Susi Nousiaisen kolumni: Someprofiilit eivät ole kokonaisia ihmisiä

Todellisen ihmiskehon kuva somessa on liikaa, mutta samalla suurin ikävä on autenttiseen kohtaamiseen, kirjoittaa Susi Nousiainen.

tunne-elämä
Susi Nousiainen, Ylen kolumnisti, kuvattuna studiossa lokakuussa 2019.
Katriina Laine / Yle

Vuoroviikkovanhempana minulle on kehittynyt tavaksi, että julkaisen Instagramiin enemmän sisältöä niinä päivinä kun koti on tyhjä. Silloin ei ole pakollista tekemistä. Tai ehkä pakenen yksinäisyyden tunnetta ja toivon että joku kohtaisi minut somessa.

20-luvun trendi somessa on autenttisuus. Saa ja pitää olla oma itsensä. Maailma on kyllästynyt muokattuun höttöön, sillä kaipuumme edes johonkin todelliseen tiivistyy yhä voimakkaammaksi. Se mitä tällä vuosikymmenellä halutaan, on oikea kohtaaminen.

Muutos näkyy ylifiltteröityjen kuvien inflaationa: muokkaaminen on enemmänkin selkeä tyylivalinta tai materiaalilla leikkimistä kuin itse tarkoitus. Samalla alakulttuurien moninaisuus lisääntyy muokkaamisen ja autenttisuuden suhteen.

Kun jossain joku näyttäytyy ainoastaan koirakorvaisen neonfiltterin läpi, toisaalla somekampanjoissa ihmiset julkaisevat kuvia vartalostaan muokkaamattomana ryppyineen ja muine normaaleine ihmisyyden merkkeineen. Nämä kampanjat ovat niitä omalla hashtagillaan varustettuja kansanliikkeitä, joissa aidon kuvansa näyttäminen koetaan radikaalina tekona. Ja kapinallisuuden vaatima riskinotto on todellista. Sillä juuri ne kuvat joissa ihminen on oma itsensä saavat säännöllisesti inhon reaktioita toisilta aivan todellisilta ihmisiltä.

Samanaikaisesti pätee kaksi totuutta. Todellisen ihmiskehon kuva somessa on liikaa, mutta samalla suurin ikävä on autenttiseen kohtaamiseen.

Jokaisen somejulkaisun ajan koen hetken nähdyksi tulemisen tunnetta.

Mitä enemmän sometan, sitä enemmän vuorovaikutan toisten ihmisten kanssa. Sitä enemmän inspiroidun jakamaan aivan tavallisia hetkiä elämästäni: minkälaista wokkia paistoin lauantaina, millä saippualla pesin itseni, miten kutistin lapsen villapaidan 60 asteen pesussa.

Mutta mistä johtuu että mitä enemmän suoritan tätä näyttäytymistä, sitä yksinäisemmäksi tulen?

Jokaisen somejulkaisun ajan koen hetken nähdyksi tulemisen tunnetta. Julkaisu nousee, katoaa, ja silloin minä alan haipua sen mukana. Jää tyhjyys: juuri kun sai kontaktin, ihmiset menivätkin jo toisaalle. En ollut niin kiinnostava että minun kanssani olisi kannattanut pysähtyä juttelemaan. Ei ainakaan yli vartiksi. Ei minussa mitään nähtävää ole.

Tämä tunne saa kuvittelemaan itsensä muita huonommaksi. On helppo luulla että kaikki muut jaksavat keskustella 24/7, osaavat tehdä teräviä poliittisia kommentteja, loihtia pysäyttäviä tekstejä ja näyttää hyvältä joka ikisessä julkaisemassaan kuvassa. Valheellisesti tuntuu kuin muilla olisi kaikkea.

Olisinpa minäkin niin kiva, että joku jäisi somessa törmäämisen jälkeen kohtaamaan. Toivoessaan että joku tulee profiilin läpi luo kokonaisena ihmisenä sitä tekee kuitenkin virheen. Ei somea ole rakennettu niin.

Oma itsemme kodin piilossa vanhenee, samalla kun someprofiili kiitää digipiireissä aina yhtä skarppina ja timminä.

Kohdatuksi tuleminen ei ole mukava lisäbonus. Maslow’n tarvehierarkiassa ihmisen perustarpeet on jaoteltu eri tasoille niiden välttämättömyyden mukaan. Sosiaaliset tarpeet ovat kolmantena heti fysiologisten ja turvallisuuden tarpeiden jälkeen ja niitä ovat juuri nähdyksi ja rakastetuksi tuleminen.

Mitä meille tapahtuu ihmisinä, jos ainoastaan somessa esiintyvä julkisivumme saa kokea näitä hetkiä? Oma itsemme kodin piilossa vanhenee, samalla kun someprofiili kiitää digipiireissä aina yhtä skarppina ja timminä. Kerran tai pari koetamme ehkä näyttää välähdyksiä itsestämme julkisivun takaa, mutta vetäydymme nopeasti ettei kukaan suutu. Lopulta someprofiilimme on valheellisen ahtaasti rajattu ja filtteröity kuva meistä, mutta ainoa jonka olemme uskaltaneet näyttää ulospäin.

Kuinka tästä lähtökohdasta käsin tulisi sitten puhua lapsille somesta? Jos muokkaamattoman oman kehon näyttäminen on starttivihellys kiusaamiselle aikuistenkin kesken, miten voi kehottaa nuoria olemaan ilman filttereitä?

Tavallaan toivon että nuoret tekevät vallankumouksen ja pakottavat meidän kääkät toimimaan itse linjaamiensa, parempien sääntöjen mukaan. Todennäköisesti se on jo käynnissä mutta olen liian last season näkemään sitä. Samalla en voi olla huolehtimatta siitä, että sukupolvemme vastuulla olisi ensin pystyä antamaan heille tarpeeksi turvallinen kasvualusta.

Haluan hankkiutua eroon siitä valheesta että someprofiilit ovat kokonaisia ihmisiä. Lopulta on samantekevää minkälaisen kuvan itsestään sellaisella luo: emme kuitenkaan kohtaa somen kautta kokonaan. Nähdyksi tulemisen tarve ei voi täyttyä somen kautta. Alitajuisesti ehkä tiedämme sen jo, sillä emmehän me kohtele someprofiileja kuin toista ihmistä. Saatamme sanoa someprofiileille asioita, joiden puhuminen kasvokkain ihmiselle soittaisi omia hälytyskellojamme ja lujaa. Ainakin toivottavasti.

Ja silti jokaisen profiilin takana on todellinen, oikea, tunteva ihminen joka haluaa tulla kohdatuksi ja pyrkii siihen somen kautta. Jokainen kamppailee kahden voiman ristivedossa. Ne ovat tarve näyttäytyä kokonaan ja toisaalta säännöt siitä, minkälaiseksi oma itse pitäisi rajata. Ja mitä osia olisi parempi piilottaa. Toivon, että nähdyksi tulemisen hetket johtavat ainakin joskus todellisten ihmisten kohtaamiseen. Esimerkiksi jos tajuaisin aloittaa itsestäni, voisin lapsivapailla viikoillani harrastaa sosiaalisuutta muutenkin kuin kotoa käsin.

Susi Nousiainen

Kirjoittaja on Jyväskylässä asuva kulttuuri- ja kasvatusalan sekatyöläinen, transmies sekä kahden lapsen isä, joka uskoo empatiaan ja dialogiin.

Aiheesta voi keskustella 17.02. klo 23.00 asti.

Lue myös:

Katri Saarikiven kolumni: Asuvatko mielessäsi oikeat ihmiset?

Susi Nousiaisen kolumni: Me isät, jotka saamme olla läsnä lastemme elämässä, olemme etuoikeutettuja