Muinaislöydön tekee yhä useammin metallinetsintää harrastava – osa aarteista pitäisi malttaa jättää maahan: "Ongelmana ovat etsijät, jotka eivät tiedä mitä tehdä löytöjen kanssa”

Kasvaneen metallinetsinharrastuksen myötä Museoviraston konservointiosasto ruuhkautuu. Harrastajat saattavat pilata muinaislöydön tietämättömyyttään jo nostohetkellä.

arkeologia
Metallinetsinharrastajan löytöjä. Kolikoita sekä pieni, hopeinen haarukka.
Metallinetsijät löytävät harvoin varsinaisia aarteita. Harrastuksen pariin ajaa useasti kiinnostus historiaan. Jaakko Aaniveräjän aiempiin löytöihin kuuluu muun muassa Suomen ensimmäinen markka.Iira Lahti / Yle

Jaakko Aarniveräjä laittaa metallinetsimen päälle ja käsittelee sitä tottunein ottein. Huittislaisella pellolla vesi seisoo ja saappaat uppoavat mutaan. Aarniveräjän kädet viuhovat puolelta toiselle, ilme on keskittynyt. Hän on oppinut tunnistamaan etsimen äänistä, onko maassa roska vai musketinkuula.

Suomen Metallinetsijät ry:n varapuheenjohtajana toimivan Aarniveräjän harrastus alkoi kymmenisen vuotta sitten, kun vaimon kihlasormus katosi puutarhatöissä. Aarniveräjä kiirehti kauppaan ostamaan metallinetsintä.

– Se oli kymmenen minuuttia ja sormus löytyi myyränkolosta. Ilman etsintä ei oltaisi sitä löydetty, se on varma.

Metallinetsinharrasta Jaakko Aarniveräjä kaivamassa kuoppaa pellolla.
Yleensä tammikuussa metallinetsintä on mahdotonta routaisen maan takia. Leudon talven vuoksi harrastuskausi on jatkunut harvinaisen pitkään.Iira Lahti / Yle

Kihlasormuksen jälkeen Aarniveräjä on löytänyt myös ainakin kulttuurihistoriallisesti arvokkaamman sormuksen.

Ikaalisista vuonna 2011 löydetty, 1500-luvun alun kirkollista, kullattua hopeasormusta on käsitelty useammassa tieteellisessä artikkelissa.

– Kun nostin sen ylös, lähdettiin etsijäporukan kanssa arpomaan onko se joku 60-luvun hippitina. Pikkaisen kun pestiin ja yhdessä katseltiin, niin kyllä se kirkastui mistä on kyse.

Museovirastolla ei ollut vielä tuolloin mitään selkeää kanavaa ilmoitusten tekemiseen. Heti löytämisen jälkeen Aarniveräjä lähetti sormuksesta kuvan sekä löytötiedot maakuntamuseoon ja pyysi sähköpostitse toimintaohjeita. Nykyään Museovirastolta löytyy kattava ohjeistus (siirryt toiseen palveluun)metallinetsinharrastajille.

Korroosio uhkaa arkeologisia löytöjä

Rajusti kasvanut metallinetsinharrastus ei kuitenkaan ole pelkkää historian riemujuhlaa, vaan sen varjopuolet näkyvät museoissa. Metallinetsijöiden löydöt ovat jo useamman vuoden ajan kasvattaneet Kansallismuseon konservaattori Aki Arposen työtaakkaa. Pelkästään kiireellisiä konservointeja on odottamassa lähes 3 000 löytöä.

– Meillehän se tarkoittaa tietysti huomattavaa määrää lisätöitä. Meillä on pieni tiimi ja toisinaan muut työt keskeyttävät konservoinnit kokonaan.

Aika on konservoijan pahin vihollinen, jota harrastajat eivät aina ymmärrä. Maasta ylös nostaessa esineen tuhoutuminen alkaa välittömästi. Luonnollinen tuhoutuminen, korroosio, saattaakin konservointia odotellessa tuhota esinettä huomattavasti.

Vanha hopeakolikko konservoituna sekä ennen konservointia.
Niin sanottuun Ulvilan aarteeseen kuuluva hopearaha. Vasemmalla puolella kolikko konservoituna ja oikealla ennen konservointia. Hopearahat ovat usein erittäin ohuita ja hauraita, ja niiden puhdistus vaatii erittäin suurta varovaisuutta.Suomen kansallismuseo / konservointi

Toinen ongelma on liiallinen puhdistus. Esineen pinnassa voi olla jäljellä vielä jotakin orgaanista materiaalia, kuten kankaanjäänteitä. Rautakautisista kankaista ei ole paljoa tietoa ja niiden löytäminen on harvinaista herkkua.

– Jos siinä on mutaa ja likaa, niin kannattaa antaa niiden olla. Se ei haittaa esinettä, päinvastoin, sanoo konservaattori Aki Arponen.

Huittislainen metallinetsinharrastaja Jaakko Aarniveräjä tunnistaa ongelman. Suomen metallinetsijät ry:ssä pyritään aktiivisesti jakamaan tietoa arkeologisten löytöjen kanssa toimimisesta myös yhdistyksen ulkopuolisille. Tärkein viesti harrastajille on, että löydöt tulee ilmoittaa ja lähettää museoviranomaisella.

– Ongelmana ovat etsijät, jotka eivät tiedä mitä tehdä löytöjen kanssa.

Esineiden ilmoittamisen lisäksi etsijän tulee ennen etsimeen tarttumista tarkistaa karttapalvelusta, ettei suunnitellulla etsintäpaikalla tai sen läheisyydessä ole tunnettuja muinaismuistokohteita. Alueet ovat rauhoitettuja muinaismuistolailla.

Esineiden kunto on aina arpapeliä

Etenkin pronssi on vaikea löydettävä. Esimerkiksi rautakautiset korut ovat saaneet pahasti siipeensä jo polttohautauksissa ja vuosisadat maaperässä lisäävät pronssin haurautta. Joiltain kohdilta esine saattaa olla moitteeton ja toisesta kohtaa lohkeaa koko pinta.

Esineille kaikista pahin on kosteuden vaihtelu, sillä se saa korroosion kiihtymään. Kosteus tulisi pitää sellaisena, kun se löydettäessä on, eli jos löydön tekee sadekelillä, on tärkeää, ettei esine pääse kuivumaan ennen konservoijalle pääsemistä.

– Se tulisi saada täysin ilmatiiviiseen muoviin, mikään elmukelmu ei käy. Myöskään jo kuivunutta, vaikkapa huoneenlämmössä useamman kuukauden ollutta esinettä ei saa kastella uudelleen, konservaattori Aki Arponen sanoo.

Metallinetsinharrastaja etsimässä metallia.
Metallinetsijät peittävät aina kaivetut kuopat, maastoa ei jätetä reikäiseksi.Iira Lahti / Yle

Isoja esineitä ei kannattaisi lainkaan kaivaa esille. Jos mullasta pilkottaa vaikka miekan tuppi, tulisi se peittää, merkata paikka ja ilmoittaa hetimiten museoviranomaiselle. Miekalle parempi on jäädä kosteaan maaperään, toteaa Satakunnan Museon maakuntatutkija Akuliina Aartolahti.

– Se on selviytynyt siellä maassa jo satoja vuosia, joten se tulisi selviämään siellä vielä saman verran.

Jos isoja esineitä on päätynyt käsittelemään, tulee niitä kohdella varoen, kaksin käsin sekä tukea hyvin, etteivät ne vahingossa katkea omasta painostaan. Museoviranomaiselle esine tulee toimittaa tuen kera, ilmatiiviissä paketissa.

Maasta löydetyn esineen todellisen kunnon pystyy sanomaan vasta röntgenkuvista.

Harva löytö päätyy näyttelyyn

Metallinetsinharrastaja Jaakko Aarniveräjä ei ole koskaan aiemmin päässyt tammikuussa metallinetsimen kanssa penkomaan maastoa. Huittislaisesta pellosta löytyi tällä kertaa pullonkorkkeja, naula, jogurttipurkin kansi, musketinkuula sekä venäläinen kuparikolikko 1840-luvulta. Kokenut etsijä tietää, ettei Museovirasto ole erityisen kiinnostunut näistä löydöistä, mutta ilmoittaa löydöistä museoviranomaisille rekisteröitäväksi.

Satakunnan Museoon tuodaan myös kuukausittain metallinetsijöiden löytämiä esineitä. Äskettäin museon Elon merkkejä-perusnäyttelyyn lisätty rautakautinen kilvenkupura on metallinetsijän löytämä. Kupura on kilven keskellä oleva kupu, joka suojaa kättä vastapuolen iskuilta. Pinnaltaan jo hilseillyt kupura saatiin pelastettua korroosiolta Satakunnan Museot ry:n rahoituksella.

– Konservoinnilla oli kiire. Parin kuukauden päästä kupura olisi ollut siinä kunnossa, ettei sitä olisi enää kannattanut konservoida, Aartolahti paljastaa.

Satakunnan Museon maakuntatutkija Akuliina Aartolahti lukitsee vitriiniä.
Satakunnan Museon Elon merkkejä-perusnäyttelyyn lisätty kilvenkupura on harvinaisuus. Sen konservointi maksettiin Satakunnan Museon ystävät ry:n rahoittamana. Maakuntatutkija Akuliina Aartolahti on tyytyväinen vitriinissä nököttävään kupuraan.Iira Lahti / Yle

Harva metallinetsijöiden löytämä esine päätyy näyttelyyn, mutta Museoviraston varastossa niitä säilytetään tutkijoita varten.

Museoviraston konservaattori Aki Arponen tietää löytöjen tuovan lisätyön rinnalla tutkijoille myös paljon iloa.

– Koko ajan saadaan uutta tietoa. Välillä saattaa tulla työpöydälle Suomessa tuntemattomia, täysin uniikkeja esineitä. Erilaisiin esineryhmiin tulee täydennyksiä, eli johonkin maakuntaan liittyvät esineteoriat saattavat kellahtaa täysin päälaelleen.