Laura Hallamaan kolumni: Pelko hihhulileimasta estää puhumasta uskonasioista ääneen, ja siksi suomalainen on jumissa hengellisyytensä kanssa

Hengellisyyden avulla voi ymmärtää itseä ja muita, mutta silti siitä puhuminen vaivaannuttaa, kirjoittaa toimittaja Laura Hallamaa. Tämän kolumnin voi myös kuunnella äänikolumnina.

hengellisyys
Laura Haallamaa / kolumnisti / Pasila 20.02.2019
Jouni Immonen / Yle

Viisivuotiaana koin elämäni ensimmäisen olemassaolon kriisin. Se tapahtui kotitaloni vessassa. Istuin pytyllä, tuijottelin huolettomana keltaista seinää ja heiluttelin jalkojani.

Yhtäkkiä mieleeni juolahti yksi julmimmista totuuksista. Tajusin, että vanhempani kuolevat joskus.

Huolettomuus oli poissa. Reagoin tähän ahdistavaan ajatukseen niin kuin viaton lapsen mieleni parhaiten osasi. Ristin käteni ja rukoilin. Pyysin todella, todella kovasti, että juuri minun vanhempani eläisivät ikuisesti.

Olen ollut onnekas ja saanut pitää heidät kanssani näihin päiviin saakka. Siitäkin huolimatta, että ei ole paljon tullut rukoiltua aikuisiällä.

Muistin lapsenuskoni pari viikkoa sitten, kun aloin pohtia hengellistä historiaani.

Hengellisille laduille ei vienyt kirkko vaan pop-tähti. Antti Tuiskun uusin levy ja sen uskontokuvaston loputon analyysi mediassa saivat kaivelemaan sisintä.

Löysin oman hengellisyysmöykkyni. Se oli sotkuinen vyyhti edellä kerrotun lapsuusmuiston kaltaisia poimintoja.

Möykystä löytyi päällimmäisenä jumalkäsitykseni, joka on tätä nykyä olematon. En usko kristinuskon Jumalaan. Joskus tosin leikittelen ajatuksella siitä, että on olemassa ihmistä suurempia voimia.

Saatan myös pohtia sielun olemassaoloa. Haluaisin uskoa, että sellainen on. Että jokin henkäys jatkaisi matkaansa universumissa vapaana kuoleman jälkeen.

Oma hengellisyyteni on yhtä vakaa kuin heiluriovi, josta jumalat juoksevat edestakaisin.

Lisäksi hengellisyysmöykyssäni oli uskonnon kulttuurisia merkityksiä. Kirkkoja, joista pidän. Raamatun kohtia, joita muistan. Rippikoululaulujen sanoja. Aimo annos erilaisia ismejä. Muistikuvia ihmisistä, jotka joko uskovat lujasti tai ovat lujasti ateisteja.

Voisinpa sanoa itsekin olevani jompaa kumpaa. Sellaisen varmuuden täytyy tuntua vapauttavalta.

Oma hengellisyyteni on yhtä vakaa kuin heiluriovi, josta jumalat juoksevat edestakaisin. Siksi siitä on nytkin jotenkin hankala kertoa.

Monet suomalaiset ovat jumissa hengellisyytensä kanssa.Henkimaailman asiat eivät kuulu nykyihmisen päiväjärjestykseen.

On uskomuksia, jotka luikertelevat arkeen, työhön, politiikkaan ja talouteen. Niistä pitäisi pystyä puhumaan ääneen.

Usein pelkkä hengellisyydestä puhuminenkin vieraannuttaa (siirryt toiseen palveluun). Sitä luulee leimautuvansa hihhuliksi, jos alkaa jutella sielusta tai kuolemanjälkeisestä.

Aivan kuin tällainen filosofointi olisi vain vakaumuksellisten puuhaa.

Jokaisella kuitenkin on jonkinlainen elämänkatsomus, käsitys moraalista ja ajatus siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. On uskomuksia, jotka luikertelevat arkeen, työhön, politiikkaan ja talouteen. Niistä pitäisi pystyä puhumaan ääneen.

Oman hengellisyysmöykyn tutkailu voikin olla tarpeellista.

Enkä tarkoita hengellisyydellä syvään uskoon hurahtamista tai pyhien kirjojen tiukkaa tulkintaa.

Uskonto saattaa itseasiassa tappaa hengellisyyskeskustelun. Noin neljäsosa suomalaisista kertoo (siirryt toiseen palveluun), että on kiinnostunut hengellisyydestä, mutta ei uskonnon harjoittamisesta.

Kirkon sijaan hengellisyyden voi löytää meditaatiosta, metsästä tai Goalta. Ei kai sillä paikalla tai tavalla lopulta ole niin väliä.

Hengellisyyttä ei tarvitse ajatella rukoiluna ja riitteinä. Sen voi nähdä yhtenä työkaluna ymmärtää itseä ja muita.

Toinen hengellisyyskeskustelujen tappaja on tiede. Jos täytyy valita, luottaako uskontoon vai tieteeseen, suomalainen luottaa tieteeseen.

Luonnontiede on onnistunut selittämään lähes kaiken, mikä entisajan ihmiselle oli jumaluutta.

Minäkin valitsisin näistä kahdesta tieteen taisteluparikseni zombien hyökkäystä vastaan.

On kuitenkin outoa, että nämä kaksi nähdään vielä nykyäänkin vastakohtina. Käsitys juontaa juurensa varmaan jostain litteän maapallon aikakaudelta. Luonnontiede on onnistunut selittämään lähes kaiken, mikä entisajan ihmiselle oli jumaluutta.

Jokaista lokeroa tiedekään ei ole pystynyt avaamaan. Tieteellä ei vielä ole varmaa vastausta siihen, kuinka tietoisuus toimii. (siirryt toiseen palveluun)

Eikä tieteestä ole uskonnoksi. Tiede on jämerää faktaa, ei uskomuksia. Ja vaikka faktaa on nykyään valtavasti, ihmisten luoma yhteiskunta ei perustu pelkälle tiedolle.

Edes yksilö ei toimi pelkällä faktalla.

Luonnontieteen silmissä elämällä ei ole suurta tarkoitusta tai päämäärää. Ihmisyksilö kuitenkin tarvitsee tarkoituksen elämälleen pysyäkseen jotenkin järjissään.

Ja tässä kohdassa astutaan hengellisille alueille. Johonkin on jaksettava uskoa, jos haluaa selvitä.

Pitäisikin useammin kysyä ihmisiltä: mihin uskot ja miksi?

Laura Hallamaa

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka käsitteli opinnäytetyössään kuolemaa ja löysi hengellisyytensä muinaismuistometsästä.

Aiheesta voi keskustella 6.3. klo 23.00 asti.