Roope Lipastin kolumni: Maailmanloppua odotellessa

On aina helppo vaatia muilta muutosta, kirjoittaa Roope Lipasti.

ilmastonmuutoksen hillitseminen
Kirjailija Roope Lipasti poseeraa kameralle.
Kalle Mäkelä

Tunnen monta (naisia lähinnä mutta pari miestäkin) tyyppiä, jotka syövät kasvisruokaa, koska he haluavat osaltaan olla vähentämässä hiilidioksidipäästöjä. Hienoa! Paitsi että kaikki nämä tyypit ovat sellaisia, jotka tykkäävät kasvisruoasta ja ovat tykänneet niin kauan kuin olen heidät tuntenut.

Nyt kysymys kuuluu: onko se mikään varsinainen kannanotto saati eettisesti kirkasotsainen teko jos tekee sitä mistä tykkää muutenkin?

Sen sijaan esimerkiksi minä olen aina inhonnut kasvisruokaa. Ja tunnen satoja miljoonia tyyppejä (miehiä lähinnä, naisiakin), jotka jakavat tunteen. Nyt kysymys kuuluu: onko se mikään varsinainen kannanotto saati eettisesti kirkasotsainen teko jos tekee sitä mistä tykkää muutenkin? (Ja ymmärrän toki ilmeisen vasta-argumentin, että et vain ole koskaan saanut hyvää kasvisruokaa ja koetapa nyt herran tähden iso ihminen kasvaa ja maista parsaasi.)

Silti: eikö tällaisten tyyppien pitäisi – maailman pelastamiseksi luterilaisessa hengessä – pikemmin vaikka lopettaa matkustelu (jos he rakastavat matkustelua) tai vaatteiden ostaminen (jos he rakastavat vaatteiden ostamista) tai lähteä vapaaehtoistyöhön pelastamaan Amazonin sademetsiä (jos he rakastavat kodin lämpöä ja turvaa) tai ryhtyä syömään kuolleita supikoiria maantien laidalta (ruokahävikin vähentämiseksi)?

Toisin sanoen on aina helppo vaatia muilta sellaisia asioita, jotka itselle ovat helppoja.

Kasvisruokaesimerkki on tietenkin triviaali. Mutta sama logiikka toimii esimerkiksi siinä, että aikuiset vaativat, etteivät nuoret saa juoda energiajuomia, mikä on tosi helppo vaatimus, koska se ei koske aikuisia millään tasolla (kuka yli 30-vuotias juo energiajuomia?).

Niin ikään kaupunkilaisten on helppo vaatia yksityisautoilun vähentämistä ja paheksua sitä. Maalla se ei ole niin helppoa. Toki maalaiset voisivat muuttaa kaupunkiin, mutta vähän maolaiselta ratkaisulta sekin kuulostaa.

Tai joku puun poltto. Kamala asia! Ainakin niiden mielestä, jotka asuvat kerrostaloissa, jotka lämpiävät pyhällä hengellä. Vaan kun asuu pienessä mökissä metsän laidalla, niin se näyttäytyy vähän erilaiselta.

Palkkamaltti on samaa sukua: kaikkien muiden olisi syytä himmailla palkankorotusvaateita, ittestä ei oo niin väliä. Me taiteilijat vaadimme, että maailman pelastamiseksi on luovuttava jatkuvan kasvun ideologiasta, mutta mielessä ei käy, että ensimmäinen asia, joka silloin pitäisi leikata, olisivat kaikki valtion hommat, eli muun muassa taiteilijoiden apurahat ja suojatyöpaikat.

Valtion hommista – tai vähintään osin verovaroin rahoitetuista töistä – saa tässä maassa ylipäänsä palkkansa kiusallisen suuri enemmistö: valtavan kokoinen hallinto; virkamiehet; kaikenlaiset TE-keskusten, ELY-keskusten, mikäliekeskusten tyypit; opettajat, sairaanhoitajat, lääkärit, poliisit; Ylen väki, suurin osa liikunnan kanssa puuhastelevista, maajussit, tutkijat, mutkan kautta seurakunnankin työntekijät ja herra ties vielä ketkä.

Itse asiassa ainoat, jotka ovat taloudellisesti itsellisiä, ovat parjatut yrittäjät, joita oikeastaan pitäisi palvoa temppeleissä ja uhrata heille vegaanisia lampaita, koska viime kädessä he maksavat tämän kaiken.

Maailmanloppujen ongelma on siinä, että niistä kohkataan niin paljon.

Ei silti, toki maailmanlopun estämiseen täytyy suhtautua vakavuudella. Maailmanloppujen ongelma vain on siinä, että niistä kohkataan niin paljon. Pelkästään oman elämäni aikana maailman olisi pitänyt loppua jo happosateisiin, ydinsotaan, Golfvirran hyytymiseen, otsoniaukkoon, vuosituhannen vaihtumiseen ja nyt ilmastonmuutokseen.

Ja kun asian sitten uskoo ja käy ostamassa limsaa ja sipsiä seuratakseen aitiopaikalta spektaakkelia, niin ei se tule. Ei sitten millään. Edes ilmastonmuutos ei tuo maailmanloppua.

Satojen miljoonien ihmisten elämää se kyllä muuttaa ja voi keikauttaa maapallon valtasuhteet uusiin asentoihin – mutta ei maailma lopu. Oma maailma vain loppuu, mutta ne ovat eri asioita.

Mikä sitten neuvoksi? Hysteria tuskin on vastaus.

Jokainen voi tehdä pieniä asioita, mikä nyt mieltä rauhoittaa. Ei menekään lomalle Berliiniin vaan junalla Kouvolaan – aika samannäköisiäkin ovat.

Tuhkan hierominen ylle on tietenkin myös yksi vaihtoehto, ja se näyttää olevan laajalti jo käytössäkin. Koko maailman mittakaavassa kannattaisi satsata rajusti köyhien maiden lasten, etenkin tyttöjen, koulutukseen. Tuloksia odotellessa tulisi asettaa kyllin suuret pontimet insinööreille kehittää ympäristöystävällistä teknologiaa ja tarpeeksi suuri imuri ilmakehää imuroimaan. Ihmiset ovat nimittäin aika kekseliäitä silloin kun halu, pakko ja raha yhdistyvät, kuten etenkin sotakoneiden kehityksestä voi nähdä.

Pieniä ovat silakat joulukaloiksi, sanotaan – ja niin ovatkin. Mutta kun maailman suurin sijoitusrahasto Blackrock ilmoitti suuntaavansa vaatimatonta 7 000 miljardin sijoitusomaisuuttaan pois kohteista, jotka ovat ilmaston kannalta riskaabeleja, niin silloin aletaan olla ihan aidon muutoksen kanssa tekemisissä.

Roope Lipasti

Kirjoittaja on lietolainen kirjailija, joka eksyy vapaa-aikanaan kernaasti konkreettisiin ja selkeisiin remonttihommiin.

Aiheesta voi keskustella 10.3. klo 23.00 asti.