Pekka Juntin kolumni: Mutta mitä he sanovat lapsilleen?

Tulevaisuuden tragediat tehdään tämän päivän vihalla ja velttoudella, kirjoittaa Pekka Juntti.

kolumnit
Kolumnisti Pekka Juntti
Pekka Tynell / YLE

Sitten kun päivän työ on tehty ja talo hiljenee, plärään sohvalla somea hyytyneellä päälläni, vaikka aivoilleni olisi parempi, että tuijottaisin kattoa. Kaksi tavallista naista on jakanut videon, jossa miesjoukko kivittää oletettavasti naisen oletettavasti jossakin toisessa kulttuurissa. Kai he kokevat, että video on jotenkin aivan selvä osoitus jostakin toisesta, mikä puolestaan osoittaa, että me olemme jotakin muuta. Siis me, jonka olemme määritelleet kuka mitenkin. Tai ehkä jakamisen tarve nousee primitiivisestä pelkoreaktiosta, inhosta, vihasta, en minä tiedä. Sekavaa sotkua, mikä on ymmärrettävää, sillä se on kotoisin ihmisen mielestä.

Ilmoitin videon Facebookille väkivaltaisena sisältönä, koska uskon, että sen alkuperäinen ilmestyminen Faceen on propagandaa. Se kutittelee alhaisia vaistojamme, tekee työtä pahoille voimille.

Rullaan somea, vaikka tiedän, ettei pitäisi. Vaikka koen olevani vielä valon puolella, ajatussaaste likaa mielen.

Kivitysvideo on samaa kastia kuin vanhempien herrojen feedeissä pyörivät terroristien teloitusvideot, sillä erotuksella, että teloitusvideo edesauttaa teloittajien agendaa, pelon leviämistä, ja on luultavasti terroristien itsensä luoma. Mutta yhtä paljon se auttaa heidän vastustajiaan. Ei ole sattumaa, että fasismin ja rotuopin viehkossa kuvastossa pörräävä nuorisopoliitikkoyhtymä pitää kotisivuillaan kuvaa, jossa terroristit teloittavat valkoisia. Kuva näyttää vihollisen, jota vastaan on taisteltava. Joka ei taistele heidän rinnallaan, lienee myös vihollinen.

Aikuinen mies on jakanut feediinsä taas varman todisteen siitä, että ilmastonmuutos on globaalia vedätystä. Toinen taas on oman elämänsä leppäsenpreetinä sitä mieltä, että Suomi on niin pieni, ettei meitin tämmösten miesten tartte siitä huolta kantaa. Kolmas haluaa ajaa rajattomasti dieselautollaan ilmeisesti vain siksi, että maailman tuhoaminen on olennainen osa hänen huoletonta tyyliään.

Neljännen mielestä Suomessa on menossa kristittyjen vaino, viides kokee, että olisi syytä vainota susia enemmän.

Pyörähdän Twitterissä, eikä sekään hyvää tee. Niin paljon vihaa, kyynisyyttä ja kylmää huumoria.

Siellä ollaan leireissä, vedetään rajalinjoja, ja joskus niin pitääkin tehdä. Jos meillä vaikka sattuisi olemaan puolue, joka valitsee risteyksissä yhä uudestaan oikealle kääntyvän tien niin monta kertaa, että on lopulta kääntänyt kelkkansa menosuuntaan ja huitelee jo niin kaukana sinisen mustassa menneisyydessä, että näkee ympärillään pelkkiä kommunisteja, mädättäjiä ja yhteiskunnan vihollisia, olisi tarpeen ilmaista sanoilla, että heittäkäähän hourimasta.

Se vain on surku että kärkäs kritiikki ei tehoa ääri-ajatteluun. Se ruokkii sitä. Ääri-ihmiset ajattelevat, että vastustajien raju reaktio on oiva osoitus siitä, että viestimme on oikea. Loogis-kriitillinen ajattelu ja palava aate sopivat juukelin huonosti yksiin.

Rullaan somea, vaikka tiedän, ettei pitäisi. Vaikka koen olevani vielä valon puolella, ajatussaaste likaa mielen. Perustelen, että pitäähän toimittajan tietää, miten maailma makaa. Teen itsestäni marttyyrin, jonka tulee kärsiä ylevän päämäärän vuoksi.

Se on valehtelua. Saisin enemmän ajatteluuni lukemalla tämänkin ajan kirjoja kuin algoritmin rajaamaa, häiriintynyttä somekuplaani. Some ei ole totta. Some on tunnepitoista reagointia, ei ajattelua. Twitterin muoto ei edes mahdollista ajattelua, sillä ajatus ei mahdu 280 merkkiin.

Kurkkaan poikien kamariin, pistän oven pienemmälle, ettei aamun valo herätä heitä liian aikaisin.

Suljen Twitterin. Paska reissu mutta tulipa tehtyä. Kurkkaan poikien kamariin, pistän oven pienemmälle, ettei aamun valo herätä heitä liian aikaisin. Koira kiertyy tiukemmalle kehälle pedillään ja huokaa raskaasti kuin protestina kylmäksi päässeestä leivinuunista. Laahustan sänkyyn, villasukat suhisevat parkettiin.

Makaan pimeässä ja mietin päivän viimeisenä työnäni teloitus- ja kivitysvideon jakajaa, huonosti käyttäytyviä, peittelemättömän typeriä kansanedustajia, vihankylväjiä, demokratian hajottajia, ilmastonmuutoksen torjunnan jarruja yksittäisestä himoautoilijasta fossiiliajan fossiileihin, kaikkia heitä, jotka eri syistä tekevät kaikkensa, että mikään ei muuttuisi, että kaikki muuttuisi, mieluiten sellaiseksi kuin ennen, kun he olivat itse nuoria ja pystyviä.

Ja jos he onnistuvat ja pääsevät menneeseen, tai saavat kaupungit hukutettua tulviin, juoksutettua hulluiksi kiihkopäiksi yllytetyt nuoret verisille tantereille, niin mitä he sanovat silloin lapsilleen ja lapsenlapsilleen. Mitä hemmettiä he sanovat kiikkustuolissaan heille, joille kurjuuden tahallaan petasivat?

Pekka Juntti

Kirjoittaja on Ruotsin Haaparannalla asuva, Lapissa työskentelevä vapaa toimittaja ja tietokirjailija.

Aiheesta voi keskustella 11.3. klo 23.00.

Lue myös:

Pekka Juntin kolumni: Sinäkin aiheutat eläimille kärsimystä ja kuolemaa

Pekka Juntin kolumni: Jokaisen tulisi kasvattaa lapsi

Pekka Juntin kolumni: Keskustan kannatus sakkaa, koska tilannekuva maaseudusta on väärä

Muokattu 10.3. Twitter-julkaisun maksimimerkkimäärä on 280, ei 240, kuten tekstissä aiemmin luki.