Pekka Mattilan kolumni: Riita työstä ja sen arvosta 

Työntekijä ja työnantaja puhuvat eri asiasta, kun he puhuvat työn arvosta, pohtii Pekka Mattila.

työtaistelut
Pekka Mattila
Juha Kivioja / Yle

Nyt käsillä on taas työmarkkinakevät ja lakonuhkien paras kukinta-aika.

Monet kiistat keskittyvät työn myyntihintaan. Ostajan ja myyjän maailmat kohtaavat taas erityisen huonosti.

Myyjä haluaa saada korkeimman hinnan. Ostaja haluaa saada alimman.

Aikoinaan yleinen sympatia oli automaattisesti lakkoilijoiden puolella. Nykyään tämä ei ole lainkaan itsestään selvää.

Kun puhe siirtyy työn arvoon, maailmat lipuvat toisistaan erityisen kauas.

Kun työntekijä puhuu työn arvosta, hän usein puhuu työn merkityksestä ja merkityksellisyydestä. Kun työnantaja puhuu työn arvosta, hän puhuu työn tuottavuudesta eli muodostuvasta arvonlisäyksestä. Työn arvo lasketaan kaavalla, jossa Suomi kilpailee vaihtoehtoisten tuotannon sijaintien kanssa Guatemalasta Saksaan.

Hienoa on, että Suomi toisinaan vielä voittaa sijoituspäätöksissä epävakaat, mutta halvat yhä kehittyvät taloudet. Huolestuttavaa on samalla se, että Suomi menettää investointeja myös keskiseen Eurooppaan, joka on vauras ja työllistämisen kannalta hintava alue.

Juuri tässä keskustelut kulkevat ristiin. Työn merkitys ja tuotto eivät yhdisty. Ristipuhe myös synnyttää voimakkaita tunteita.

Miksi pankkiiri maksaa palkastaan murto-osan kotinsa siivoojalle, vaikka siivouksen tuottama hyöty tai sen menetyksen uhka on lyhyellä aikavälillä huomattavan korkea? Ensi viikolla hienoisesti paremman mutta yhä matalan palkan perässä kadonneen siivoojan kimpussa onkin jo uusi osaavaa tekijävoimaa kaipaava työllistäjä.

Professoria ei tarvita tänään yhtään mihinkään, mutta hänen poissaolonsa huomataan rajusti viiden tai kymmenen vuoden kuluttua.

Lyhyen aikavälin tuska ja pitkän aikavälin hyöty eivät aina yhdisty luontevasti. Tämä koskee sekä työntekijää että työnantajaa. Professoria ei tarvita tänään yhtään mihinkään, mutta hänen poissaolonsa huomataan rajusti viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Tuskin kukaan kiistää esimerkiksi hoivatyön arvoa. Siitä hyötyy varmasti jokainen. Palkka on silti maltillinen, eikä tähdille makseta vahvaa perusosaajaa enempää.

Kiitollisuus ei ole suinkaan samalla tasolla, kun puhutaan suuren teollisen laitoksen tehtävistä. Prosessin valvontaa ja hallintaa ei arvosteta lainkaan samoin kuin muistisairaan mummon tai vaarin ulkoiluttamista.

Silti prosessin valvonnasta ja hallinnasta maksetaan paljon enemmän. Tämä yksityisen sektorin työ kerryttää myös liikevaihtoa ja liikevoittoa, joista aimo annos kanavoituu yhteiskunnalle veroina ja työnantajamaksuina. Ilman tätä mekanismia mummoa tai vaaria ei vapaassa taloudessa ulkoiluttaisi kukaan.

Julkisia palveluita ei lopulta edes olisi ilman tätä yksityistä toimeliaisuutta, mikäli jotain kommunismin kaatumisesta opimme.

Tässä onkin työelämämme isoin paradoksi, visa ja outous. Pyhimmät työt ovat julkisia, mutta niiden rahoittamiseen vaadittavat työt ovat häpeällisen yksityisiä. Ensin mainitut ovat useimmin ihmistyötä, jälkimmäiset taas pääosin näkymätöntä konetyötä.

Kenties tämän epäsuhdan vuoksi puhe työn arvosta on nyrjähtänyt. Ongelma korostuu työelämän ristiriitatilanteissa. Lakko on tästä hyvä arkiesimerkki.

Aikoinaan yleinen sympatia oli automaattisesti lakkoilijoiden puolella. Nykyään tämä ei ole lainkaan itsestään selvää. Varsinkin joukkoliikenteen ja vientiteollisuuden tuoreet lakot ja työnseisaukset ovat aiheuttaneet suuressa yleisössä enemmän ärtymystä kuin ihailua.

Siksi ammattiyhdistysliikkeen on ollut pakko keksiä uusia tapoja oikeuttaa vaatimuksensa. Palkankorotuksia ei enää perustella yksin koko maata koskevan seisautuksen uhalla, vaan rinnalle on tuotu herkempi työn arvoa koskeva argumentti.

Työ on arvokasta itsessään. Valitettavasti henkilövaltaisten palvelualojen tuottavuus ei järkevästi vertaudu teknologiakeskeiseen teollisuuteen. Yhden tekijän synnyttämä lisäarvo on teollisessa logiikassa huiman suuri. Työvoimavaltaisessa logiikassa tekijän tuottamalla lisäarvolla on kuitenkin rajallinen mitta ja määrä: tunne- ja vuorovaikutustyötä ei voi kiihdyttää, kuten liukuhihnaa tai masuunia.

Tämä ei lainkaan vähennä kummankaan työn merkitystä ja yhteiskunnallista tärkeyttä. Samalla kun teollisen työn automaatioaste kasvaa, kuilu kuitenkin levenee. Tehdas vaatii yhä harvempia mutta osaavampia tekijöitä. Hoivakoti vaatii luonteensa puolesta yhä saman määrän tekijöitä, eikä digitalisaatio auta määräänsä enempää.

Taloustieteilijä Mariana Mazzucato on hyvästä syystä haastanut tapaamme ajatella arvonlisäyksen logiikkaa. Hän kyseenalaistaa tapaamme ajatella sekä ammattien että toimialojen tuottamasta todellisesta hyödystä.

Mazzucato on puoliksi oikeassa. Arvo ei ehkä maailmassa jakaudu tasaisesti. Mutta lopulta kysymys on siitä, mikä on se diili, joka täyttää kohtuullisesti sekä työn ostajien että myyjien odotukset?

Pekka Mattila

Kirjoittaja on Aalto EE:n toimitusjohtaja, valmentaja, kirjailija ja useiden hallitusten jäsen sekä työelämäprofessori Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa.

Aiheesta voi keskustella 3.3. klo 23.00 asti.