Kuoleman ajatteleminen saa Ilmari Wärrin keskittymään oleelliseen – "On hyvä maata arkussa ja miettiä hetkeä, jolloin minua ei enää ole"

Taiteilijalla on samaa ideaa kuin korealaisissa elävien ihmisten hautajaisissa: arkussa voi tajuta elämän tarkoituksen.

kuolema
Taiteilija Ilmari Wärri makaa pleksilasisessa ruumisarkussa.
Ilmari Wärri suosittelee pohdiskelua pleksiarkussa. Koetun hetken voi jättää sinne ja keskittyä käyttämään jäljellä olevan elämän hyvin. Jouni Koutonen / Yle

Kaikki alkoi isän kuolemasta. Ilmari Wärrille oli selvää, että hän haluaa tehdä arkun isälle itse.

Sen nikkaroiminen tuntui välttämättömyydeltä, vaikka hänellä ei ollutkaan erityisen läheisiä välejä Punkalaitumella asuvaan, syrjäänvetäytyvään isäänsä.

– Tuntui, että sitä kautta tutustuin isään taas paremmin. Arkkua tehdessäni kävin hänen elämäänsä läpi.

Wärri oli tottunut tekemään käsitöitä ja remontoimaan Pöytyän Yläneellä sijaitsevaa omakotitaloaan.

Arkku oli yksinkertainen, laatikkomallinen, parissa illassa rakennettu. Ei käsittelyaineita, sillä se tuhkattiin.

– Isän näköinen. Se puki häntä hyvin. Vanha jäärä ei tykännyt erikoisuuksista.

Kokeiliko Wärri itse maata arkussa?

– Pakkohan oli testata, miten siihen mahtuu. Isä oli suurin piirtein minun mittaiseni.

Taiteilija Ilmari Wärri istuu kotitalonsa portailla.
– Ilman luurankoa olisimme vain kasaan lässähtäneitä lihamöttejä, mietiskelee Ilmari Wärri kotitalonsa portailla Pöytyän Yläneellä. Jouni Koutonen / Yle

Kaikilla meillä on pääkallo

Olohuoneen lattialla on rykelmänä pieniä, omenan kokoisia ja isompia, liki todellisen kokoisia pääkalloja. Wärrin siskokset Sylvi, 9, ja Ulla, 6, tarjoilevat niille mehua pikkiriikkisistä posliinikupeista, jonka kyljessä on Pikku Myy.

Isoin kallo saa päähänsä langattomat kuulokkeet. Leukaluun ympärille lapset kietovat vielä huivin.

Taiteilija Ilmari Wärrin tyttäret leikkivät pääkalloilla.
Lapsille Ilmari Wärrin pääkallot ovat arkinen juttu, johon viitataan vain huvittuneesti: "Taas iskä leikkii kalloilla."Jouni Koutonen / Yle

Tässä talossa pääkallot tai ruumisarkut eivät saa lapsia kavahtamaan. Sylvi ja Ulla tietävät, että kaikilla on kallo päänsä sisällä. Isäkin haluaa pitää asiat arkisina.

– Enhän minä 6- ja 9-vuotiaille rupea pitämään mitään filosofian tunteja, mitä kuolema on tai onko kuoleman jälkeistä aikaa. Vaikka olemme me puhuneet siitäkin, että vaihtelee, mihin uskoo, sanoo kirkkoon kuulumaton Wärri.

Luuranko edustaakin elämää

Pääkallot ja luurangot ovat kiehtoneet Ilmari Wärriä jo pitkään. Ennen kuin hän ryhtyi työstämään niitä taideteoksiksi, hänelle oli jo kertynyt monenlaisia kalloja.

Vissi vaikutuksensa lienee ollut Noidan käsikirjalla, joka julkaistiin samoihin aikoihin kuin Wärri syntyi. Teoksesta tuli niin hänen kuin monen muunkin 1980-luvulla syntyneen suosikkilukemistoa. Kulttiklassikoksikin nimetty kirja kertoi vampyyreista, aaveista ja oudoista voimista.

– Muistan hyvin mustan kannen: pääkallon, punaiset silmämunat ja vampyyrinhampaat. Ehkä se oli mieltymykseni primus motor, Wärri naureskelee.

Hän kerii ajatusta, kuinka tärkeä luusto onkaan ihmiselle. Mitä me olisimme ilman luurankoa?

– Se yhdistetään yleensä kuolemaan, mutta minusta se edustaa ihanasti elämää. Ilman sitä olisimme vain kasaan lässähtäneitä lihamöttejä.

Miestä häiritsee, että pääkalloista ja luurangoista tehdään piirretyissä aina niin ilkeän näköisiä.

– Näen ne tarpeellisina, myönteisinä ja lohduttavina. En yhtään painajaisten viikatemiehinä.

Ei siis ihme, että taidemaalari Hugo Simberg on aina ollut Ilmari Wärrin suosikki, etenkin hänen maalauksensa Kuoleman puutarha. Siinäkään luurangot eivät näytä pelottavilta.

– Puutarhan tyypit ovat niin täynnä elämää. Kuinka hellästi he hoivaavatkaan kukkiaan.

Pääkallo kuulokkeet "korvilla" ja huivi "kaulalla".
Ilmari Wärrin kiinnostusta pääkalloihin ovat siivittäneet lapsuuden hitti Noidan käsikirja ja metallimusiikin kuuntelu.Jouni Koutonen / Yle

Wärri on valanut satoja pääkalloja betonista ja lateksista. Taideteoksissaan hän on käyttänyt pääkalloja reliefeinä, kohokuvina. Joko lattiaan kiinnitettyinä tai ulkona maahan upotettuina, kuten teoksessa Children of the Future (siirryt toiseen palveluun) Raision hautausmaan tuntumassa.

Niin Raisiossa kuin myös Tuska-festivaaleilla (siirryt toiseen palveluun) pääkallojen päällä sai kävellä.

– En haluaisi ikinä asettua yläpuolelle, polkea toisia maahan. Minustakin tuntui kamalalta kävellä niiden päällä paljain jaloin, vaikka olin itse tehnyt kallot ja tiesin niiden olevan betonia. Vaikutus oli armoton.

Teoksen nimellä Tulevaisuuden lapset Wärri haluaa suunnata ajatuksia siihen, että jos tämä välinpitämätön aika vain jatkuu, se johtaa toisten yli kävelemiseen. Ei välitetä, keitä he ovat.

Ei kuoleman, vaan elämän arkkuja

Jo ennen isänsä poismenoa Ilmari Wärri pohdiskeli mielellään kuolemaa. Tai oikeastaan elämää, sillä kuoleman hän näkee nimenomaan heijastuspintana elämälle. Hän mietti, mitä sitten kun kaikki loppuu.

– Siitä tuli vapautunut olo. Tajusin, että ihanimpia hetkiä on, kun teen aamupalaa perheelle. Muksut ovat pöydässä. Juttelevat ja vitsailevat, piereskelevät ja naureskelevat. Tajuan, että hetki on tosi siisti.

Kun Wärri mietiskelee kuolemaa, hän päätyy aina elämän pariin.

– Teen arkkuja, jotka kertovat vastatarinan elämästä. En näe niitä kuoleman arkkuina vaan elämän.

On esimerkiksi arkku, josta neljän tuuman rautanaulat sojottavat ulospäin kuin siilin piikit. Ne muistuttavat siitä, miten yritämme suojella itseämme kaikelta. Ihmiset menevät omaan kuoreensa ja piikittelevät sieltä. Wärrin mielestä viesti on selvä ja surullinen: älä tule tänne!

– Ennemmin pitäisi yrittää nauttia ja olla hyvä toisille. Muuta reittiä ei pääse eteenpäin.

Taiteilija Ilmari Wärri.
Piikikkään ruumisarkun rautanaulat kuvastavat Ilmari Wärrin mukaan ihmisen tarvetta suojella itseään kuolemalta ja kaikelta muultakin. Välillä myös keksityiltä uhkakuvilta. Jouni Koutonen / Yle

Ensimmäisessä piikkiarkun versiossa naulat sojottivat sisäänpäin. Kuin fakiirin viimeisessä leposijassa.

– Mitä tuskaa meillä on koko ajan niin kauheasti? Vielä haudassakin se piinaa meitä.

Wärri on tehnyt myös arkun, joka on kuin tavattoman suuri Ikea-kassi. Verhottukin ulkoapäin samalla sinisellä muovilla. Neljä sinikeltaista kantokahvaakin, kuten esikuvassaan.

– Ostamme itsemme kuoliaaksi. Kaikkea uutta pitää saada koko ajan.

Hautajaisissa kantajat usein jännittävät, miten hihnojen kanssa toimitaan, kuinka pitkiksi ne jätetään. Tässä arkussa hihnat ovat valmiina, kantajilleen turvallisina ja tuttuina jo kaupasta.

Taiteilija Ilmari Wärri kantaa Ikea-kasseilla päällystettyä arkkua.
– Ostamme itsemme kuoliaaksi. Kaikkea pitää saada koko ajan, mietiskelee Ilmari Wärri Ikea-arkun äärellä. Jouni Koutonen / Yle

Wärrin ruumisarkut ovat yleensä ilman kantta ja kokeiltavissa. Mutta yksi arkku on suljettu huolellisesti moninkertaisin rautakettingein. Sisälle ei pääse edes kurkistamaan. Selvää kuitenkin on, että siellä on kuumaa kamaa, koska se on polttanut lautojakin.

– Ehkä meillä kaikilla on jotain, mikä kannattaisi sulkea pois ja antaa olla siellä.

Taiteilija Ilmari Wärri kantaa puista ruumisarkkua.
– Voit miettiä, mitä elämän salaisuuksia tai demoneja tähänkin arkkuun on laitettu, kun niin polttelee, taiteilija opastaa.Jouni Koutonen / Yle

Kuoleman tiedostaminen kirkastaa arjen arvon

Kun Ilmari Wärri keskustelee kuolemasta, hän viittaa usein italialaiseen filosofiin Rosi Braidottiin (siirryt toiseen palveluun). 39-vuotiasta taiteilijaa ja 65-vuotiasta filosofia yhdistää ajatus, jonka mukaan elämän dynamiikka tulee paremmin esille, kun puhutaan myös kuolemasta.

– Sitten vasta alkaa huomata arjen hienouden. Kuolema on siinä juuri se vastavoima.

Wärriä viehättää Braidottin kehotus: lopettakaa vouhkaaminen omasta kuolemastanne! Näin siitäkin huolimatta, että hänen omissa teoksissaan on paljon kuolemaa.

– Ensin on päästävä yli omasta kuolemasta. Se on käsiteltävä, jotta yltää seuraavalle tasolle. Kun oma kuolema on jätetty taakse, päästään käsiksi olennaiseen eli elämään.

Kun hyväksyy sen, että kaikki me lähdemme täältä, voi Wärrin mukaan keskittyä käyttämään jäljellä olevan ajan hyvin. Niin että siitä saa mahdollisimman paljon irti.

Braidotti on siis ajattelullaan johdattanut hänet tajuamaan aamiaishetkien arvon.

Elävältä arkkuun Etelä-Korean malliin

Isän hautajaisten jälkeen Ilmari Wärrin päässä alkoi muhia ajatus läpinäkyvästä arkusta. Akryylilasi on kuitenkin arvokasta materiaalia. Ilman Turkuhallista ilmaiseksi saatuja jääkiekkokaukalon pleksiylijäämiä taideteos olisi jäänyt toteuttamatta.

Taiteilijalle oli tärkeää, että arkun saa suljettua kannella. Sisällä piti voida hiljentyä itsekseen ja silti katsella ympärillä jatkuvaa elämää.

Pleksiarkku on kuin tehty meditaatiolle. Sisällä äänetkin suodattuvat. Kun painava kansi suljetaan, syntyy mahtipontinen kolahdus.

– On hyvä maata arkussa ja miettiä hetkeä, jolloin minua ei enää ole.

Mutta sitten: koetun hetken voi jättää arkkuun ja tulla pois – takaisin elämään.

Monet ovat sanoneet, että sisällä ei ollut ainoastaan rauhallista vaan myös rauhoittavaa. Wärrille oli yllätys, että kaikki eivät missään nimessä suostu kokeilemaan arkussa makaamista.

– Olen aina pitänyt tärkeänä, että taidetta voi kokea muutenkin kuin vain katsomalla. Tulla itse osaksi taideteosta.

Taiteilija Ilmari Wärrin tyttäret nostavat pleksilasisen arkun kantta.
– Kaikki me kuolemme. Ei sitä voi eikä kannata murehtia, sanoo Ilmari Wärri, joka haluaa pitää kuolemaan liittyvät asiat mahdollisimman arkisina lapsilleen Sylville (edessä) ja Ullalle. Jouni Koutonen / Yle

Samankaltaisesta arkkumediaatiosta on kyse hämmästystä herättäneissä eteläkorealaisissa elävien ihmisten joukkohautajaisissa (siirryt toiseen palveluun).

Omissa hautajaisissaan (fake funerals) henkilö kirjoittaa ensin viimeisen testamentin. Sitten hänestä otetaan hautajaispotretti, jonka kehys somistetaan mustalla silkkinauhalla. Lopulta osallistuja suljetaan puiseen ruumisarkkuun (siirryt toiseen palveluun) makaamaan noin kymmeneksi minuutiksi.

Elävien ihmisten hautajaisia alettiin järjestää Soulissa vuonna 2012, ja niihin on osallistunut jo yli 25 000 ihmistä, teineistä eläkeläisiin.

Kuvitteellisen kuoleman toivotaan opettavan osallistujille arvostusta omaa elämää kohtaan. Taustalla ovat muun muassa Etelä-Korean huikeat itsemurhaluvut.

Taiteilija Ilmari Wärri asettelee betonisia pääkalloja nurmikolle.
Ilmari Wärri näyttää kotipihallaan mallia, mihin tapaan pääkalloja oli maassa teoksessa Children of the Future Raision hautausmaan tuntumassa ja Tuska-festivaaleilla. Hän toivoi ihmisten kokeilevan, miltä tuntuu kävellä niiden päällä. Jouni Koutonen / Yle

"Köyhällä on kiire kuolemaan"

Aina kun Ilmari Wärri on autolla liikkeellä tyttäriensä kanssa, hän ajaa tarkasti nopeusrajoitusten mukaan. Autoja menee ohi, ja takapenkiltä kuuluu: “Miksi ne ohittavat? Ohita sinäkin!”

Isällä on hyvä selitys: on niin arvokas lasti, että ei voi ottaa riskejä. On oltava aikaa reagoida, jos jotain sattuu.

Wärri ajaa autolla päivittäin Pöytyän Yläneeltä töihin Turun yliopistolle, jossa hän toimii verkkoviestinnän suunnittelijana. Matkaa kertyy yhteen suuntaan noin 60 kilometriä. Hän tietää hyvin, miten autot ajavat Yläneen tiellä sataaneljääkymppiä, vaikka seutu on tunnettua peuroistaan ja hirvistään.

– Mitä ajallisesti säästää verrattuna siihen, mitä voi menettää? Aika köyhä pitää olla, jos ei anna arvoa elämälle.

Siitä on syntynyt lasten kanssa hokema: köyhällä on kiire kuolemaan. Se on päätynyt myös Wärrin viimeisen näyttelyn nimeksi (siirryt toiseen palveluun).

– Ehkä juuri ratissa pitäisi miettiä kuolemaa. Tulisi helpommin kevennettyä kaasujalkaa ja keskityttyä olennaiseen.

Uskallammeko puhua kuolemasta?

Kuolema on monelle tabu, mutta ei Ilmari Wärrille.

– Jos puhuisimme kuolemasta enemmän, saisimme enemmän irti myös elämästä.

Samaa ajatusta on maailmalla levinneissä kuoleman kahviloissa (siirryt toiseen palveluun) (Death Cafe, Cafe Mortel). Niissä kokoonnutaan yhteen juomaan kahvia, syömään kakkua sekä keskustelemaan avoimesti ja elävästi kuolemasta. Ilmapiiri halutaan pitää viihtyisänä ja toisia kunnioittavana.

Kuoleman kahvilat ovat keskusteluryhmiä, eivät suru- tai terapiaryhmiä. Niitä on jo noin 70 maassa, Suomessakin ainakin Kuopiossa (siirryt toiseen palveluun) ja Lappeenrannassa (siirryt toiseen palveluun).

Puhuminen kupposen äärellä voi opettaa hyväksymään kuoleman ajatuksen vähemmällä pelolla.

Tekeekö Ilmari Wärri taidetta pääkalloista ja ruumisarkuista, jotta kuolema olisi vähemmän tabu? Ettei se olisi meille kuin Harry Potter -kirjoissa Lordi Voldemort, jonka nimeä kielletään mainitsemasta: “tiedät-kai-kuka” tai “hän-joka-jääköön-nimeämättä”.

– Me kuolemme kaikki. Jutellaan siitä siis ihan avoimesti.

Taiteilija Ilmari Wärri tutkii Tuska-festivaalilla arkkuun kertyneitä kirjoituksia
Vieraskirja-niminen arkku oli puhtaan valkoinen, kun Ilmari Wärri vei sen Tuska-festivaaleille. Hän raahasi sitä selässään, tarjosi yleisölle tussia signeerausta varten ja toivotti päätteeksi hyvää loppuelämää. Jouni Koutonen / Yle