Janne Saarikiven kolumni: Etuoikeudet eivät näy päällepäin

Koska tunnen lihassani sekä menneet että tulevat heikkouteni, koen vaivaantuneisuutta, kun saan kuulla olevani etuoikeutettu, kirjoittaa Janne Saarikivi.

tunteet
Janne Saarikivi
Petteri Sopanen / Yle

Eräs aikamme hieno piirre on, että yhä useammilla on puheoikeus. Sosiaalinen media, jota syytetään valeuutisten levittämisestä ja vihapuheesta, on mahdollistanut mielipiteiden julkaisun vailla ennakkosensuuria.

Jos uskot demokratiaan ja tasa-arvoon, tämän pitäisi olla mielestäsi hieno asia. Yhä useammalla on ääni, myös niillä, jotka aiemmin eivät ole puhuneet.

Samalla kun kaikki puhuvat, saa yhä useammin kuulla, että “etuoikeutettujen” tulisi kuitenkin puhua varovaisesti. Näihin etuoikeutettuihin kuuluvat esimerkiksi miehet, länsimaalaiset, vaaleaihoiset, hyvätuloiset, heterot ja niin edelleen.

Niin, olenko minä etuoikeutettu?

Olisi tyhmää väittää, että en ole. Paitsi, että olen kaikkea yllämainittua, minulla on talo Suomen pääkaupungissa (vaikka siitä onkin valtava laina), enemmän tai vähemmän terveitä lapsia, melko hyvät tulot. Minulla on elämässä hyväpalkkainen, älyttömän kiinnostava ja arvostettu työ, johon suhtaudun intohimoisesti (ja jonka jatkosta tosin ei ole mitään takeita). Elämässäni on rakkautta, erityinen ihminen.

Nämä ovat asioita, joista voit vapaasti olla kateellinen. Silti ennen kuin kuvittelet tietäväsi, kuka minä olen ja kuinka etuoikeutettu, kehotan pohtimaan myös seuraavia.

Olen alkuaan heiveröinen ja koulukiusattu. Minulla on jonkinsorttinen aspergeri tai adhd, en tiedä tarkkaan, mutta raha-asiani, aikatauluni ja asuntoni ovat jatkuvasti infernaalisessa sotkussa.

Olen elänyt lapsuuteni kodissa, jossa isä sairasti syöpää ja kuoli, ja äiti – no, siinäkin oli monia vaikeita asioita. Olen sairastanut depressioita, kärsinyt unettomuudesta ja hautonut kauheita asioita. Olen menettänyt paljon läheisiä nuorella iällä itsemurhien kautta. Monet nykyisistä parhaimmista ystävistäni ovat niin sanotusti deekiksellä.

Sanotaan, että miehet ovat etuoikeutettuja, ja monesti olen kuullut olevani mies, viime aikoina yhä useammin ja yhä vihaisemmin. Mutta voi kun vain tietäisitte, mikä on todellinen sukupuoli-identiteettini. Se ei näy päällepäin.

Ette te tunne kipujani ja menetyksiäni, vahvuuteni varjoja, peilikuvia ja juuria, joista kaikkia en itsekään tunne.

Tiedän myös, että vaikka tänään olen vahva, edessä on päivä, jolloin olen muiden varassa.

Jonain päivänä olen ehkä vanha ja heikko, muistisairas, tarvitsen vaippojen vaihtoa. Jos en elä vanhaksi, saan varmaan jonkun kohtauksen ja tuuperrun, tai virun verilammikossa onnettomuuden jälkeen. Vaikka olisin mikä professori ja tähtikolumnisti, sinä päivänä olen kuin vastasyntynyt, kokonaan armon varassa.

Uskokaa minua: ei ole pelkkä etuoikeus olla minä, tai kukaan ihminen. Se on kohtalo. Kaikki meistä ovat yhtenä päivänä vahvoja ja toisena heikkoja.

Jos valkoinen mies ja länsimaalainen onkin jossain mielessä vahva, hänen velvollisuutensa on silloin olla vaikenematta ja huutaa totta. Vain vahvasta asemasta käsin voi etsiä pyyteettömästi totuutta. Vahva voi puhua siitä, mitä muilla ei ole aikaa ja voimaa löytää tai sanoa.

Ajatus, että ihmisen etuoikeudet näkyvät päälle päin ja että ne ovat ensi sijassa sellaisia asioita kuin sukupuoli ja ihonväri, on nykyisin yleinen, ja silti jokseenkin julkea.

Maailmassa ovat hyvät ja pahat asiat sillä tavoin limittäin, että ihmisten etuoikeudet ovat samalla nauloja, joilla heidät naulataan elämän ristiin, joka on vain kannettava.

Tunnen miljonäärejä ja aatelisia, jotka ovat menettäneet lapsia ja kärsineet lapsettomuudesta ja toisia miljonäärejä, jotka eivät voi tavata koskaan toista ihmistä ilman, että heidän “etuoikeutettu” asemansa varjostaa luottamussuhdetta. He juovat yksinään viinaa ytimessään ajatus, että heillä ei ole oikeutta valittaa mistään. Ja tunnen myös pienituloisia, naisia ja värillisiä, jotka ovat viettäneet monin tavoin onnellista elämää.

Koska tunnen lihassani sekä menneet että tulevat heikkouteni, koen vaivaantuneisuutta, kun saan kuulla olevani etuoikeutettu. Myönnän, että olen, ja silti muistutan arasti: ette te tiedä, kuka minä olen, ei se näy päällepäin. Ette te tunne kipujani ja menetyksiäni, vahvuuteni varjoja, peilikuvia ja juuria, joista kaikkia en itsekään tunne.

Enkä minä tunne teidän kipujanne ja menetyksiänne, teidän ristiänne ja teidän naulojanne. Enkä siksi ikinä tule sanomaan kenellekään teistä, että olette etuoikeutetussa asemassa.

Janne Saarikivi

Kirjoittaja on suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori ja todennäköisesti eri mieltä kanssasi.

Aiheesta voi keskustella 26.5. klo 23.00 asti.

Lue myös

Saara Särmän kolumni: Kenen uusi ja kenen normaali?

Mona Mannevuon kolumni: Arvostelemme ahdistuneita millenniaaleja, vaikka meidän pitäisi pohtia miksi heistä tuntuu pahalta

Janne Saarikiven kolumni: Olisimme voineet varautua uhkiin, jos emme olisi pelänneet pelkojamme