, että yhdellä maalla on vaikkapa kolme urheilijaa olympialaisissa, ja toisella maalla kolmekymmentä urheilijaa, ja oletetaan että kaikkien näiden urheilijoiden menestymismahdollisuus on yhtä suuri.

On paljon todennäköisempää, että pienen maan kaikki urheilijat menestyvät loistavasti kuin että suuren maan kaikki urheilijat menestyvät loistavasti. Ja päinvastoin, on paljon todennäköisempää, että pienen maan kaikki urheilijat epäonnistuvat täydellisesti kuin että suuren maan kaikki urheilijat epäonnistuvat täydellisesti.

Pienen maan menestys heittelehtii. Siksi Suomen menestyksen muutoksista ei voi tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä. Menestys voi johtua yhtä paljon sattumasta kuin erinomaisesta urheilemisesta tai erinomaisesta urheilujohtamisesta. Ja päinvastoin, menestymättömyys saattaa osua kohdallemme aivan ilman urheilujohdon myötävaikutusta.

Rio de Janeiron olympialaisissa Mira Potkonen voitti nyrkkeilypronssia ottelussa, joka päättyi tasapistein (siirryt toiseen palveluun). Yhden tuomarin mielestä irlantilainen vastustaja oli parempi, toisen mielestä Potkonen. Kolmas, ecuadorilainen tuomari antoi molemmille yhtä monta pistettä. Hänen piti päättää, kumpi saa mitalin. Mitä hänen päässään liikkui sinä lyhyenä hetkenä, kun hän teki päätöksensä? Ehkä hän ajatteli, että Potkosen nimekäs vastustaja on voittanut urallaan jo tarpeeksi. Ehkä Mira on hänestä kaunis nimi.

Joka tapauksessa sattumaa.

Rioa edeltäneissä Lontoon kesäolympialaisissa Tuuli Petäjä sijoittui purjelautailussa toiseksi, minkä ansiosta hänen valittiin Vuoden urheilijaksi.

Suomen hopeamitali tarvitsi apua Britanniasta. Briony Shaw, lautailija, jolla ei ollut viimeisessä lähdössä enää omia mahdollisuuksia mitaleille, ratkaisi mitalijärjestyksen. Hän oli loppusuoran alussa Tuuli Petäjän edellä, mikä tarkoitti sitä, että Petäjä oli jäämässä kokonaiskilpailussa neljänneksi. Mutta yhtäkkiä Briony Shaw katosi kärkisijoilta ja tv-kuvista. Minne? Miksi? Jos Shaw olisi pysytellyt Petäjän edellä, mitali olisi mennyt ukrainalaiselle lautailijalle. Jakoiko Shaw mitalit tahallaan näin? Onko Petäjä hänelle parempi kaveri kuin ukrainalainen? En tiedä.

Mutta sen tiedän, että ilman Bryony Shaw’n yllättävää katoamistemppua Tuuli Petäjä ei olisi olympiamitalisti eikä Vuoden urheilija, vaan luuseri, jonka pää petti ratkaisevalla hetkellä, niin kuin lukemattomat urheiluasiantuntijat olisivat rannalta tietysti heti todenneet.

Olkaamme siis armollisia, kun seuraamme tämän vuoden urheilukilpailuja. Kansallishengen sijasta kotikatsomoissa voisi olla hippusen enemmän suhteellisuudentajua.

Pekka Seppänen

Kirjoittaja on espoolainen kirjailija, hallitustyöskentelijä, valmentaja tai laiskottelija, päivästä riippuen.

Aiheesta voi keskustella torstaina 16.01. klo 23.00 asti.

Katso myös

Urheilugaala suorana Yle Areenassa klo 20.00

Matti Mörttisen kolumni: Uskalias urheilija – ja somekohu, jota ei koskaan syntynyt