Reetta Rädyn kolumni: Älkää usuttako kaupunkilaisia ja maalaisia toisiaan vastaan

Kun alueiden ja todellisuuksien erot kasvavat ja edessä on niukkuuden jakamista, toivon päättäjiltä yhtä: älkää usuttako ihmisiä toisiaan vastaan, kirjoittaa Reetta Räty.

koulut
Reetta Räty
Reetta Räty.Antti Haanpää / Yle

Opetusministeri Li Andersson (vas.) kirjoitti blogissaan (siirryt toiseen palveluun) viime viikolla, että Suomessa ikäluokat ovat pienentyneet 2010-luvulla 774 peruskoululuokkaa vastaavan lapsimäärän verran (10.2.2020). Tällä vuosikymmenelle peruskoululaisten määrän arvioidaan vähentyvän viidenneksellä nykyisestä.

Luvut ovat Suomen mittakaavassa isoja, ja niin ovat niiden vaikutuksetkin. Kouluja lakkautetaan ja yhdistetään, luokkia kootaan yhteen. Opettajia yritetään houkutella kouluihin, joiden tulevaisuudesta ei ole varmuutta, alueille, joiden elinvoima hupenee.

Kaupungeissa saatetaan ajatella, että mitä siitä. Lakkautetaan maaseutu, ketä kiinnostaa!

Mutta ei maaseutua voi lakkauttaa: vaikka lapset vähenevät, eivät he lopu. Pohjoissavolaisen Tuusniemen yhtenäiskoulun rehtori Janne Karttunen sanoi A-Studiossa hiljattain näin: ”Vaikka väkiluku vähenee, ei Suomi tyhjene. Vaikka syntyvyys pienenee, tänne edelleenkin syntyy lapsia.”

Tämä tarkoittaa, että lapsille pitää olla koulut ja niihin opettajat. Rehtori Karttusen mukaan ”haasteet ovat mielettömiä”.

Puhutaan hyvistä ja huonoista kouluista, vaikka kyse on eri todellisuuksissa toimivista kouluista.

Samaan aikaan pääkaupunkiseudulla: väkiluku kasvaa (siirryt toiseen palveluun) matalasta syntyvyydestä huolimatta. Huolet eivät koske koulujen lakkauttamista, vaan jyrkentyvää eriytymistä. Esimerkiksi Kontulassa jo 75 prosenttia alaikäisistä lapsista asuu alimpien tuloluokkien perheissä. Köyhissä perheissä asuvien lasten osuus on kasvanut selvästi viime vuosina. Lauttasaaressa virta vie toiseen suuntaan: yhä useampi lapsi asuu suurituloisessa perheessä, ja 16-18-vuotiasta 86 prosenttia on lukiossa. Jakomäessä lukiossa on alle 40 prosenttia nuorista.

Kun Suomessa jankutetaan siitä, onko eriarvoisuus kasvanut vai ei, pitäisi väittelyn sijaan pysähtyä polarisaation äärelle: alueiden sosiaaliset ja taloudelliset erot kasvavat, ja – tämä on erityisen olennaista – lasten taustan vaikutus oppimistuloksiin on vahvistunut. Ei koulu ole ennenkään pystynyt täysin tasaamaan eroja, mutta päämääränä on pidetty tien tasoittamista, sitä ettei mennyt lukitsisi tulevaa.

Alueiden eriytymiseen liitetään usein erityisesti kouluja koskeva tulkintavirhe. Puhutaan hyvistä ja huonoista kouluista, vaikka kyse on eri todellisuuksissa toimivista kouluista. Tutkija Venla Bernelius on tiivistänyt asian näin (siirryt toiseen palveluun): ”Suomen koulujen laatu on vakaa ja tasainen. Lapset sen sijaan eriytyvät. Kouluihin heijastuu yhteiskunnan eriarvoistumiskehitys.”

Edessä on muutoksia ja sopeutumista, eikä leimaaminen, vähättely tai ohi katsominen ratkaise mitään.

Kaupungistumisen, syntyvyyden laskun ja huono-osaisuuden kasautumisen seurauksena käsillä on tilanne, jossa alueelliset erot Suomessa kasvavat sekä kaupunkien ja maaseudun välillä että kaupunkien sisällä.

Voi tietenkin kysyä: mitä siitä?

Ei ole yhtä suomalaista lapsuutta, nuoruutta, kouluikää. Ei ole koskaan ollut, eikä ole tarpeen olla. Ei Suomi ole yksi vene, maabrändi, tarina, kokemus, päämäärä, lottovoitto tai sosiaaliluokka.

80-luvullakin, kun Suomi näytti yhdenmukaisesti haalistuneelta värivalokuvalta ja kaikille oletettiin samat käsitykset sopivasta perhemuodosta, uskonnosta ja isänmaasta, tulimme oikeasti eri taustoista, taloista, vanhempien kyvyistä ja haluista tukea näennäisen vapaita valintojamme. Mutta: useimmiten istuimme samoissa koululuokissa, vanhempien tuloista riippumatta.

Hölmö tilanne, jos käy näin: yhteiskunnallinen todellisuus moninaistuu mutta yksittäisen ihmisen todellisuus kapenee ja yhteinen ymmärrys vähenee.

Kuntavaalit ovat ensi vuonna. Jotkut ovat jo murehtineet, että jos sote saadaan maaliin, kuntapäättäjille jää ratkaistavaksi ”vain” kouluasiat. Mutta eivät ne ole ”vain” kouluasioita.

Edessä on niukkuuden jakamista, niitä kuuluisia vaikeita päätöksiä. Toivon päättäjiltä yhtä:

Älkää usuttako ihmisiä toisiaan vastaan.

Edessä on muutoksia ja sopeutumista, eikä leimaaminen, vähättely tai ohi katsominen ratkaise mitään. Kaupunkien jyrkentyvä jakautuminen ei ole maahanmuuttajien syytä. Kaupungistuminen ei ole kaupunkilaisten syytä. Syrjäseutujen autioituminen ei ole maalaisten syytä.

Väestörakenteen muutos tulee vaikuttamaan meihin kaikkiin, mutta tästäkin muutoksesta selviävät vähimmällä ne, jotka voivat maksaa itse itselleen hoivan, koulutuksen, mahdollisuudet.

On erityisen vastuutonta usuttaa muut kuin vauraimmat toisiaan vastaan.

Tässä me olemme: jo tehtyjen päätösten, ympäristökriisien, globaalin talouden paineiden, elämäntapamuutosten risteyksessä. Hyviä ideoita kannattaisi kuunnella riippumatta siitä, keneltä ne tulevat. Ei ole olemassa yhtä tarinaa kaupunkilaisesta, maalaisesta, suomalaisuudesta, siitä mitä nyt olisi välttämätöntä tehdä.

Jos haluamme ilkkua maalaisille, syyttää uusia suomalaisia, leimata kaupunkilaiset, edessä on tympeitä, riitaisia aikoja, eikä mikään ongelmista ratkea.

Reetta Räty

Kirjoittaja on toimittaja ja yrittäjä, maalainen ja kaupunkilainen.

Aiheesta voi keskustella 22.2. klo 23.00 asti.

Lue myös:

Aleksis Salusjärven kolumni: Tarpeettomien ihmisten aikakausi

Marja Sannikka: Suomalainen koulu on sekaisin

Reetta Rädyn kolumni: ”Noiden kodissa asuu isä” – yksinhuoltajien alueella ydinperhe on poikkeus