1. yle.fi
  2. Uutiset
  3. holokausti

Kirjeenvaihtajalta: 91-vuotias Auschwitz-selviytyjä suunnittelee vielä kesähäitään, mutta pian holokaustin kokeneita ei ole – unohtuuko silloin historia?

Historia on tunnettava, jotta toisen maailmansodan kauheudet eivät toistuisi. Lopulta teot silti ratkaisevat.

Auschwitzin keskitys- ja tuhoamisleiriltä selviytynyt David Marks (oik.) ja puoliso Kathy Peck Auschwitzin vapautuksen 75-vuotismuistotilaisuudessa Oświęcimissä Puolassa 27. tammikuuta. Kuva: Emmi Korhonen / Lehtikuva

OŚWIĘCIM Ehkä juuri tätä on ihmisyys.

91-vuotias David Marks on yksi Auschwitz-Birkenaun keskitysleirin yhä elossa olevista selviytyjistä.

Hän palasi viime viikonloppuna leirialueelle Puolan Oświęcimiin ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun neuvostojoukot vapauttivat natsi-Saksan ylläpitämän leirin 75 vuotta sitten.

Paluu liikuttaa häntä syvästi, mutta mielessä on muitakin asioita. Kuten suomalainen koivu.

Marks on menossa naimisiin. Hän haluaa nikkaroida sormusrasian puusta. Siihen suomalainen koivu on parasta.

– Se on hyvin suoraa, raskasta ja puhdasta, Marks sanoo.

Vierellä seisoo tuleva vaimo Kathy Peck, 69. Kesähäistä Yhdysvaltain Connecticutissa on tulossa valtaisa juhla.

Tapaan pariskunnan Oświęcimin pikkukaupungin hotellin aulassa. He odottelevat muistotilaisuuden alkua.

Pieni lepohetki on tarpeen, sillä muistotilaisuuden ohjelma on keskitysleiriltä selviytyneille kunniavieraille raskas paitsi henkisesti myös fyysisesti. Päivä on täynnä edustamista, ja moni kulkee kävelytukeen tai nuoreen sukulaiseen nojaten.

Viisi vuotta sitten Auschwitzin vapautumisen 70. vuotismuistojuhlaan osallistui kolmesataa selviytynyttä. 75. vuotisjuhlaan heitä saapui ilmeisesti siitä alle puolet, vaikka järjestäjät puhuivat kahdestasadasta.

Voi hyvin olla, että viiden vuoden päästä muistotilaisuuteen osallistuu enää muutama selviytyjä.

Tämä oli yksi eilisen muistotilaisuuden suurista huolenaiheista: kuka pitää yllä muistoa, kun leiriltä selviytyneet eivät enää itse ole kertomassa kokemuksistaan?

Unkarista alun perin oleva David Marks joutui teini-ikäisenä Birkenaun puolelle keskitysleiriä. Hänet ohjattiin jonosta vasemmalle. Se tarkoitti pakkotöihin joutumista natsi-Saksan määräämiin kohteisiin.

Muu perhe ohjattiin oikealle. Se tarkoitti kuolemaa.

Marks kertoo hotelliaulassa leirin oloista. Vaatteita ei oikeastaan ollut. Vangit pukeutuivat vanhoihin sementtisäkkeihin. Kun housuntapaiset veti alas, maahan putosi lutikoita.

Marks haluaa puhua kokemuksistaan, kuten moni muukin keskitysleiriltä selviytynyt.

Sillminnäkijäkokemuksia dokumentoidaan edelleen, päivä päivältä kasvaviin arkistoihin. Auschwitzista selviytyjien kuunteleminen, haastatteleminen ja tapaaminen on tärkeää.

He ovat elävä todiste siitä, mitä ihminen voi toiselle pahimmillaan tehdä. Mitä valtio voi kansalaisilleen pahimmillaan tehdä.

Tätäkin on ihmisyys.

Holokausti ja Auschwitz sen symbolina ovat ihmisyyden musta kuilu. Sanotaan, että historia pitää tuntea, jotta vältymme tekemästä samoja virheitä.

Turussa töhrittiin synagoga Auschwitzin vapautumisen muistopäivänä, eikä ajankohta tietenkään ole sattuma. Vuosipäivän aattona uusnatsit polttivat Israelin lipun Tampereella.

Historia ja sen symboliset päivät siis todella tunnetaan.

Siihen, ettei viha leviä vainoksi, tarvitaan insituutioita. Tarvitaan toimiva oikeusvaltio ja demokratia.

Auschwitz ei ole vitriiniin suljettu muisto, vaan Euroopan maiden lakeihin ja arvoihin yhä vaikuttava kollektiivinen trauma.

Toisen maailmansodan jälkeinen Eurooppa on rakennettu ajatuksella, ettei koskaan enää.

Vuonna 1948 hyväksyttiin YK:n ihmisoikeusjulistus, jossa ihmisoikeuksien katsotaan kuuluvan kaikille.

Perustettiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisö, jota seurasi Euroopan unioni. Niiden piti varmistaa, ettei toisen maailmansodan kaltainen suursota Euroopassa toistuisi.

Sauli Niinistö Auschwitzin vapautuksen 75-vuotismuistotilaisuudessa Oświęcimissä Puolassa 27. tammikuuta.

Suomen poliittinen johto muisti näyttävästi Auschwitzin vapauttamisen vuosipäivää. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö matkusti Puolaan paikan päälle muistotilaisuuteen.

Pääministeri Sanna Marin twiittasi suomeksi ja englanniksi, miten meidän on tunnettava historia, jotta vastaava ei enää koskaan toistuisi.

– Jokaisen sukupolven on oltava edellistään vahvempi ihmisyyden puolustaja, Marin kirjoitti.

Sisältöä ei voida näyttää

Ylen palveluissa voidaan näyttää sosiaalisessa mediassa julkaistuja sisältöjä. Tarkista evästeasetuksesi, jos haluat säätää sisältöjen näkymistä Ylen palveluissa. Tarkistamalla evästeasetuksesi voit vaikuttaa näkemääsi sisältöön sivuillamme.

Katso sisältö Twitterissä

Juhlapuheilla on paikkansa, mutta teot ratkaisevat.

Saksalaiset sanovat nie wieder eli ei koskaan enää. Saksan liittotasavallan vuonna 1949 laadittu perustuslaki sanoo, että ihmisarvo on koskematon ja valtion tehtävä on valvoa ja suojella sitä.

Saksassa holokaustin opetukset näkyvät silloinkin, kun sitä ei erikseen mainita.

Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että saksalaiset oikeusistuimet ovat velvoittaneet Saksan ulkoministeriön hakemaan lapsia ja heidän mukanaan äitejä pois al-Holin leiriltä.

Mahdollinen uhka tai rikoksiiin syyllistyminen eivät vaikuta. Kyse on siitä, mikä on valtion velvollisuus kansalaisiaan kohtaan. Mahdollinen syyllisyys rikoksiin ratkaistaan sitten tuomioistuimessa.

Suomessa vastaava oikeustietä omien kansalaisten palauttamiseen al-Holista ei ole, vaan heidän kohtalonsa näyttää olevan nyt poliitikkojen käsissä.

Tässä saksalainen ja suomalainen ajattelutapa eroavat.

Auschwitzin ja holokaustin muistamista ja historiasta oppimista ei punnita juhlapäivänä.

Se testataan päivittäin siinä, miten kansalaisten oikeusturva ja ihmisoikeudet turvataan. Ja siinä, miten valtio omia kansalaisiaan kohtelee.

David Marks ja kesämorsian Kathy Peck valmistautuvat lähtemään bussille, joka vie heidän muiden selviytyjien kanssa hotellilta muistojuhlaan. Sitä ennen hän haluaa lähettää yhden viestin.

– Ihmisten pitäisi kohdella toisiaan hyvin. Ilman vihaa. Parempi rakastaa ja välittää kuin vihata.

Marks sanoo valinneensa optimismin. Kuolleita emme saa takaisin, mutta aina voimme uskoa parempaan tulevaisuuteen.

Ehkä tästä asenteesta kertoo halu mennä naimisiin vielä ysikymppisenä. Alkuun on tehty sopimus 30 yhteisestä vuodesta.

– Sitten me neuvottelemme uudestaan.