Kari Enqvistin kolumni: Ennen miehet olivat miehiä ja luuserit luusereita, eikä tämä asetelma ole mihinkään muuttunut

Meillä jokaisella on vastuu maailmasta ja toisistamme. Vain luuseri sanoutuu joukosta irti, kirjoittaa Kari Enqvist.

äärioikeisto
Kari Enqvist, Helsinki, 23.10.2018
Antti Haanpää

Aikoinaan miehiä oli kahta kastia. Jako on ikivanha mutta korostui sodan jälkeen, kun suuret ikäluokat rakensivat Suomen.

Luokkien nimet olivat nämä: miehet ja luuserit.

Mies oli se, jolla oli asiat hanskassa. Hän oli vastuussa, kaikesta. Asutustilalla hän raivasi kyisen pellon. Hän vastasi perheen tuloista ja usein myös menoista. Hän huolehti valtionvelasta, kapineiden käyttöohjeista, junien lähtöajoista, nyrkkitappeluista ja ensimmäisen television ostamisesta.

Miesselittäminen on tuon ajan perintöä. Miehen piti näet tietää kaikki kaikesta. Kaikkitietävyyttä ei osoitettu pelkästään naisille vaan myös toisille miehille. Se ei ole naisten vähättelemiseksi vasiten kehitetty salaliitto. Se on olemisen muoto, joka on sysätty miesten harteille.

Jos mies ei ollut perillä asioista, hän oli luuseri. Jos hän tuijotti vain omaa napaansa eikä huolehtinut toisista, hän oli luuseri. Jos hän ei jaksanut, hän oli luuseri.

Jonnet eivät sitä muista, mutta ennen lentoliput olivat pieniä vihkosia. Ajankuluksi niistä saattoi lukea mystisestä Varsovan sopimuksesta ja kuinka lentoyhtiöt eivät ole vastuussa joukoittain ihmisiä tuhoavien ydinlaitteiden aiheuttamista vahingoista. Siitäkin miehen piti huolestua.

Kaikki eivät miehenä olemisen musertavaa taakkaa pystyneet kantamaan. Kuin äkillisestä heikotuksesta kärsivä Atlas, he joutuivat antamaan periksi, ajautuivat sivuraiteille, alkoholismiin, katkeruuteen. Heistä tuli luusereita.

Jos mies ei ollut perillä asioista, hän oli luuseri. Jos hän tuijotti vain omaa napaansa eikä huolehtinut toisista, hän oli luuseri. Jos hän ei jaksanut, hän oli luuseri.

Hänelle sanottiin: Ryhdistäydy! Ole mies!

Miehisen vastuunkannon koettu raskaus heijastuu myös kulttuurissa. Kun Juha Watt-Vainio kulkee ahon laitaa ilman paitaa, hän kanavoi toivetta luovuttamisesta. Sen perään on haikailtu rillumarei-elokuvista ja Veikko Huovisesta alkaen – tai miksei jo Aleksis Kivestä. Miehenä oleminen ei ollut helppoa.

Vanha jakolinja on edelleen olemassa, nyt uudessa kuosissa.

Luuseri on ikävä sana. Tuntuu, ettei sitä sopisi lausua surkuttelematta. Se on huono sana. Mutta en nyt muistele liekkihotelleja tai saarnaa osattomuudesta. En itke miesoletettujen hukatun herkkyyden perään. Kerron vain, miten asioista puhuttiin ennen ja totean karusti, että vanha jakolinja on edelleen olemassa, nyt uudessa kuosissa.

Ryysyköyhälistö on kadonnut, ja oppia on ollut tarjolla kaikille. Luuserien luokkaa määrittävät yhä vähemmän yhteiskunnalliset tai taloudelliset tekijät. Se on vajonnut syvälle psykologian vetiseen valtakuntaan.

Jokin kuitenkin on säilynyt entisellään. Nykyajan luuserit eivät hekään ole perillä asioista. He luottavat huhuihin ja someen ennemmin kuin tutkittuun tietoon. He eivät kanna vastuutaan maailmasta. Pakolaisleirien orvot voivat heidän puolestaan juuttua mutaan. He iloitsevat, kun afrikkalaislapset kuolevat ebolaan. Peräkammareissaan he elättelevät poliittisiin vastustajiinsa kohdistuvia raiskausfantasioita.

Luuserin itseilmaisun perusta on vihjaileva virnuilu. Usein hän kuitenkin epäonnistuu sarkasmissaan eikä kykene lainkaan itseironiaan. Hän ei ole individualisti. Hänelläkin on mestarinsa. Hän on katkera kokiessaan, ettei häntä arvosteta.

Hänen kokemuksensa on tosi, sillä miehet eivät arvosta luusereita.

Hänellekin voi sanoa: Ryhdistäydy! Ole kerrankin mies.

Ennen oli paljon helpompaa. Muukalainen tarkoitti naapurikylän renkipoikaa ja tieto eteni samaa vauhtia kuin hyvä hevonen.

Päinvastoin kuin eduskunnan varapuhemies, en ole nokkelan huumorin ja sanaleikkien taituri. Siksi töksäytän suoraan: puhuessani luusereista en puhu perussuomalaisista. En vihjaile tai virnuile. Mutta mielessäni käy kyllä marginaalinen haittaoikeisto, jonka käsityskyvylle maailma on käynyt liian monimutkaiseksi.

On totta, että ennen oli paljon helpompaa. Muukalainen tarkoitti naapurikylän renkipoikaa ja tieto eteni samaa vauhtia kuin hyvä hevonen. Nyt kaikki on niin vaikeaa. Kukapa ei joskus haluaisi antaa periksi. Valahtaa yhteiskunnan ulkopuolelle ja sulkea silmät realiteeteilta.

Hoitakoot muut valtionvelat, juna-aikataulut, huolehtikoot muut joukoittain ihmisiä tuhoavista ydinlaitteista. Menkööt pakolaiset muualle ja ilmasto kiertäköön Suomenniemen.

Mutta Lapinlahden lintujen mainiota kappaletta siteeraten, se ei vaan käy. Meillä jokaisella on vastuu maailmasta ja toisistamme – niin miehillä kuin naisilla. Vain luuseri sanoutuu joukosta irti.

Kari Enqvist

Kirjoittaja on kosmologian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa ja tietokirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.

Aiheesta voi keskustella 5.3. klo 23:00 asti.