Kati Kelolan kolumni: Ahdasmieliselle nationalismille ei ole pakko alistua

Kun nationalismin nousu Euroopassa ahdistaa, on lohdullista muistaa, että on kyse ihmisen luomasta rakennelmasta, jota voi muuttaa, kirjoittaa Kati Kelola.

kansallisuusaate
Kati Kelola, Yle, 27.09.2019
Antti Haanpää / Yle

Kun Britannia erosi EU:sta 31. tammikuuta, pääministeri Boris Johnsonin lasissa ei ollut samppanjaa vaan jotain parempaa: englantilaista kuohuviiniä. Myös pääministerin brexit-päivän ateria oli puhdistettu ulkovaltojen vaikutteista: paahtopaistia, Yorkshiren vanukasta ja Shropshiren sinihomejuustoa, raportoi The Guardian. (siirryt toiseen palveluun)

Televisioidussa erojuhlassa Lontoossa liehuivat Britannian liput ja valkokankaalle heijastetusta karaoketekstistä laulettiin God Save The Queen.

Nationalismi oli laitettu näyteikkunaan.

Kukaan meistä ei voi muistaa omaa syntymäänsä, lapsuuttaankin vain hatarasti. Rakennamme kuvan itsestämme muiden kertoman pohjalta sekä erilaisista dokumentaatioista, kuten valokuvista, neuvolakorteista ja koulutodistuksista. Ne luovat mielikuvan yhtenäisestä henkilöhistoriasta.

Samalla tavalla kerromme tarinaa kansasta: koska kenenkään on mahdotonta muistaa sen syntyhetkeä – sellaista ei tietenkään ole – on luotava yhteinen kertomus.

Näin kirjoittaa politiikantutkija Benedict Anderson klassikkoteoksessaan Kuvitellut yhteisöt. Teos käsittelee nationalismin syntyä: miten me ihmiset olemme järjestäytyneet kansaksi kutsuttaviksi ryhmiksi, ja miksi olemme valmiita jopa kuolemaan sen puolesta.

Tarkastelutapa on hurmaavan antropologinen. Kirjaa lukiessa itseään voi katsoa etäännytetysti, yhtenä tämän hieman eriskummallisen lajin, ihmisen, edustajana. Sen tapoihin kuuluu esimerkiksi rakennella hautoja tuntemattomalle sotilaalle. Haudat ovat tyhjiä tai sisältävät tunnistamattomia jäänteitä, mutta meille ne ovat merkki kansallisesta rohkeudesta ja uhrauksesta. Andersonin mukaan vastaavaa ei löydy ihmisen historiasta.

Kertomusta yhteisestä menneisyydestä luodaan esimerkiksi arkeologisilla löydöksillä, mittaus- ja tilastointimenetelmillä, valokuvilla, kartoilla ja museoilla.

Kaivoin Andersonin teoksen jälleen hyllystä, koska juuri nyt sen sanomaa tarvitaan: kun itseensä käpristyvän nationalismin eteneminen tuntuu Euroopassa vääjäämättömältä, teos muistuttaa meille, että sitä se ei ole.

Kansa on Andersonin mukaan kuviteltu poliittinen yhteisö. Se on kuviteltu, koska emme koskaan voi tuntea kaikkia sen jäseniä.

Kertomusta yhteisestä menneisyydestä luodaan esimerkiksi arkeologisilla löydöksillä, mittaus- ja tilastointimenetelmillä, valokuvilla, kartoilla ja museoilla.

Vahvimpana liimana välillämme toimii ajatus ikiaikaisesta, yhteisestä alkukielestä. Suomeakin lausutaan Kalevalassa jo maailman syntyhetkellä.

Siinä missä Boris Johnson julisti puhdasta brittiläisyyttä Shropshiren juustolla, meillä tunnettu esimerkki suomalaisuuden vaalimisesta on perussuomalaisten kampanjointi (siirryt toiseen palveluun) Enkeli taivaan ja suvivirren pelastamisen puolesta.

Juuri näin pienistä asioista brittiläisyydessä tai suomalaisuudessa tuntuu usein olevan kyse nykyisessä nationalistisessa retoriikassa. Muu olisikin mahdotonta, sillä viiden tai 65 miljoonan ihmisen kokemus kansallisesta identiteetistä on paljon vaikeammin kiteytettävissä.

Kun kyseessä on kuvitelma, tunteilla on enemmän merkitystä kuin faktoilla. Ei ole väliä, että kansallisvaltioita on ollut vasta runsaat parisataa vuotta. Tai että kaikki muistavat vielä Suomen 100-vuotisjuhlat. Nykymuotoisen suomalaisuuden kohdalla olisikin oikeampaa puhua ihmisiästä kuin iättömyydestä.

Kuvitellun yhteisön idea myrkyttyy, kun sitä käytetään ulossulkemiseen tai rasismin oikeuttamiseen.

Kuvitellun yhteisön eli kansan ideassa itsessään ei ole vikaa. Päinvastoin, se korostaa ihmisen kahta kaunista ominaisuutta: tarvetta kuulua ja kykyä kuvitella.

Suomessakin meillä on kaikki syy toivoa, että kumpikin näistä vahvistuisi. Tunne siitä, että olemme luomassa jotain yhdessä, on toimivan yhteiskunnan ja yhteiskuntarauhan perusta.

Ongelma on, että kuvitellun yhteisön idea myrkyttyy, kun sitä käytetään ulossulkemiseen tai rasismin oikeuttamiseen. Siihen, että suomalainen lapsi on arvokkaampi kuin afganistanilainen. Tai että jokin toinen kansallisuus on omaamme huonompi, tyytyköön siksi osaansa.

Voisimmeko kiilaa lyövän ja hajottavan nationalismin sijaan kuvitella rakentavan nationalismin? Andersonin mielestä kyllä, sillä nationalismi synnyttää myös hyvää, kuten uhrautuvaa rakkautta sekä kulttuuria, esimerkiksi kirjallisuutta ja musiikkia.

Juuri nyt merkittävimmältä tuntuu kuitenkin muistutus siitä, että nationalismi on luotua, ei annettua. Ja se mikä on – vieläpä melko äskettäin – luotua, ei ole vääjäämätöntä vaan muutettavissa.

Me voimme siis valita, tyydymmekö sinihomejuustonationalismiin, vai näemmekö, että kuviteltu yhteisömme nimeltä Suomi pystyisi luomaan jotain yhteistä hyvää yli rajojen.

Kati Kelola

Kirjoittaja on toimittaja, joka on koulutukseltaan antropologi.

Aiheesta voi keskustella 7.3. klo 23.00 asti.