Asta Lepän kolumni: Ratkaistaanko ilmastonmuutos pyykkietikalla?

Kuten monet muutkin yhteiskunnalliset ongelmat, myös ympäristötuho palautetaan nykyisin aivan liiaksi yksilöön, pohtii tietokirjailija Asta Leppä.

ilmastonmuutoksen hillitseminen
Tietokirjailija Asta Leppä poseeraa kameralle.
Tietokirjailija Asta LeppäKalle Mäkelä

Kun käynnistän auton, syyllisyysmittari värähtää. Kun ostan raejuustoa, syyllisyysmittari värähtää. Kun unelmoin ulkomaanmatkasta, syyllisyysmittari värähtää. Kun värjään tukkani, syyllisyysmittari värähtää.

Kukaan ei varmaankaan haluaisi ajatella, että tässä näin, eläessäni suhteellisen vaatimatonta, tavallista elämää – sellaista, johon kansantalous nyt nojaa, sillä pitäähän ”kotimainen kysyntä” hyvinvointivaltiota pitkälti pystyssä – tuhoan samalla planeettaa. Olen syypää ilmastomuutokseen ja kuudenteen sukupuuttoaaltoon (siirryt toiseen palveluun). Olen syypää ympäristömyrkkyihin ja kemikaalivuotoihin.

Kun tavallinen elämä hiljeni koronavirusepidemian myötä, ilma vieläpä hetimiten puhdistui (siirryt toiseen palveluun), tietenkin, ja luonto elpyi. Selvästi siis auttaisi, jos ihmiset lopettaisivat kuluttamisen.

Normaalitilanteessa lentoliikenne olisi sen sijaan jatkanut kasvuaan – lentokoneita pöristeli ilmaan 0,7 sekunnin välein (siirryt toiseen palveluun) lihansyönti olisi kasvisproteiineista huolimatta yhä lisääntynyt ja kulutustavarat olisivat käyneet entistä kiivaammin kaupaksi myös kehittyvissä maissa (siirryt toiseen palveluun).

Mutta yksilönkö korjattavissa homma kokonaisuudessaan on?

Samat ihmiset, jotka puhuvat rakenteista, eivätkä halua syyttää yksin työtöntä tämän työttömyydestä (sillä onhan työpaikkoja liian vähän ja kohtaanto-ongelma vaivaa) tai pullukkaa tämän ylipainosta (mm. köyhyys altistaa ylipainolle), ovat ympäristöasioissa tiukasti sitä mieltä, että yksilön valinnat ovat muutoksen ydin. Vastaavasti ne ihmiset, jotka ovat sitä mieltä, että työttömät ovat laiskoja siivelläeläjiä ja ylipainoisten pitäisi ”vain ottaa itsestään niskasta kiinni ja painua pururadalle”, eivät ilmastoasioiden kohdalla siedä yksilöön kohdistuvia syytöksiä lainkaan.

Poliittisesta suuntauksesta viis, mutta minuakin yksilöpuhe on alkanut kismittää.

Esimerkiksi silloin kun sellaisia itseni kaltaisia yksityisautoilijoita paheksutaan, joiden mahdollisuudet hoitaa asiansa joukkoliikenteen kautta ovat hyvin pienet. On kuitenkin julkisen vallan tehtävä hoitaa joukkoliikenne sellaiseksi, että sitä on sujuva käyttää, eikä siinä asiassa kuskien paheksunta auta. Yksikään keskikaupunkilainen ei lähtisi joka päivä raahaamaan painavia teiniperheen kauppakasseja, jos lähin bussipysäkki olisi kilometrin päässä ja edestakaiseen matkaan kestäisi kaksi tuntia. Ja jos bussit lähtisivät kerran tunnissa.

Tai kun paheksutaan köyhien maiden roskien dumppaajia, vaikka kaatopaikkoja ei löydy mailta eikä halmeilta. Valtamerten kohutut mikromuovitkin, joista on syytetty milloin ketäkin – muun muassa naamaihonsa kuorijoita ja fleece-takkejaan linkoavia – ovat yhden kartoituksen mukaan peräisin valtaosin vain muutamalta toimijalta. Muovit ovat hienoiksi siruiksi hajonneita Nestlén, Coca-Cola Companyn ja Pepsin pulloja ja purnukoita (siirryt toiseen palveluun).

Lopettavatko maailman kaikki ihmiset paheksumalla limonadin lipittämisen, vai olisiko ongelma sittenkin helpompi ratkoa ylärakenteista käsin? Että kyseiset yritykset yksinkertaisesti velvoitetaan järjestämään kierrätys tai valmistamaan putelinsa ympäristöystävällisemmästä materiaalista?

Liiallisen yksilökeskeisyyden tunnusmerkkinä ovat kuohuvat tunteet, jotka vaivaavat nyt liki tauotta. Melkein asia kuin asia on nykyisin syyllisyyden tai sen erilaisten sukulais- tai kompensoivien tunteiden saastuttama. On kirjoitettu kokonaisia kirjoja, miten yksilöt saisivat riipivät ”ympäristötunteensa (siirryt toiseen palveluun)” hallintaan ja niin, käsiteltyä. Se kuulostaa pahasti self-help -kirjallisuudelta, jossa masennuskin pitäisi parantaa kävelemällä raikkaassa ulkoilmassa vastaantulijoille hymyillen. Tai mikä ettei siirtymällä paleo-ruokavalioon ja hankkimalla marsu.

Ymmärrän, että kun miljardi ihmistä käynnistää aamulla kotteronsa, sen yhteisvaikutus on järisyttävä.

Mutta mitä vaihtoehtoja on lopulta tarjolla? Semminkin kun koko ihmiskunnan hyvinvointi lepää tällä hetkellä sellaisen talousjärjestelmän varassa, joka perustuu jatkuvaan talouskasvuun ja herkeämättömään kuluttamiseen? Maailman kaikkien ekonomistien pitäisi tällä haavaa miettiä pää sauhuten vaihtoehtoja, mutta miettivätkö he? Eivät taatusti mieti, vaan ovat kamalan huolissaan pörssikursseista.

Kalsarien huuhtelu ympäristöystävällisellä pyykkietikalla ei siis hirveästi auta. Eikä naapurin vahtaaminen jäteastialla, että laittoikohan se saamarin akka nyt sinne lehtienkeräykseen taas ruskeaa voimapaperia.

Ei, kyttäämisen ja syyllistämisen sijaan ihmisten pitäisi vaatia päättäjiltä verotuksen kaltaisia universaaleja toimia, joilla asiat muutetaan suuressa mittakaavassa – joilla saastuttavat isot korporaatiot saadaan muuttamaan toimintansa.

Jos toimet onnistuivat koronaepidemian kanssa, niin miksei sitten tässäkin?

Asta Leppä

Kirjoittaja huuhtelee kalsarinsa etikalla.

Kolumnista voi keskustella 23.5. klo 23.00 asti.

Lue myös:

Roope Lipastin kolumni: Maailmanloppua odotellessa

Jari Ehrnroothin kolumni: Turha pyhittää luontoa

Pekka Juntin kolumni: Sinäkin aiheutat eläimille kärsimystä ja kuolemaa

Tilaa uutiset koronaviruksesta

Saat Ylen tärkeimmät koronavirusuutiset sähköpostiisi kerran päivässä.

Siirry tilaamaan

Luotettavia koronauutisia nopeasti suoraan puhelimeesi

Lataa Yle.fi-sovellus