Matti Mörttisen kolumni: Uskalias urheilija – ja somekohu, jota ei koskaan syntynyt

Ilkka Herola oli ilmeisesti pelottavan oikeassa sanoessaan, ettei huippu-urheilu ole koskaan terveellistä, kirjoittaa Matti Mörttinen.

ammattiurheilu
Matti Mörttinen
Jani Aarnio / Yle

Yksi sitaatti iski syvälle tajuntaan vuodenvaihteen urheilu-uutisvirrasta: ”Huippu-urheilu ei ole koskaan terveellistä.”

Sen sanoi huippu-urheilija. Tarkemmin sanoen yhdistetyn hiihdon tämänhetkinen suomalainen kärkinimi Ilkka Herola, 24.

Lausunto ei aiheuttanut hirvittävää somemylvintää – vaikka niin olisi voinut pelätä. Mistään ei noussut kommentaattorien armeijaa todistelemaan, että Herola on väärässä. Että tottahan kai huippu-urheilu on terveellistä.

Sanojaa ei onneksi myöskään syytelty dopingnäytteen laskettamisesta omaan aamiaiskulhoon. Eihän tuollainen avoimuus liene omiaan houkuttamaan uusia sponsoreita perinteisille lumilajeille.

No, aika vähissä taitavat mäkihyppääjien ja yhdistetyn hiihtäjien tukieurot muutenkin olla tämän hetken menestyksellä ja huomioarvolla.

En ole sen enempää huomannut kenenkään kyseenalaistaneen Herolan motivoituneisuutta kilpaurheiluun. Niinkin olisi voinut joku reagoida.

Jo vuosikymmenet sitten pukukopeissa tiedettiin, ettei ”urheilija tervettä päivää nää”.

Olisikohan syy lausuntoa seuranneelle hiljaisuudelle se, että sanoja oli kiusallisen oikeassa. Ja likimain kaikki huippu-urheilusta vähänkin kiinnostuneet tietävät hänen puhuneen täyttä asiaa.

Jo vuosikymmenet sitten pukukopeissa tiedettiin, ettei ”urheilija tervettä päivää nää”. Silloin siinä oli vähintään häivähdys ironiaa. Mutta Herola puhui naama pelottavan peruslukemilla.

Jutussa, jossa häntäkin haastateltiin, oli lähtökohtaisena aiheena mäkihyppääjien laihdutus. Lento-ominaisuuksia tavoiteltaessa pyritään keventämään suksien päällä kulkeva kuorma sellaiseksi, että se päätyy metrin, pari pidemmälle kuin muut.

On monta muutakin tapaa, jotka uhkaavat kilpakenttien kertakäyttötähtien terveyttä.

Kiekkokaukaloista on viime aikoina kärrätty tajuttomaksi taklattuja pelaajia paareilla ensiapuun. Kirurgisten toimenpiteiden kierteet ovat tuttuja etenkin lajeissa, joissa tarvitaan yksipuolisia erityisominaisuuksia.

Uran päättyessä moni on siirtynyt baareja kiertävälle radalle ja jäänyt sinne.

Yhä useammin kovimmilla on kilpaurheilijan mielenterveys. Uran päättyessä moni on siirtynyt baareja kiertävälle radalle ja jäänyt sinne.

Steroideilla on tunnetut seurauksensa esimerkiksi lisääntymiskyvylle. Riskien luetteloa ei liene tarpeen jatkaa pidemmälle.

Silti yritys- ja työelämässä edelleen kuunnellaan entisten valmentajagurujen konsulttiluentoja ja apinoidaan kritiikittä huippu-urheilua vähintään kieli- ja mielikuvien tasolla. Otetaan koppeja ja annetaan syöttöjä lapaan, pelataan pudotuspelejä.

Huippu-urheilulla on kiistämätön viihdearvo. Kaikista sopupeliskandaaleista huolimatta kilpailutapahtumat ovat pääosin ennalta käsikirjoittamattomia draamoja, joiden parissa katsoja voi kokea aitoa jännitystä.

Kuinka kauan media ja yhteiskunnat ovat valmiit pönkittämään tätä enimmäkseen epäterveellistä bisnesilmiötä – usein jopa sille ilmaista julkisuutta tarjoten?

Kysymys kuitenkin kuuluu: kuinka kauan media ja yhteiskunnat ovat valmiit pönkittämään tätä enimmäkseen epäterveellistä bisnesilmiötä – usein jopa sille ilmaista julkisuutta tarjoten?

Kun opiskelin, oli Tampereen yliopiston tiedotusopin professorina maineikas Pertti Hemánus. Hän oli herännyt kuntoliikunnan hyvinvointia edistävään autuuteen, mutta ihmetteli samalla, mihin ihmeeseen mediassa tarvitaan urheilutoimituksia.

Osa opiskelijoista epäili huippu-urheilijoiden kannustavan kansaa, etenkin nuorisoa, pitämään huolta kunnostaan. Hemanus tyrmäsi argumentin omalla esimerkillään.

Joku yritti vielä perustella ilmiötä kaupallisuudella: urheilijoita tarvitaan mainostamaan urheiluvälineitä. ”Minulla on ne samat 20 vuotta vanhat lenkkitossut”, Hemánus intti edelleen.

Vuosien vieriessä olen alkanut arvostaa professorivainaan sinänsä hiukan lapsellista päättelyketjua. Ilkka Herolan haastattelukin palautti sen mieleen neljän vuosikymmenen takaa.

Vielä kauempaa nostatti muistoja äskettäin julkaistu olympiavoittaja Veikko Kankkosen 80-vuotishaastattelu (siirryt toiseen palveluun). Siinä vanha mäkihyppääjä tiivisti lopulta elämänsä onnen siihen, että oli saanut kisailun kautta hyviä, pysyviä ystävyyksiä eikä ollut menettänyt terveyttään urheilussa.

Vähän aiemmin olimme saaneet ihastella tv:stä hiihtäjä Siiri ”Äitee” Rantasen vetreää loikkimista 95 vuoden iässä.

Toivottavasti Ilkka Herola ja vaikka jokunen muukin tämän päivän huippu-urheilija voi ilmaista edes jotain etäisesti samaa joskus 2080-luvulla.

Matti Mörttinen

Kirjoittaja on pirkanmaalainen tietokirjailija ja journalisti sekä erittäin entinen urheilutoimittaja.

Aiheesta voi keskustella 16.01. klo 23.00 asti.

Katso myös

Urheilugaala suorana Yle Areenassa klo 20.00

Pekka Seppäsen kolumni: Suomen urheilulla on 11 kuukautta armonaikaa