Jani Halmeen kolumni: Musiikkiummikko tunnustaa eli kuinka minä hurahdin oopperaan? 

Meidän kannattaa altistaa sielumme ja ruumiimme jollekin uudelle, minulla se oli ooppera, kirjoittaa Jani Halme.

musiikki
Jani Halme
Laura Railamaa / Yle

Kyllä ihminen voi olla tyhmä. Etenkin silloin, kun hän itse estää itseään altistumasta jollekin kivalle asialle.

Haluan tehdä heti tunnustuksen. Onnistuin elämään ensimmäisen neljännesvuosisatani täysin ilman musiikkia. Minulla ei ollut minkäänlaista suhdetta kyseiseen taiteen ja viihteen muotoon.

En omistanut nuorena ensimmäistäkään cd- tai lp-levyä tai mp3- tiedostoa. Elävää musiikkia kävin kuuntelemassa kaksi kertaa, aina vastentahtoisesti. Bon Jovin näin Olympiastadionilla ja Guns N’ Rosesin lukion luokkaretkellä Istanbulissa. Kummastakin lähdin kolmen kappaleen jälkeen pois, kun oli niin tylsää.

Jouduin toisinaan perustelemaan musiikittomuuttani. En ymmärtänyt, että miksi kaikilla ihmisillä pitäisi olla jokin suhde juuri musiikkiin. Aniharvoin ihmistä tentitään siitä, miksi hän ei seuraa urheilua tai kuvataidetta. Mutta juuri musiikista jokaisen pitäisi löytää se oma suosikkinsa.

Ei minulla ollut musiikkia vastaan yhtään mitään. Lähinnä minua ärsytti koulukavereiden jatkuva tapa analysoida sitä. Monet hauskat jutustelut illanvietoissa keskeytyivät siihen, kun joku laittoi suosikkilevynsä soimaan ja kaikkien piti keskittyneesti ihailla jotain ihme bassoriffiä tai rumpukomppia. Juttele nyt siinä sitten mielenkiintoiselle tytöille, kun toiset keskeyttävät koko ajan.

Ooppera on mielestäni aloittelijalle yksi helpompia taidemuotoja. Siinä on kaikkea ja sitä kaikkea on paljon.

Kaikki muuttui kun jouduin – vastentahtoisesti tietenkin – ensimmäisen kerran oopperaan Olavinlinnassa. Se oli rakkautta ensiaariasta. Käsittämättömän väkevää menoa.

Ymmärsinkö oopperaa? Ei missään tapauksessa. En yhtään mitään. Mutta en osannut pelätäkään, koska ei tiennyt oopperasta mitään. Ooppera on mielestäni aloittelijalle yksi helpompia taidemuotoja. Siinä on kaikkea ja sitä kaikkea on paljon.

Oopperassa lauletaan korkealta ja kovaa, matalalta ja hiljaa ja kaikkea siltä väliltä. Kaikki on hillittömän suurta: puitteet, vaatteet, orkesteri ja tarinat. Kaikki artistit ovat huippukoulutettuja poikkeusyksilöitä, jotka ovat uhranneet elämästään älyttömän määrän tunteja esiintyäkseen juuri nyt juuri minulle.

Ooppera toimi porttina klassiseen musiikkiin, jota suojaavaa salaisuuden verhoa olen hivenen onnistunut jo raottamaan. Matka siitä kun ei erota fagottia oboesta siihen kun huomaa hankkineensa Radion Sinfoniaorkesterin kausikortin, on tosi lyhyt.

Voin nauttia vaikkapa jääkiekon seuraamisesta, vaikka en tiedä mikä on viivelähtö.

Neljän aktiivisen vuoden jälkeenkin klassisen musiikin maailma on isolta osin vieras, mutta ei enää yhtään pelottava. Se kuuluu minulle. Intohimoisesti esitetystä upeasta musiikista voi pitää, vaikka ei ymmärtäisi italiankielisistä tekniikkatermeistä ensimmäistäkään. Ja jotenkin kummasti nekin käsiohjelma käsiohjelmalta tarttuvat.

Jos jostain tykkää tai rakastaa, pitäisikö sitä jotenkin enemmän ymmärtää? Väitän, että vähällä pärjää. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää. Voin nauttia vaikkapa jääkiekon seuraamisesta, vaikka en tiedä mikä on viivelähtö tai että osaisin arvostaa tilanteen painottoman puolen puolustuspelin hienouksia.

Harrastamisessa kyse on itsensä kehittämisestä hemmottelun kautta. Ja sen soisi liittyvän mahdollisimman vähän siihen mitä me haluamme toisten ajattelevan meistä. Aivan liian moni meistä kasaa itse itselleen identieettiesteitä uudelle altistumiselle.

Järkyttyisimme, jos tietäisimme, miten vähän muut ihmiset ajattelevat meitä tai meidän tekemisiämme.

Miksei lähiöidentieetillä varustettu ihminen voisi pitää pesäpallosta graffittitaidetta tehdessään? Miksei Reijo Mäen Vares-tarinoiden ystävä voisi seuraavaksi lähteä etsimään kadonnutta aikaa Marcel Proustin tapaan?

Ei ketään muuta kiinnosta meidän harrastuksemme. Ylipäätään järkyttyisimme, jos tietäisimme, miten vähän muut ihmiset ajattelevat meitä tai meidän tekemisiämme.

Urheiluun, kulttuuriin ja viihteeseen liittyvän henkilöbrändäämisen kummallisin muoto on omalla tietämättömyydellä rehvastelu. Sen sijaan, että ihminen käyttäisi 30 sekuntia selvittääkseen verkosta kuka on Ed Sheeran tai Meghan Markle, hän käyttää tuplasti aikaansa kummastellakseen sosiaalisessa mediassa, keitä nuo otsikoissa pyörivät ihmiset oikein ovat. Sen sijaan, että altistetaan sielua ja ruumista jollekin uudelle, ylpeillään omalla tietämättömyydellä.

Sitä tyhmempää on vain se, että antaa koulukavereiden intohimoisen kiinnostuksen niitä riffejä kohtaan estää oman kiinnostumisen kaikkea musiikkia kohtaan.

Jani Halme

Kirjoittaja on parikkalais-punavuorelainen luova johtaja, joka kokee kahdessa paikassa asumisen tuovan elämään runsaita henkisiä etuisuuksia.

Aiheesta voi keskustella ke 29.1. klo 23:00 asti.