"Viranomaisilla on selvää vammaisvihaa", toteaa asiantuntija – vuosittain tuhannet vammaiset vievät kotikuntansa oikeuteen saadakseen itselleen kuuluvat palvelut

Toistuvien kielteisten päätösten ja uupumuksen takia Maarit Pitkäsen usko avun saamiseen loppui viimein kokonaan.

vammaispalvelut
Maarit Pitkäsen kädessä olevassa puhelimessa on kuva hänen tyttärestään Veerasta, joka istuu pyörätuolissa päässään voikukkaseppele ja kasvoillaan iloinen hymy.
Veera Taulu, 24, tarvitsee CP-vammansa takia avustajaa lähes kaikkeen. Hakemuksista huolimatta riittävää apua ei ole kunnan vammaispalveluista tullut.Jaana Polamo / Yle

Maarit Pitkänen herää viiltävään kipuun. Pitkään vaivannut niska- ja hartiasärky uhoaa hänelle jälleen yrittäen pakottaa jäämään sänkyyn.

Siihen ei kuitenkaan ole aikaa. Pitkäsen on noustava ylös. Hänellä on paljon omaa hyvinvointia tärkeämmältä tuntuva tehtävä. Hän huolehtii toisesta, hyvin rakkaasta ihmisestä, joka tarvitsee apua lähes kaikessa. Myös tänä aamuna.

On vuosi 2011.

Veera-tytär on herännyt ja aloittanut iloisen jutustelunsa. Pitkänen auttaa hänet ylös, siirtää pyörätuoliin, vie aamupesulle, pukee, laittaa aamupalan, auttaa syömisessä ja lähettää taksilla kouluun.

Asiakkaalla on oikeus saada sosiaalihuollon toteuttajalta laadultaan hyvää sosiaalihuoltoa ja hyvää kohtelua ilman syrjintää. Sosiaalihuoltolaki 4 §

Sitten Pitkänen pesee pyykit, laittaa loppupäivän ruuat valmiiksi, vastaa sähköposteihin ja soittelee kymmeniä puheluita Veeran lääkäriaikoihin, kuntoutukseen, kuljetuksiin ja palveluhakemuksiin liittyen. Kaupungin vammaispalveluiden kanssa on taas selvitettävää, mutta sosiaalityöntekijä lyö hänelle luurin korvaan.

Jo vuosia Pitkänen on yrittänyt saada hoitoapua kotiin. Hän on tyttärensä henkilökohtainen avustaja, eivätkä yhdet kädet meinaa riittää kaikkeen. Lähes aikuisen tyttären siirtäminen on pienikokoiselle Pitkäselle raskasta.

Arki on selviytymistä tilanteesta toiseen ja jatkuvan stressin takia yöunet jäävät vähiin.

Jaksaminen vaatisi apua. Koska Veeralla on CP-vamma ja keskivaikea kehitysvamma, avun pitäisi lain mukaan järjestyä Jyväskylän kaupungin vammaispalveluiden kautta.

Kunnan on huolehdittava siitä, että vammaisille tarkoitetut palvelut ja tukitoimet järjestetään sisällöltään ja laajuudeltaan sellaisina kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää. Vammaispalvelulaki 3 §

Useista hakemuksista, pyynnöistä ja vaatimuksista huolimatta Pitkänen ei ole apua saanut. Uuvuttava kamppailu arjesta selviytymiseksi on kestänyt koko Veeran eliniän.

Helpotusta tilanteeseen ei ole myönnetty, vaikka Pitkänen on kutsunut sosiaalityöntekijät kotiinsa katsomaan, miten kestämätöntä arki on. Kotikäynnin jälkeen Pitkänen on jätetty yksin itkemään.

Iltapäivällä Pitkänen vie Veeran partioon. Hän on päättänyt antaa tyttärelleen parhaan mahdollisen lapsuuden kotona, mahdollisuuden harrastaa samoja asioita kuin muutkin samanikäiset ja varmistaa, että Veeran keho oppii parhaat istuma-asennot pyörätuolissa.

Pitkänen on kuitenkin väsynyt. Hänen oma kehonsa alkaa hajota, ystävyyssuhteet ovat kariutuneet, koska sosiaaliseen elämään ei ole ollut aikaa ja parisuhdekuviot ovat olleet sanalla sanoen vaikeita.

Kun Pitkänen saa pidettyä kerran kuussa hänelle kuuluvan omaishoitajan lakisääteisen kahden päivän vapaan, hän tekee ruuat valmiiksi ja petaa kotiin tulevalle avustajalle sängyn, jotta tämä voi keskittyä Veeran kanssa olemiseen. Hän ohjeistaa avustajan pitämään huolta tyttärestään, hyvästelee, ottaa laukkunsa ja lähtee.

Autoon istuttuaan hän tajuaa, ettei tiedä, minne on menossa. Hän ei ole muistanut suunnitella itselleen tekemistä. Pitkänen purskahtaa itkuun.

"Silloin valkeni, ettemme oikeasti saa apua"

Nyt edellä kuvatuista hetkistä on kulunut yhdeksän vuotta.

Veera, 24, muutti suunnitellusti palveluasumisyksikköön tultuaan täysi-ikäiseksi ja on viihtynyt pääosin hyvin. Pitkänen on juuri muuttanut Jyväskylässä mukavaan asuntoon joen varrelle. Ikkunoista paistaa aamuaurinko.

Pitkäsellä on vihdoin voimia katsoa taakse ja pohtia viimeisen 24 vuoden aikana tapahtunutta.

– Olen joutunut taistelemaan Veeran oikeuksien puolesta todella voimakkaasti hänen syntymästään asti, hän toteaa.

Sosiaalihuollon henkilöstön on selvitettävä asiakkaalle hänen oikeutensa ja velvollisuutensa sekä erilaiset vaihtoehdot ja niiden vaikutukset. Sosiaalihuoltolaki 5 §

Pitkäsen mukaan kaikki tieto Veeralle kuuluvista palveluista pitää edelleen löytää itse. Vammaispalvelu ei oma-aloitteisesti kerro mitään.

– Kun Veera oli vauva, kysyin vammaispalveluista, millaista apua voisimme saada. Sosiaalityöntekijä vastasi, että sieltä meidän on turha yrittää hakea mitään, koska emme sieltä mitään saa. Se oli järkyttävää.

Maarit Pitkänen katselee makuuhuoneessaan säilytyslaatikosta nostamiaan papereita, joissa on vanhoja merkintöjä Veeran asioiden hoitamisesta.
Maarit Pitkänen on säilyttänyt kaiken Veeran asioiden hoitoon liittyvän vuosien varrelta. Papereita on laatikoittain.Jaana Polamo / Yle

Vaikka kaikki Veeran saamat palvelut on täytynyt Pitkäsen mukaan taistella kynsin ja hampain, sanoo hän uskoneensa hämmästyttävän kauan, että apua myös arjen pyörittämiseen saa, kun vain tarpeeksi yrittää.

Vuonna 2011 hänen kehonsa alkoi kuitenkin mennä rasituksesta lopullisesti rikki. Tavarat putoilivat käsistä, kun oikean käden rannekanavaan tuli ahtauma.

Tämän lain mukaisia palveluja ja tukitoimia koskevat päätökset on tehtävä ilman aiheetonta viivytystä. Vammaispalvelulaki 3 §

Pitkäselle varattiin aika leikkaukseen. Hän kertoo hakeneensa vammaispalveluista hyvissä ajoin avustajaa leikkauksesta toipumisen ajaksi.

Leikkauspäivä lähestyi, mutta päätöstä ei kuulunut.

– Pyörin yöt sängyssä ja mietin, miten selviämme ilman apua. Tiesin, etten mitenkään pysty yhdellä kädellä hoitamaan Veeraa, hädin tuskin omat asiani. Se oli kauhuskenaario.

Leikkaus oli enää kolmen päivän päässä, kun päätös tuli. Apua myönnettiin Pitkäsen mukaan kuudeksi viikoksi, kuudeksi tunniksi päivässä. Se oli hälyttävän vähän.

Kolmessa päivässä Pitkäsen oli etsittävä hoitajat, laadittavat heille työsopimukset ja tehtävä työvuorot.

Sen jälkeen puolentoista kuukauden arki, suihkut, syömiset, kauppa-asiat ja vessakäynnit piti aikatauluttaa sen kuuden tunnin mukaan, kun joku hoitajista oli paikalla.

– Olin niin stressaantunut, etten muista siitä kuudesta viikosta mitään. Silloin minulle valkeni, että emme oikeasti saa riittävää apua edes silloin, kun sitä ihan välttämättä tarvitsemme.

Palvelupäätökset tehdään kiireessä

Jyväskylän kaupungin vammaispalveluiden palvelupäällikkö Päivi Junnilainen ei tunnista Pitkäsen edellä kertomia tilanteita. Hänen mukaansa kokemukset kuulostavat karuilta, ja on harmillista, jos asiakas kokee, ettei apua saa tarpeeksi.

Jyväskylän kaupungin vammaispalveluiden palvelupäällikkö Päivi Junnilainen istuu työhuoneessaan tummissa vaatteissa.
Päivi Junnilaisen mukaan Jyväskylässä ei ole pulaa sosiaalityöntekijöistä.Jaana Polamo / Yle

Jyväskylän kaupungin vammaispalveluissa jokaista sosiaalityöntekijää kohti on tähän asti ollut yli 300 asiakasta. Sosiaalityöntekijöitä on ollut yhteensä viisi. Maaliskuun alkupuolella virkaan saadaan yksi työntekijä lisää.

Lain mukaan vammaispalveluiden tarjoamisessa jokaisen asiakkaan palvelutarve on kartoitettava yksilöllisesti ja asiakkaan toivomukset huomioon ottaen.

Miten yksi työntekijä pystyy palvelemaan 300 asiakasta riittävän yksilöllisesti?

– Jokaisen asiakkaan kanssa ei olla tekemisissä päivittäin. Kotikäynteihin varataan hyvin aikaa, jotta kaikki asiat ehditään käydä läpi, Junnilainen sanoo.

Useat Ylen haastattelemat Jyväskylän kaupungin vammaispalveluiden asiakkaat ja heidän omaisensa kertovat kokeneensa, etteivät saa kaikkia tarvitsemiaan palveluita, päätösten saaminen kestää kuukausia, palveluiden myöntämisestä kieltäydytään pelkän puhelinkeskustelun perusteella ja sosiaalityöntekijöitä on ajoittain hyvin vaikea saada kiinni.

Lisäksi vammaispalveluiden asiakkaat kertoivat Ylelle saaneensa sosiaalityöntekijöiltä usein töykeää ja tylyä kohtelua, eikä kotikäyntien tai palaverien jälkeen kirjatuista papereista käy ilmi lainkaan kaikkia asiakkaiden ilmaisemia toiveita ja avuntarpeita.

Junnilainen myöntää, että sosiaalityöntekijöillä on ajoittain työssään kiire. Sen seurauksena asiakkaat ovat voineet kokea palvelun tylyksi.

– Jos sosiaalityöntekijä on pyrkinyt hoitamaan asiaa nopeasti, on asiakas voinut kokea, ettei häntä kuunnella kunnolla. Se on harmillista, Junnilainen sanoo.

Junnilaisen mukaan kotikäynnit ja palaverit voivat kestää useita tunteja.

– Paperit kirjoitetaan vasta tapaamisen jälkeen. Sieltä voi jäädä pois jotain, minkä asiakas on kokenut tärkeäksi. Jos asiakas haluaa korjata tai lisätä jotakin, se pitäisi kuitenkin tehdä, Junnilainen sanoo.

15 vuotta ilman palautumista pakottivat laitossijoitukseen

Maarit Pitkänen ei ole ainoa, joka kokee joutuvansa taistelemaan läheisensä oikeuksien toteutumisesta.

Jyväskyläläisen Hanna Tiihosen 15-vuotiaalla pojalla diagnosoitiin jo vauvaiässä vakava sydänsairaus, joka on saanut hänen sydämensä pysähtymään useita kertoja.

Taaperona pojalla havaittiin myös taipumus verensokerin nopeaan laskuun. Siksi hänen täytyy syödä puolentoista tunnin välein pysyäkseen tajuissaan.

Nykyään sydän toimii tahdistimen ansioista luotettavasti, mutta pojan lähellä on aina oltava joku elvytyskykyinen aikuinen.

Fyysisesti ilmenevien pitkäaikaissairauksien lisäksi pojalla on keskivaikea tarkkaavuuden häiriö. Se häiritsee merkittävästi keskittymistä lyhyisiinkin keskusteluihin tai vaikkapa sukkien etsimiseen.

Jonkun on oltava pojan kanssa koko ajan. Siksi Tiihonen on toiminut poikansa omaishoitajana alusta saakka.

Pojan oireet ovat alusta asti tehneet vanhempien öistä katkonaisia.

Jatkuva valvominen ja arjen pyöriminen nuoremman pojan oireiden ympärillä alkoivat pian uuvuttaa nelihenkisen perheen vanhempia. Hengähdystaukoa arjesta olisi tarvittu kipeästi.

Tiihosen mukaan hän ei ole kuitenkaan pystynyt pitämään lakisääteisiä kuukausittaisia vapaapäiviään 15 vuoteen kuin kahdesti.

– Kunta ei ole järjestänyt pojallemme hoitopaikkaa, johon mennä siksi aikaa, että me pitäisimme vapaata ja saisimme nukkua, Tiihonen sanoo.

Vuosia hän on yrittänyt saada hoitoapua myös kotiin.

– Siihen vammaispalveluista on kuitenkin koko ajan sanottu, että kuulumme lastensuojeluun, vaikka mitkään kriteerit lastensuojelun tarpeeseen eivät perheessämme täyty, Tiihonen sanoo.

Lopulta pitkään kasaantunut uupumus pakotti vanhemmat ratkaisuun, jota he olivat halunneet välttää loppuun asti.

Viime syksynä poika muutti nuorisokotiin, jotta Tiihonen ja hänen miehensä saisivat nukkua.

– Se ei ole poikaa kohtaan reilua, eikä missään tapauksessa paras ratkaisu perheellemme, Tiihonen sanoo.

Kunnallekin laitossijoitus maksaa satoja euroja vuorokaudessa, siis moninkertaisesti enemmän kuin Tiihosten tarvitsemat hoitoaputunnit olisivat maksaneet.

– Mutta koska kunta ei myönnä meille apua kotiin, tämä on ainoa vaihtoehto.

Ongelmat laajoja koko maassa

Kehitysvammaisten tukiliiton lakimies Tanja Salismalle Tiihosten tilanne kuulostaa tutulta.

Kuntien vammaispalveluita koskevia, vihaisia, lannistuneita ja turhautuneita yhteydenottoja tulee Salisman mukaan vammaisjärjestöihin vähintään tuhansia vuodessa, joka puolelta maata, niin pienistä ja köyhistä kuin suurista ja vauraista kunnista.

Vammaisoikeuteen jo kymmeniä vuosia keskittynyt lakimies Jukka Kumpuvuori arvioi, että kuntien vammaispalveluita koskevia tapauksia käsitellään oikeustasolla vuosittain noin 10 000. Niistä noin kolmannes päättyy Kumpuvuoren mukaan vammaisen hyväksi.

Paksuja kansioita rivissä kaapissa.
Usein vammainen joutuu hakemaan palvelunsa uudelleen vuoden tai kahden välein, vaikka vamma olisi elinikäinen.Jaana Polamo / Yle

Kehitysvammaisten tukiliiton neuvontapalveluissa kuntien vammaispalvelut ovat aiheena noin tuhannessa yhteydenotossa joka vuosi.

– Ainakin puolessa tapauksista kunta on toiminut jollain tavoin laittomasti. Yleensä perheellä tai ihmisellä on edelleen avun tarve, johon kunta ei ole vastannut mitenkään, tai ainakaan riittävästi, Salisma toteaa.

Lisäksi ongelmia on palveluprosesseissa. Perhettä tai vammaista ei esimerkiksi aina Salisman mukaan kuulla ennen palveluiden heikentämistä. Karsimisen taustalla ovat usein säästöt.

– Jopa niin sanottuja subjektiivisia oikeuksia saatetaan heikentää sen vuoksi, että niihin ei ole varattu tarpeeksi määrärahoja, Salisma sanoo.

Subjektiiviset oikeudet ovat lain mukaan määrärahoista riippumattomia. Vaikeavammaiselle henkilölle esimerkiksi henkilökohtainen apu on subjektiivinen oikeus.

Henkilökohtaista apua järjestettäessä vaikeavammaisena pidetään henkilöä, joka tarvitsee pitkäaikaisen tai etenevän vamman tai sairauden johdosta välttämättä ja toistuvasti toisen henkilön apua. Vammaispalvelulaki 8 § 

Kun Hanna Tiihonen haki pojalleen ensimmäisen kerran henkilökohtaista avustajaa, kaupunki hylkäsi hakemuksen Tiihosen mukaan sillä perusteella, että poika oli alle kymmenen.

Ylen tietojen mukaan myös muut jyväskyläläiset ovat jääneet ilman henkilökohtaista apua kaupungin linjaaman ikärajan takia.

– Meille perusteltiin ainoastaan, että kukaan alle 10-vuotias ei liiku missään ilman vanhempiaan, Tiihonen sanoo.

Kynnys-yhdistyksen lakimies Mika Välimaan mukaan päätös on laiton, jos se perustuu vain ikään, sillä vammaispalvelulaissa ei määritellä henkilökohtaisen avun saamiseen ikärajaa.

– Lapsen pitäisi voida toimia ikäryhmänsä mukaisesti. Henkilökohtaista apua voidaan myöntää harrastukseen ja osallistumiseen, ja lapsen kohdalla se voi olla esimerkiksi leikkimistä, Välimaa sanoo.

Jyväskylän vammaispalveluiden Päivi Junnilaisen mukaan kaikki palvelupäätökset tehdään asiakkaan yksilöllisten palvelutarpeiden perusteella.

– Alle 10-vuotiaille lapsille on tehty myös myönteisiä henkilökohtaisen avun päätöksiä, Junnilainen sanoo.

Mika Välimaan mukaan on yleistä, että kunnat myöntävät vain lain vaatimaa minimiä huolimatta siitä, mikä on asiakkaan todellinen palvelutarve. Joskus saatetaan jopa tehdä kielteinen päätös ja neuvoa valittamaan.

– Tiedetään, että asia venyy. Silloin kunta säästää, jos kyseistä palvelua ei voi saada takautuvasti, Välimaa sanoo.

Jos valitus etenee hallinto-oikeuteen, voi prosessi kestää kaksikin vuotta. Koko sen ajan vammainen joutuu elämään ilman hänelle kuuluvaa palvelua.

Kanteluista vain murto-osa johtaa huomautukseen

Vammaisten oikeuksia koskeva lainsäädäntö on Suomessa sekä Mika Välimaan, Tanja Salisman että Jukka Kumpuvuoren mielestä hyvällä tolalla, vaikka vaatiikin viilausta. Vika on heidän mukaansa siellä, missä lakia pitäisi toteuttaa.

Lain noudattamatta jättämisestä ei seuraa kunnille käytännössä mitään sanktioita.

– Jos asiakas vie asian eteenpäin ja saa myöntävän päätöksen, yleensä ainoa seuraamus kunnalle on, että he joutuvat myöntämään palvelun. Se on yksi syy, miksi Suomessa ei aina noudateta omaa lainsäädäntöä eikä YK:n vammaissopimusta, Kehitysvammaisten tukiliiton Tanja Salisma toteaa.

Jukka Kumpuvuoren mielestä myös vammaispalveluiden valvonta ontuu pahasti.

Ensisijaisesti valvonta on kunnan vastuulla, ja seuraava valvova taho on aluehallintovirasto. Valtakunnallisesti vammaispalveluita valvovat Valvira ja eduskunnan oikeusasiamies.

Jukka Kumpuvuori.
Jukka Kumpuvuoren mukaan lakimiesten työ on välttämätöntä, sillä muuten tuhannet vammaiset jäisivät ilman palveluita.Bo Strandén / Yle

– Koska avit tekevät todella vähän tarkastuksia, käytännössä lain valvonta on ulkoistettu yksittäisille vapaaehtoisille kansalaisille. Kun kanteluiden seuraus on korkeintaan huomautus, koetaan se hyvin turhauttavana, Kumpuvuori sanoo.

Yle sai haltuunsa listan kaikista viime vuosikymmenen aikana eduskunnan oikeusasiamiehelle tehdyistä kuntien vammaispalveluita koskevista kanteluista. Yhteensä niitä oli lähes 700. Toimenpiteisiin, joista vakavin oli huomautus, oli johtanut vain 186.

“Ongelmana on selvä vammaisviha”

Kumpuvuoren, Salisman ja Välimaan mielestä ongelmien taustalla on osittain raha, mutta myös asenteet. Kumpuvuori puhuu suoranaisesta vammaisvihasta.

– Minulle näyttäytyy viranomaisten taholta ihan selvää vammaisvihaa. Kielteisiä päätöksiä tehdään ihan piruuttaan. Moni kokee esimerkiksi kotikäynnit ja tapaamiset sosiaalityöntekijän luona ahdistavaksi, Kumpuvuori sanoo.

Väite on raju, mutta Kumpuvuoren pitkän kokemuksen lisäksi sille antaa tukea oikeusministeriön vuonna 2016 teettämä selvitys (siirryt toiseen palveluun).

Sen mukaan vammaiset joutuivat vihapuheen ja häirinnän kohteeksi eniten juuri terveydenhuollon tai sosiaalihuollon työntekijöiden toimesta.

Sosiaalityöntekijöistä huutava pula

Kuntaliiton erityisasiantuntija Jaana Viemerö sanoo olevansa allerginen ajatukselle ilkeästä sosiaalityöntekijästä, joka ei halua tehdä oikeanlaisia päätöksiä.

– Olen ollut alalla pitkään ja itsekin töissä vammaispalveluissa, enkä ole vielä törmännyt ilkeään sosiaalityöntekijään.

Viemerö myöntää, että yhteiskunnan tasolla asenteissa vammaisia henkilöitä kohtaan on vielä parantamisen varaa. Sosiaalityöntekijöiden keskuudessa ei kuitenkaan hänen mielestään esiinny Kumpuvuoren mainitsemaa vammaisvihaa.

– Mikäli näin olisi, asiaan tulisi suhtautua todella vakavasti ja siihen tulisi välittömästi puuttua.

Viemerö ei usko, että kunnat tekevät tarkoituksella laittomia päätöksiä. Hän näkee vammaispalveluiden ongelmien johtuvan esimerkiksi työvoimapulasta ja sen aiheuttamasta työntekijöiden vaihtuvuudesta. Lisäksi vammaislainsäädäntö on hänen mukaansa hyvin monimutkaista ja sisältää paljon tulkinnanvaraisuuksia.

– Sosiaalityöntekijöiden täytyisi tuntea monimutkainen lainsäädäntö paremmin. Erityislainsäädäntöön ei nykyään ehditä perehtyä opintojen aikana tarpeeksi, ja kun työntekijöistä on pulaa, ei työssäkään ehditä kouluttautua.

Sen seurauksena saatetaan tehdä päätöksiä, jotka eivät ole lainsäädännön kanssa linjassa.

Kokemusten avun riittämättömyydestä Viemerö uskoo johtuvan myös siitä, ettei kaikissa kunnissa ole tarpeeksi henkilökohtaisia avustajia tai takseja. Lisäksi jokaisen asiakkaan palvelutarve harkitaan yksilöllisesti, ja asiakkaan ja sosiaalityöntekijän näkemys voivat erota toisistaan.

– Ihminen saattaa kokea tarvitsevansa palveluita enemmän, kuin hän oikeasti tarvitsee, Viemerö sanoo.

“Olen pelännyt, etten jaksa enää”

Maarit Pitkänen uskoo, että useat vammaispalveluiden kielteiset päätökset ovat Veeran kohdalla olleet laittomia.

– Kun Veeran palveluita viimeksi päivitettiin puolitoista vuotta sitten, hänen toiveitaan ei edes kirjattu ylös, saati että niihin olisi vastattu. Veera olisi halunnut, että taksimatkoja ja avustajatunteja nostetaan minimistä, että hän pääsee käymään enemmän kodin ulkopuolella.

Kehyksissä oleva valokuva iloisesti nauravasta Veera Taulusta.
Sosiaalinen ja puhelias Veera on toivonut pääsevänsä useammin kodin ulkopuolelle.Jaana Polamo / Yle

Pitkänen kertoo olleensa viimeksi yhteydessä vammaispalveluihin helmikuun lopussa, koska palvelusuunnitelma pitäisi jälleen päivittää. Hän kysyi sosiaalityöntekijältä, mihin palveluihin Veera on oikeutettu.

– Sosiaalityöntekijä sanoi, ettei hän voi antaa vastausta sellaiseen asiaan.

Maarit Pitkänen istuu kotonaan valkoisella sohvalla sylissään musta pieni villakoira Leenu. Etualalla ruusuja.
Kun Veera muutti pois kotoa, Maarit oli vuoden työuupuneiden kuntoutuksessa. Hän hankki Liinu-koiran huolehtimaan, ettei väsymys jätä sängynpohjalle. Jaana Polamo / Yle

Pitkäsen voimat ja aika eivät ole vuosien varrella kuitenkaan riittäneet päätöksistä valittamiseen oikeusteitse. Nyt, kun omaakin aikaa viimein on, hän haluaa keskittyä elämän antamiin positiivisiin asioihin.

– Olen sanonut, että vammaispalvelu on asioiden vaikeuttamispalvelu. Sieltä ei saa apua. Jossain vaiheessa olen pelännyt, että en jaksa enää, ja oma pääni pimahtaa. Sitten meitä olisikin ollut kaksi hoidettavaa.

Lue lisää:

Monet erityislapsiperheet eivät jaksa taistella oikeuksiensa puolesta – ”Miksi äitien pitää tietää aina enemmän kuin virkamiesten?”

Porin vammaispalveluista kantelu: "Lapsen oikeudet selviävät vasta, kun koulu alkaa"

Vammaiset henkilöt joutuvat odottamaan päätöksiä pitkään ruuhkan takia

Vantaan vammaispalveluista kantelu oikeusasiamiehelle – Vantaa lupaa: "Selvitämme asiat perusteellisesti"

Laki takaa erityislapsiperheen arkeen tukea – oikeus valittaa päätöksistä jää usein käyttämättä

"Ihmeellisiä verukkeita ja älyvapaita päätöksiä" – lääkärissä ja Kelassa kaltoin kohdeltuja varten perustetulla neuvontapalvelulla valtava kysyntä