Laastari täyttää 100 vuotta – Mahtavasta keksinnöstä saamme kiittää rouva Dicksonia, joka oli kömpelö keittiössä

Haavalaastari oli mullistava keksintö. Aikana, jolloin käsiä ei pesty eikä antibiootteja ollut, tulehtunut haava oli kauhea asia.

Laastarit
lapsella polvissa laastarit
Sellaista lasta ei taida ollakaan, joka ei tietäisi, miltä laastari polvissa tuntuu. AOP

Josephine Knight Dickson jää historiaan naisena, jonka toistuva epäonni ruuanlaitossa koitui lopulta kaikkien iloksi. Amerikkalaisrouvalla oli taipumusta viiltää sormiaan veitsellä.

Josephinen tuore aviomies Earle Dickson työskenteli vuonna 1920 Johnson & Johnson yhtiölle puuvillan ostajana. Yhtiön perustaneet Johnsonin veljekset olivat jo vuodesta 1887 valmistaneet sideharsoa. Yhtiö valmisti myös kirurgiteippiä sairaalakäyttöön.

Haavatyynyllinen laastari syntyi, kun Earle Dickson sai idean kiinnittää sideharsoa keskelle tällaista kirurgiteippiä. Päälle hän asetteli hamekangasta liimapinnan takertelun estämiseksi. Valmiin reilun 45 cm pituisen ja vajaan kahdeksan senttimetrin levyisen pätkän Dickson kiepautti rullalle.

Earle Dicksonin ajatus oli, että Josephine voisi itse leikata saksilla rullasta sopivan kokoisen palan haavasuojaa ja liimata sen sormeensa, jos vahinko taas tapahtuisi.

Kuvakaappaus  Johnson & Johnson
Johtava historioitsija Margaret Gurowitz esittelee Band-Aidin historiaa Johnson & Johnson-yhtiön nettisivuilla. Kuvakappauksen yhteiskuvassa Josephine Knight Dickson ja Earle Dickson on kuvattu 1953. Kuvakaappaus Johnson & Johnson

Haava sormessa kuulostaa nykyään yksinkertaiselta pikkujutulta, mutta se ei ollut sitä yli sata vuotta sitten. Verenvuotoja tukittiin tyypillisesti puuvillakankaalla ja isolla solmulla. Jos ketään ei ollut auttamassa, niin sormenpäähän solmua oli yksin vaikea kankaalla solmia.

Sen ajan likaisessa maailmassa haavojen paraneminen ei ollut hygieenistä. Käsiä kotioloissa pestiin vain, jos ne olivat selvästi likaiset. Kivuliaat haavatulehdukset olivat yleisiä, eikä niihin ollut tämän päivän hoitoja. Antibioottejakaan ei ollut vielä keksitty.

Laastari ei kansalle heti kelvannut

Earle Dickson innostui ideastaan. Hän kertoi siitä pomolleen, joka esitteli sen puolestaan James Wood Johnsonille.

Jo seuraavana vuonna Johnson & Johnson toi Yhdysvalloissa myyntiin Band-Aid Brand adhesive bandage -nimisen tuotteen haavojen hoitoon. Se oli mitoiltaan juuri sellainen kuin Earle Dickson oli kuvaillut.

Aluksi Band-Aidin ongelmana oli, että se ei käynyt kaupaksi. Ihmiset eivät tienneet, miten laastaria käytetään. Johnson & Johnson reagoi tilanteeseen lähettämällä myyntimiehiään ympäri Amerikkaa kouluttamaan lääkäreitä ja apteekkareita.

Vuonna 1924 yhtiö aloitti laastareiden massavalmistuksen. Siitä alkoi kaupallinen voittokulku.

Myös Earle Dicksonin ura lähti laastarin menestyksen myötä nousuun. Vuonna 1961 kuollut Dickson nousi puuvillan ostajasta lopulta Johnson & Johnson -yhtiön varapääjohtajaksi.

Vanha laastaripakkaus.
Band-Aid-laastereita ei Suomessa ole enää myynnissä. Kuvan peltirasia löytyi Ylen tarpeistosta. Petteri Sopanen / Yle

Tuotteet kehittyvät, nimet säilyvät

Dicksonin mallin mukainen haavatyynyllinen laastari keksittiin nopeasti myös Atlantin tällä puolen.

Lähtökohta täkäläiselle laastarille oli apteekkari Oscar Troplowitz, joka oli 1890 ostanut Paul Carl Beiersdorfin perustaman pienen firman Saksan Hampurista.

Troplowitz esitteli vuonna 1901 sinkkioksidi- ja luonnonkumihartsimassasta valmistetun Leukoplast-viskoositeipin. Leukoplastilla pystyi teippaamaan sidetaitoksia ihoon kiinni. Tuotetta tarvittiinkin toden teolla ensimmäisessä maailmansodassa.

Kesti kuitenkin vuoteen 1922 ennen kuin Beiersdorf-yhtiö esitteli pikkuhaavoihin tarkoitetun ”haavan pikasidontataitos” Hansaplastin. Troplowitz oli sillä välin jo kuollut.

Hansaplast toimi samalla idealla kuin amerikkalaisten Band-Aid. Ne olivat ensimmäiset tuotteet, jotka pystyi kiinnittämään suoraan avoimen haavan päälle.

Laastari mullisti ihmisten elämää niin suuresti, että tunnetuimmista tuotemerkeistä kehittyi muutamassa vuodessa isoja brändejä. Vielä tänäkin päivänä Band-Aid on kaikille tuttu Yhdysvalloissa ja hansakaupunki Hampurin mukaan nimetty Hansaplast Euroopassa.

Vanha laastaripakkaus.
"Parantava haavalaastari" Traumaplast näytti tällaiselta sotavuonna 1942. Pakkauksessa oli laastarin käyttöohje, mutta käsien pesusta tai haavan huuhtelemisesta ennen laastarin laittoa, ei tuohon aikaan ohjeessa mainittu. Traumaplast-merkkiä ei enää ole. Petteri Sopanen / Yle

Dicksonin laastari-idea toimii edelleen

Haavalaastareiden ensimmäinen kehitysharppaus oli yksilöpakkaus. 1930-luvun alussa markkinoille tuli myös elastisia laastareita. Ja jo ennen toista maailmansotaa laastareita alkoi saada myös steriileinä.

1950-luvulla laastareihin saatiin myös lapsille tarkoitettua ulkonäköä. Band-Aid-laastareita myytiin muun muassa Mikki Hiiren kuvilla. Jo tuolloin kehitettiin myös vedenpitäviä laastareita.

Suomessa ja Pohjoismaissa kovaan suosioon nousivat ruotsalaiset Salvequick-laastarit. Vuonna 1953 perustetusta merkistä tuli ruotsinkielisille niin tuttu, että Salvequickista tuli jonkinlainen synonyymi sanalle laastari. Suomessa laastareita ei kaiketi ole koskaan valmistettu. Pelkkiä haavatyynyjä kuitenkin on.

Nykyään laastareita on erikseen niin sormiin, polviin, kyynärpäihin, kasvoihin, palovammoihin kuin hiertymiinkin. Myös suihkelaastarit ovat kuluttajakäytössä suosittuja.

Vanha laastaripakkaus.
Suomessa vuonna 1973 myynnissä ollut Hansaplastin leikattava kangaslaastari näytti tältä. Ensiapulaukusta löytynyt laastari näyttää edelleen käyttökelpoiselta. Petteri Sopanen / Yle

Laadukkaan kotikäyttöön tarkoitetun laastarin tunnistaa siitä, että sen liimapinta on hiukan elastinen, liima irtoaa ihosta pelkällä vedellä ja haavatyyny on pehmeä. Heikkolaatuinen haavatyyny ei ime veriplasmaa kunnolla tai se saattaa jäädä haavaan kiinni.

Suomessa myydään eniten laastarilajitelmapakkauksia, joissa on erikokoisia yksittäispakattuja laastareita. Kuivassa ja lämpimässä säilytetty laastaripakkaus kestää käyttökelpoisena vähintään 5-7 vuotta.

Lajitelmapakkausta monikäyttöisempi on kuitenkin metrilaastari. Se on perinteinen rullassa oleva kangaslaastari, josta voi leikata juuri niin pitkän pätkän kuin tarvitaan. Laadukas metrilaastari käy kaikkiin haavoihin ja tulee myös edullisimmaksi.

Earle Dickson oli siis laastarinauhoineen oikeilla jäljillä jo sata vuotta sitten.

Lähteet: Johnson & Johnson, Beiersdorf AG, Yliopiston Apteekki, Tammed Oy, Yleisradion tarpeisto