Emmi Nuorgamin kolumni: Nousuhumala saa syntyvyyden kasvuun, ei huoltosuhdetta kuvaava pylväsdiagrammi

Syntyvyyskeskustelu kaipaa kipeästi mainostoimistoa muistuttamaan, että harva meistä ajattelee isänmaata peuhatessaan vällyjen välissä, kirjoittaa Emmi Nuorgam. Tämän kolumnin voi myös kuunnella.

syntyvyys
Emmi Nuorgam
Antti Haanpää / Yle

En ollut koskaan ihminen, jonka tulevaisuudenkuvaan kuuluivat lapset. En potenut vauvakuumetta, saati pohtinut vanhemmuuden plussia ja miinuksia. En ehtinyt kuulla synnytystalkoista tai huolestua syntyvyydestä, enkä varsinkaan asettaa vaakakuppiin lapsia ja ilmastoa.

Olen äiti, koska satuin kesälomalla olemaan humalassa ja kysymään puolisoltani, että oliskohan kivaa saada vauva.

Ja miten monesti olenkaan ollut kiitollinen siitä! Siitä, ja luontoäidistä, jonka ansiosta yksi kännipano riitti. En nimittäin pidä vauvoista, enkä todennäköisesti olisi saanut lapsia, jos olisin harkinnut asiaa. Olisin elänyt tyytyväistä elämää itsenäisenä aikuisena, tuntenut oloni kiusaantuneeksi vauvakutsuilla ja laskelmoinut, milloin kummilapsen syntymäpäiville kannattaa saapua.

Syntyvyyskeskustelu ahdistaa minua, kuten se ahdistaa lähes jokaista oman ikäluokkani naista. Harva se viikko kuulen, miten olen osasyyllinen huoltosuhteen heikkenemiselle (siirryt toiseen palveluun) ja julkisen talouden romahtamiselle. Meillä on kymmeniä erilaisia työryhmiä, joiden tärkein tehtävä on pohtia, että olisiko 110 euroa vai 116 euroa sopiva lapsilisä ja kannustaisiko 121 euroa riittävästi toiseen lapseen. Voin kertoa että ei ole eikä kannustaisi. Voin kertoa myös sen, että muutama kymppi kuukaudessa ei ole valtaosan syy olla saamatta lapsia. Syy on se, että vanhemmuudesta ja vauvoista on tehty niin helvetin vakavaa.

Syntyvyyskeskustelu kaipaa kipeästi mainostoimistoa muistuttamaan, että harva meistä enää ajattelee isänmaata peuhatessaan vällyjen välissä. Syntyvyys ei lähde nousuun puhumalla siitä yhteiskunnallisena velvollisuutena, joka lisätään veronmaksun ja hammastarkastuksen jatkoksi loputtomalle to do -listalle.

Huonosta brändäyksestä huolimatta vanhemmuus on pääasiassa helkkarin kivaa.

Olisi aika puhua siitä, että lasten kanssa eläminen on ihanaa ja vanhemmuus suurimman osan ajasta todella hauskaa. Joissain onnekkaissa tapauksissa, kuten vaikka itseni kohdalla, vanhemmuus tekee meistä myös parempia ihmisiä.

Pelkkä synnyttäminen ei riitä. Itseasiassa väitän, että synnyttämisellä sinänsä ei ole mitään tekemistä vanhemmuuden kanssa. Pelkkä lapsen syntyminen ei jalosta meistä uljaita ja autuaita ihmisiä, vaikka otsikoissa niin joskus väitetäänkin. Synnyttäminen ja pikkuvauva-aika jalostaa meistä usein lähinnä hermoheikkoja idiootteja, mutta onneksi vauvat kasvavat ja muuttuvat lapsiksi.

Lapset ovat ihania! Omat lapset varsinkin. Nyt kun esikoiseni täyttää seitsemän, olen pikkuhiljaa alkanut luottaa siihen, että en ole pilannut lastani. En, vaikka olen ollut masentunut, työtön, köyhä ja väsynyt. Tämän myötä olen ymmärtänyt, että lasten pilaaminen on itseasiassa paljon vaikeampaa kuin olen pelännyt.

Olen onnekas, kun olen saanut kasvaa vanhemmaksi toisen aikuisen kanssa. Nimenomaan kasvanut vanhemmaksi. Synnyttäminen ei tee autuaaksi, eikä se tee vanhemmaksi. Vanhemmuus kehittyy oppimisen ja erehtymisen kautta, ihan kuten mikä tahansa elämänmuutos. Olen tehnyt lukemattomia virheitä ja niiden kautta oppinut erään elämäni tärkeimmistä taidoista, empatian. Olen oppinut kuuntelemaan ja ymmärtämään, sekä tietysti hengittämään ja laskemaan sataan.

Parasta kuitenkin on, että olen oppinut pitämään hauskaa ja näkemään maailmassa värejä, joita muuten en olisi nähnyt. Muistan, miten seitsemän vuotta sitten lauloin vatsassani olleelle vauvalle ja pidin huolen, ettei kukaan vain kuule. Lapseni ovat kuitenkin kuorineet minusta esiin hassuttelijan, joka herättää lapset leikkimällä koppakuoriaista ja hyppää puistonpenkille seisomaan, kun joku huutaa “maa on laavaa!”. Tiedän nykyisin monia avaruuteen ja metsään liittyviä asioita, joita en aiemmin tiennyt ja kuulun yhteisöihin, joiden olemassaoloa en olisi ilman heitä nähnyt.

Oli aika, kun vanhemmuus tuntui taakalta ja kaiken hauskan loppumiselta. Enää en ajattele joutuvani luopumaan mistään. Kouluikäiset lapset eivät tarvitse vanhempiaan joka käänteessä, joten elämässä on taas treffi-iltoja, viikonloppulomia ja aikaa ystävien kanssa. Näin jälkikäteen pelko siitä, että kaikki kiva loppuu, tuntuu jopa vähän hölmöltä. Ei elämä lopu uuteen harrastukseen tai ystävyyteen, miksi se loppuisi vanhemmuuteen?

Vanhemmuushan tulee osaksi elämää, ei toisinpäin.

Nyt käytävä syntyvyyskeskustelu on kuin epäonnistunut rekrytointi-ilmoitus. Ilmoituksessa mainitaan pitkä ja haastava rekrytointikierros, lukuisia yksilö- ja ryhmähaastatteluita ja esihenkilö, joka ei pidä kiinni aikatauluistaan. Työtä tehdään yksin, ilman perehdytystä. Se vie kaiken aikasi, eikä ylitöitä korvata, vuosilomista nyt puhumattakaan. Eihän kukaan sellaista työpaikkaa hae!

Voisimmeko ottaa mallia rekrytointifirmoista ja puhua hauskasta ja hullunkurisesta työyhteisöstä? Kulttuuriseteleistä, arkivapaista, mahdollisuudesta vaikuttaa omaan ajankäyttöön ja työkulttuurista, jossa tekemällä oppii. Muistuttaisimme, että alun intensiivikurssin jälkeen työ muuttuu osa-aikaiseksi ja jossain vaiheessa voi saavuttaa aseman, jossa työpaikalle ei tarvitse tulla lainkaan. Nousisimme yhdessä barrikadeille ja muistuttaisimme, että moka on lahja, eikä kukaan meistä ole osannut työtä ennen sen aloittamista!

Ehkä silloin joku muukin uskaltaisi nousuhumalassa jättää kondomin pois ja huomata, että huonosta brändäyksestä huolimatta vanhemmuus on pääasiassa helkkarin kivaa.

Emmi Nuorgam

Kirjoittaja on kahden lapsen äiti, joka tiesi lasten kasvatuksesta ylivoimaisesti eniten silloin, kun hänellä itsellään ei vielä ollut lapsia.

Aiheesta voi keskustella 07.02. klo 23.00 asti.

Lue myös:

Tutkijat odottavat käännettä: Syntyvyys noussee hieman – "Lasten hankintaa on saatettu lykätä myöhempään ikään"

Laura Hallamaan kolumni: Vauvakato ei ole sukupolveni vika

Jenny Matikainen: Miksi muiden lapsiluku kiinnostaa? Kun lapsista tulee politiikkaa, jälki ei ole kaunista

Leena Vilkan kolumni: Mitä lapseni opetti minulle kuuden vuoden, kuukauden ja neljän päivän aikana