Regina Raskin blogi: Italia on maa, jossa sadan metrin matkalla voi joutua sekä raivon että ekstaasin valtaan

Miksi ruoste on Italiassa pittoreskia, kotona jonkinlainen peiteltävä häpeä, kysyy toimittaja Regina Rask.

Puoli seitsemän
Toimittaja Regina Rask
Yle

Olin pari viikkoa Italiassa. Kun kerroin reissustani, kuulijoiden reaktio oli lähes poikkeuksetta sama.

Aaaah.

Ihaileva, haikaileva, hieman kateellinen.

Tuntui kuin kaikki ihmiset olisivat halunneet olla juuri siellä ihanassa Italiassa sen paikan asemasta, missä olivat tuon ajan olleet.

Oliko Italia niin ihana? No ei.

Tulin takaisin lopen uupuneena, ymmälläni ja pää sekaisin kaikesta kokemastani.

En osaa vieläkään yhdistää unelmiani ja odotuksiani kaikkeen kokemaani. Olen ollut Italiassa monta kertaa aikaisemminkin, mutta tämä kerta oli jollakin tavoin erilainen. Ehkä olin liian väsynyt? Ehkä Etelä-Italia ei ollut minun juttuni?

Oli miten oli, en voinut olla miettimättä, miten tuo maa ja kansa aikanaan saattoi hallita puolta maailmaa ja luoda taidetta, filosofiaa ja käytäntöjä, jotka edelleen elävät. Italia, joka aikanaan loi suurta insinööritaitoa vaativan vesijohtojärjestelmän akvedukteineen tai jonka luoman oikeusjärjestelmän vaikutusta edelleen pidetään yhtenä merkittävimmästä Euroopan yhtenäisyyttä edistävistä tekijöistä. Maa, joka hurmasi Goethen, Stendhalin, Byronin ja Twainin ja monet muut.

Laivasatamien valvomaton sekoilu, kaikkialla roikkuvat pelottavat sähköviritelmät, likaiset vessat, kaaos, roskaiset kadut ja tiet eivät istu kuvaan.

Olen ymmälläni.

Onneksi minulla oli matkalukemisena ansioituneen italialaistoimittajan Beppe Severgninin kirja La Bella Figura, opastettu kiertokäynti italialaisuuteen.

Kirjassa hän valottaa ”kadun lakia ja työpaikkojen anarkiaa, junamatkojen puheenpaljoutta ja hotellien teatraalisuutta, ravintolapöydän äärestä löytyvää elämänviisautta, kirkkojen tarjoamaa aistillista lohtua, televisioruudussa majailevaa eläintarhaa” ja paljon muuta.

Hetkittäin tuntui, että kirjasta oli paljon enemmän hyötyä kuin tavallisista matkaoppaista.

Suomessa Italialla on oma valtava faniklubinsa, joka suorastaan rakastaa italialaista ruokaa, pitkiä keskustelun täyttämiä aterioita, pinjoja, historiallisia raunioita, tyylikkäitä ihmisiä, viiniä, kaikenpuolista elämän kauneutta.

Mitä näitä luettelemaan. Kyllä me itse tiedämme joka ikisen Italiaan liittyvän unelmamme.

Yleensä niitä haudotaan mahdollisimman kaukana Italiasta.

Tilastokeskuksen mukaan Etelä-Eurooppa ja nimenomaan Italia on vain lisännyt suosiotaan vapaa-ajanmatkakohteena. Vanhat suosikit Espanja ja Kreikka ovat menettäneet matkailijoita Italialle.

Miten Italia on kyennyt moiseen taikatemppuun? Vai menemmekö me sinne valmiiksi ja halusta vaaleanpunaiset lasit silmillä, sivuilla ravihevosen silmälaput?

Ehkä me suorastaan tarvitsemme Italian kaltaisen unelman?

Teidän Italynne ei ole yhtä kuin meidän Italiamme, kirjoittaa Severgnini. Italy on mietoa huumetta, jota kaupataan tutussa paketissa. Italia puolestaan kiehtova, mutta mutkikas labyrintti.

Ehkä kaikkein vaikeinta on olla kaltaiseni kohtalaisen kokenut matkailija, joka häilyy jossain Italyn ja Italian välimaastossa? Se on kuin katolisen teologian limbus, välitila, jossa viettävät aikaansa kastamattomana kuolleet lapset ja Vanhan testamentin hurskaat.

Samalla tavalla kuin meillä on lohtuelokuvia, -ruokia tai vaatteita, Italia on meidän lohtumaamme. Luemme mielellämme ihmisistä, jotka ovat ostaneet talon Toscanasta ja jotka viettävät siellä la dolce vitaa viileää viiniä siemaillen katsellen kukkuloiden taakse vaipuvaa appelsiininkeltaista aurinkoa. He hakevat joka päivä tuoreet leivät pienestä leipäkaupasta ja tuntevat kaikki kyläläiset (joista jokainen on tietenkin elämää suurempi persoona), pohdiskelevat kinkkujen ja juustojen paremmuutta kuin elämän tarkoitusta.

Mutta onko aivan varmaa, että se ihana elämä on juuri siellä? Miksei la dolce vitaa voisi elää Suomessa, maailman onnellisimmassa maassa? Onhan meillä kaamosta ja kuraa ja juroa vaitonaisuutta, mutta myös tilaa hengittää ja kyllä, myös omat herkkumme meillä on.

Ja yleensä julkisiin vessoihin voi mennä ilman hengityssuojaa.

Miksi ruoste on Italiassa pittoreskia, kotona jonkinlainen peiteltävä häpeä?

Sitä paitsi, jos ihanaa elämää yrittäisi viettää kotona, arkena, joka päivä, sitä olisi paljon enemmän.

Kaikkea on kaikkialla, kommentoi eräs tuttavani viisaasti.

Italiassa sitä kaikkea on enemmän. Kaaoksen lisäksi on myös huimaavaa kauneutta ja upeaa taidetta, eräänlaista elämisen taitoa, joka tosin valitettavasti ei aina ota kanssaeläjiä huomioon. Oopperan kotimaassa teatraalisuus on jokaisen oikeus, jokainen laulaa omaa aariaansa, lipunmyyjistä valtionpäämiehiin.

Turistin näkökulmasta Italia on yhtälö ja mysteeri, joka ei oikein aukea.

Ehkä juuri siinä onkin sen viehätys? Olla maassa, jossa ihminen voi sadan metrin matkalla joutua sekä raivon että ekstaasin valtaan?

Mutta Beppe Severgninin mielestä matkamme meni juuri niin kuin pitikin.

”Ellette lähde Italiasta pää pyörällä, se tarkoittaa, että teitä on huijattu,” hän kirjoittaa.

Viikko kotiinpaluun jälkeen purimme miehen kanssa viimeisiä matkatavaroita. Hän kysyi, olisiko minulla jotain laatikkoa, johon voisimme laittaa Italian matkan kartat ja muut paperit.

Niillä voi olla käyttöä sitten kun menemme uudelleen, hän sanoi.

Regina Rask on Puoli seitsemän-ohjelman toimittaja, jonka seuraava matkakohde on kotimaassa.

Lähteet: Beppe Severgnini: La Bella Figura, opastettu kiertokäynti italialaisuuteen, WSOY 2007