Lahopuun vähäinen määrä ajaa monet eliölajit ahtaalle, kun sopivaa elinympäristöä ei ole. Varsinkin kaupunkimetsissä lahopuuta on yleensä vähän, kun paikat pidetään ihmissilmälle siisteinä.
Hämeenlinnassa lahopuuta on lisätty sahaamalla lahoamassa olleita isoja koivuja pökkelöiksi tikkojen ja muiden kolopesijöiden, sekä hyönteisten ja lahottajasienien käyttöön. Lajikadon hillitseminen vaatii myös ihmiseltä ronskeja keinoja.
Aulangolla aivan hotellin kohdalla olevat koivut kurkottovat latvansa jopa 30 metrin korkeuteen, kun arboristit Antti Virkki ja Tiina Hopeakoski kapuavat moottorisahojensa kanssa kohti lahopuiden latvoja. Ylöspäin mennessä puista karsitaan oksat, alas tullessa puut rungot pätkitään pala kerrallaan, kunnes niistä on jäljellä viisi–kuusi metriä korkeat pökkelöt.
Luonnonhoitoa 30 metrin korkeudessa
Jos puita ei olisi nyt sahattu, ne olisivat joko kuolleet pystyyn, tai pahimmassa tapauksessa kaatuneet kesämyrskyllä ohi kulkevalle tielle. Nyt pökkelöt pysyvät pystyssä 10–20 vuotta. Kantoa ja juuria myöten lahoamiseen kuluu jopa useita kymmeniä vuosia.
– Pökkelö tulee olemaan kerrostalo hyvinkin monelle asukkaalle. Tässä on linnuille ja mahdollisesti liito-oraville ja lepakoille pesimäpaikkoja pitkälle tulevaisuuteen. Tuossakin on jo valmis tikan tekemä kolo, esittelee Antti Virkki.
Vaikka maan tasolla arboristien työtä seuraavia korkeaan puuhun kiipeäminen huimaa, arboristeille se on arkista puuhaa, kuittaa Antti Virkki.
.
Aulangolla ensimmäiset pökkelöt tehtiin jo kymmenkunta vuotta sitten, mutta muualla kaupunkialueilla niitä on tehty varsin vähän.
Aiemmin Aulangolla on jätetty jonkun verran polkujen varressa kaatumisvaarassa olevia puita lahoamaan – ja lisäämään luonnon monimuotoisuutta.
Laatulahopuuta luonnonsuojelualueelle
Virkin ja Hopeakosken työtä seuraamasa oleva Metsähallituksen suunnittelija Teijo Heinänensanoo, että luonto tarvitsee järeää lahopuuta.
– Tältäkin alueelta se on aikanaan siivottu pois ja varsinkin talousmetsissä lahoa on liian vähän. Sitä voi olla vain motti tai kaksi hehtaaria kohti. Nyt sitä kyllä tehdään lisää motoilla, mikä on tosi hyvä asia.
Vaikka kiipeämällä sahaaminen on kallista työtä, se antaa mahdollisuuden jättää puut "tapeiksi". Aulangolla sahatut puut ovat muun muassa kääpien heikentämiä, joten ne soveltuvat hyvin eliöiden käyttöön.
– Tuossakin puussa on monta pakurikääpää rungossa ja puu on melkein poikki niistä kohdista. Sitten, kun kova tuuli tulee ja varsinkin, jos puu on lehdessä, se voisi romahtaa tuohon tielle ja ihmisten niskaan. Tähän pökkelöt on hyvä jättää, sillä ihmiset eivät näe, että puista puuttuvat latvat.
– Jos luonnon monimuotoisuutta halutaan vaalia, kyllä ihminen joutuu sitä tekemään. Varsinkin luonnonsuojelualueilla, kuten täällä Aulangolla voidaan tehdä tämänkaltaisia laatulahopuita.
Janika-myrsky edisti monimuotoisuutta
Muutaman koivun sahaaminen pökkelöiksi on pieni apu luonnolle verrattuna siihen, miten myrskyt voivat kertaheitolla edistää luonnon monimuotoisuutta.
Esimerkki tästä näkyy Aulangon puistometsässä. Janika-myrsky marraskuussa 2001 kaatoi metsästä 4 500 kuutiota puuta. Puista liki puolet jätettiin niille sijoilleen. 18 vuodessa suuri osa puista on jo painunut maata vasten ja saanut päälleen sammalkerroksen.
– Tällä paikalla hyönteislajisto on kaikkein arvokkainta ja sitten niillä hyönteisillä on taas omat syöjänsä. Kosteammassa paikassa taas olisi kääpiä ja sieniä, esittelee Teijo Heinänen myrskytuhoaluetta.
Janika-myrsky muutti myös merkittävästi puistometsän luonnetta. Sankka kuusimetsä on nyt paljon valoisampi, ja lehtipuut ovat vallanneet kuusilta vapautunutta tilaa. Vaikka vanhoissa kuusimetsissä on oma arvokas lajistonsa, lehtipuiden lisääntyminen ja lahoavat puut ovat lisänneet alueen lajimäärän moninkertaiseksi.
